Kerran hänellä oli salaisuus, 1/11
Title: Kerran hänellä oli salaisuus
Pairing: Harry/Draco
Rating: NC-17
Author: Vendela
Beta: Merrique
Genre: Slash, romance, angst, post Hogwarts
Chapter: 1/11
Spoilaa teosta Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Summary: Eletään vuoden 2006 kesäkuun alkua. Uudet aurorit ovat juuri painaneet suippokärkiset hatut päähänsä ja juhlivat valmistumistaan. Sota on voitettu vuosia sitten ja elämä hymyilee, mutta jossain väijyy tumma pilvi odottamassa, että voisi puhaltaa myrskyn taivaalle. Mikä on totuus ja kuinka käy nillle, jotka sota kadotti?
<- Prologi
* * *
I LUKU - Ihmeiden tumma arkku
Lauantai 3.6.2006
Nuori, vastavalmistunut aurori seisoi ystäviensä ympäröimänä ja otti vastaan onnentoivotuksia. Hän hymyili itsetietoista hymyään oikealle ja vasemmalle, puristi kukkia sylissään ja kuunteli iloista puheensorinaa. Monet ohi kulkevat velhot nyökkäsivät hänelle ystävällisesti, jotkut pysähtyivät ja taputtivat olalle. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ilmassa leijui kesän tuoksu.
Hän oli viimeinkin saavuttanut unelmansa. Käynyt läpi rankan ja monivaiheisen koulutuksen, taistellut ja selviytynyt. Monen synkän vuoden jälkeen hän oli jälleen onnellinen. Hymy hänen kasvoillaan oli kerrankin aito eikä sellainen tyhjä maski, mitä se oli vuosia sitten ollut. Pian kaksikymmentäkuusivuotiaana hän oli viimeinkin oman elämänsä herra.
”Hei, onneksi olkoon!” tummaihoinen Blaise Zabini ilmestyi yllättäen kuin tyhjästä ja kaappasi vastavalmistuneen halaukseen.
”Kiitos”, Draco Malfoy hymyili ja puristi ystäväänsä tiukasti.
”Sinä sitten teit sen”, Blaise rupatteli iloisesti samalla kun halasi pikaisesti Dracon vieressä seisovaa Pansya.
”Niin, niin minä taisin tehdä”, Draco hymyili yhä leveämmin ja keikautti päänsä päällä olevaa suippokärkistä hattua, joka oli kirkuvan punaisine tupsuineen todiste valmistumisesta.
”Missä on jatkot?” Blaise uteli ja Draco naurahti.
”Katsotaan nyt kunhan saadaan tuo juhlakalu ensin tarpeeksi humalaan”, Pansy puuttui ensimmäisen kerran puheeseen virnistäen viekkaasti.
”Hei! Mistään sellaisesta ei kyllä ollut puhe”, Draco yritti vastustella vaikka olikin selvästi mielissään ajatuksesta.
”Draco!” kuului kauempaa huuto ja he kääntyivät katsomaan.
Tummahiuksinen nuori nainen asteli reippaasti heidän luokseen iloinen hymy kasvoillaan.
”Hei Cho”, Draco tervehti ja halasi naista pikaisesti.
”Ja onneksi olkoon minunkin puolestani”, Cho Chang sanoi.
”Kiitos. On aina mukavaa saada kehuja opettajaltaan”, Draco virnisti ja yritti kumartaa syli täynnä kukkia.
”Anna olla”, Cho nauroi ääneen ja tarttui nopealla liikkeellä putoamassa oleviin kukkiin.
”Minun tuskin tarvitsee esitellä sinua ystävilleni”, Draco viittasi Blaiseen ja Pansyyn.
Cho pudisti päätään ja kätteli molempia Dracon ystäviä pikaisesti.
”Mukava nähdä pitkästä aikaa. Mitä teille kuuluu? Kuinka Blaisen ura on lähtenyt käyntiin?” Cho kysyi.
”Kiitos hyvin”, tummaihoinen mies röyhisti rintaansa ylpeänä, ”Ensi viikolla starttaa uusi kiertue Pariisissa. Tarkoituksena on esitellä Chanelia ja Bossia.”
Cho nyökytteli kohteliaasti ja käänsi huomionsa Pansyyn.
”Entä sinulla? Oletko viihtynyt töissä?”
”Kiitos kyllä”, nainen hymyili, ”Entä sinä? Hieno palkinto! Onneksi olkoon siitä.”
Cho käänteli kädessään olevaa kultaista patsasta ja kohautti olkiaan.
”Ministeriö tykkää jakaa näitä nykyisin”, hän sanoi.
”Mutta kyllähän sinä olet ansainnut sen. Vuoden auroriopettaja -titteliä ei kuitenkaan ihan jokaiselle anneta”, Draco yritti.
”No joo, mutta mieti nyt. Ei niillä ollut ketään muutakaan kelle tyrkätä tämä palkinto. Tonks ja Lupin ovat jo saaneet omansa. Minä olin viimeinen, joka ei ollut vielä saanut tätä. Saisivat kyllä muuttaa koko tyhmää perinnettä”, Cho tuhahti.
”Niin kai. Tai yhdistäisivät Tylypahkan ja Aurori-koulun opettajien palkinnot yhdeksi ja samaksi”, Pansy ehdotti.
”Mutta sitten Longbottom jäisi ilman vuosittaista palkintoaan parhaana yrttitiedon opettajana”, Draco sanoi äänellä, jota hän ei ollut käyttänyt vuosiin.
Kolme silmäparia kääntyivät hämmästyneenä katsomaan vaaleaa miestä, joka punastuikin vienosti.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus”, Draco vakuutti nopeasti, ”vanha tapa.”
”Tiedetään”, Blaise virnisti.
”Yritä nyt kuitenkin hillitä kielesi, sillä Hermione on tulossa tänne”, Pansy suhahti suupielestään ja kääntyi hymyilemään kiharatukkaiselle naiselle.
”Herm, kuinka mukavaa nähdä!”
”Samoin Pans”, Hermione hymyili ja nyökkäsi kolmelle muulle.
”Onnittelut palkinnosta Cho”, Hermione jatkoi ja halasi entistä korpinkynttä.
”Kiitos. Harmi, kun Harry ei tullut hakemaan omaansa, olisi ollut mukava nähdä häntä”, Cho sanoi ja kurtisti kulmiaan.
”Niin”, Hermione mutisi, mutta hymyili aurinkoisesti, ”ehkä hänellä oli syynsä.”
”Mitkä syyt muka? Eihän häntä ole näkynyt ikiaikoihin missään”, Cho tuhahti ja Pansy nyökkäsi.
”Te taidatte lukea ahkerasti Päivän Profeettaa”, Hermione ennemmin totesi kuin kysyi ja naiset punastuivat hieman.
Draco kääntyi hieman poispäin juttelevista naisista ja uppoutui hetkeksi mietteisiinsä. Valmistujaisjuhlassa oli jaettu jälleen vuosittaiset parhaiden opettajien, auroreiden sekä ministeriön myöntämät muut palkinnot ansioituneille velhoille. Cho oli saanut omansa työstään aurorien kouluttajana, Nelville Longbottom Tylypahkan parhaana opettajana, Dennis Creevy ministeriön ahkerana työntekijänä, Alicia Spinnet parhaana aurorina ja tietenkin viimeisenä Harry Potter oli palkittu jälleen kerran velhomaailman pelastajana, jo neljäntenä vuonna peräkkäin. Tosin tänäkään vuonna Potter ei ollut hakemassa palkintoaan, vaan Hermione oli käynyt lavalla kiittämässä hänen puolestaan ja luvannut lähettää sen ensitilassa Harrylle. Draco kurtisti kulmiaan miettiväisenä, vasta tänään hän oli ensimmäisen kerran useaan vuoteen huomannut, ettei Potteria ollut todellakaan näkynyt hetkeen velhomaailmassa. Päivän Profeetta oli kyllä sitäkin innokkaammin spekuloinut Pelastajan ja Valitun liikkeitä, vaikka kenelläkään ei näyttänyt olevan täyttä varmuutta Harry Potterin olinpaikasta.
”Anteeksi, mutta minun on mentävä”, Hermione keskeytti Dracon mietteet ja tämä nyökkäsi poissaolevana.
”Niin minunkin”, Cho sanoi kadoten Hermionen perään.
”Entäs me?” Blaise kysyi.
”Joku taisi puhua jotain jatkoista?” Draco muistutti ja Pansy nyökkäsi hyväksyvästi.
”Selvä homma sitten, otahan hörppy tästä niin päästään vauhtiin”, nainen tarjosi taskumattia käsilaukustaan.
*
Vuotava noidankattila oli täynnä iloisia ja riehakkaita ihmisiä. Maljoja kohotettiin tiuhaan tahtiin ja puheita pidettiin, vaikkakaan kukaan ei kuullut niiden sisältöä melun yli. Draco ystävineen oli valloittanut erään nurkkapöydän, joka notkui tyhjiä kermakaljapulloja sekä tuliviskilaseja.
”Meidän Dracolle”, Theodore Nott sammalsi ja kohotti lasiaan.
”Dracolle”, vastasivat Pansy, Blaise sekä muutama muu lähes kymmenhenkisen pöytäseurueen jäsenistä.
”Kiitos”, Draco sanoi luultavasti miljoonannen kerran sinä päivänä ja suippohattu luiskahti hänen toiselle korvalleen jääden siihen uhkaavannäköisesti keikkumaan, kunnes tipahti lopulta lattialle.
Utuisin silmin Draco tarkasteli ystäviään ja hänen oli pakko myöntää itselleen, että hän oli luultavasti maailman onnekkain ja onnellisin ihminen sillä hetkellä. Hän oli aloittanut aurori-koulutuksen heti valmistuttuaan Tylypahkasta. Oli hassua, että kaikki hänen ystävänsä olivat valmistuneet kuusi vuotta ennen häntä, mutta koska Draco oli elänyt useita vuosia maan alla, ei hänellä ollut mahdollisuutta suorittaa S.U.P.E.R. kokeitaan yhdessä kurssikavereidensa kanssa. Hänellä ei kuitenkaan ollut sellaista oloa, että hän olisi heittänyt elämänsä hukkaan sekoillessaan kuudentena vuonaan Tylypahkassa, päinvastoin. Hän oli oppinut itsestään ja elämästä aivan valtavasti niinä vuosina kuin oli joutunut elämään tekaistun nimen turvin tehden jästityötä.
Hän oli ollut aktiivisesti liikkeessä nuo vuodet, hän oli nähnyt enemmän maailmaa, kuin oli koskaan uskonut näkevänsä. Ensimmäiset puoli vuotta hän oli ollut pelkästään piilossa, kunnes oli lähtenyt liikkeelle ja vaihtanut paikkakuntaa joskus useammin kuin sukkiaan. Jossain vaiheessa hänen tiensä oli vienyt nuhjuiseen ravintolaan Intian sisämaahan. Sieltä hän oli puolestaan suunnannut Alaskaan, missä hän oli huomannut yllätyksekseen jahtaavansa kaikkea mikä liikkui haulikoksi kutsuttu jästiase kädessään.
Kouluja Draco ei ollut tietenkään käynyt Tylypahkan jälkeen, mutta töitä hän oli tehnyt senkin edestä. Tarjoilijan, kokin, autonkuljettajan ja puutarhurin työnkuvat olivat tulleet hänelle liiankin tutuiksi. Näiden lisäksi hän oli tehnyt satunnaisia hanttihommia milloin milläkin rakennuksella tai tehtaalla. Hän ei halunnut enää kertaakaan elämässään nähdä yhtään likaista kahvikuppia tai kuulla ruohonleikkurin säksättävää ääntä. Oli turhauttavaa, kun tiesi, että asiat olisi voinut hoitaa helpommin ja nopeammin pelkällä taikasauvan heilautuksella. Kaikki tämä oli ollut kuitenkin opettavaista, ja karsinut hänen aikaisempia ennakkoluulojaan jästeistä. Hänen isänsä olisi luultavasti kääntynyt haudassaan, jos olisi saanut tietää poikansa liikkeistä. Useista eri syistä Draco oli joutunut vaihtamaan nimeään lähes yhtä usein, kuin paikkakuntaa. Ennen niin turvallinen Malfoyn nimi oli ollut hänelle vaarallinen. Hänen perässään olivat olleet niin vihaiset kuolonsyöjät kuin ministeriön auroritkin.
Dracon katse harhaili ympäri savuista baaria. Joka puolella oli iloisia kasvoja, hymyileviä ihmisiä, jotka pitivät häntä yhtenä heistä. Niin ei kuitenkaan ollut ennen. Koulussa hän oli ollut kiistaton tupansa johtaja aina viidennen vuoden loppuun saakka. Kukaan ei kuitenkaan halunnut olla tekemisissä kuolonsyöjän kanssa, joten Draco oli huomannut pian kuudentena opiskeluvuonaan olevansa yksin. Yksin tehtävänsä kanssa. Tehtävän, jota hän ei ymmärtänyt mahdottomaksi ennen kuin seisoi eräänä yönä tornissa osoittaen rehtoriaan taikasauvalla rintaan.
Kun Lucius oli joutunut Azkabaniin Draco oli saanut henkilökohtaisen kutsun saapua keskustelemaan itsensä Voldemortin kanssa. Hän oli nuori, innokas ja uskoi pimeyden voimiin. Hyväuskoisuuttaan Draco suostui Voldemortin pyyntöön, jonka hän aluksi luuli käsittävän pelkkää vakoilua ja raportointia. Totuus paljastui hänelle kuitenkin vähitellen ja iski lopulta vasten kasvoja täydellä voimallaan. Hän oli vain koston välikappale!
Draco huokaisi raskaasti muistolle ja kallisti lasiaan. Joku pöytäseurueesta oli ryhtynyt hoilaamaan jotain tunnettua juomalaulua ja muut yhtyivät laulajaan humalaisilla äänillään. Dracon juhlatuuli oli vajonnut äkisti pohjalukemiin, ja hän vilkaisi huomaamattomasti kelloaan. Olisiko epäkohteliasta lähteä jo nyt kotiin?
Kuin vastauksena hänen äänettömään kysymykseensä hänen kaapunsa taskusta kuului piippaus, jota rytmitti tasainen värinä. Draco sujautti nopeasti kätensä taskuun ja sai sormiinsa pienen matkapuhelimen, jäänteen hänen jästiajoiltaan. Vaikka hän olikin nykyisin jälleen pesunkestävä velho, oli hän kuitenkin halunnut säilyttää yhteyden entiseen elämäänsä ja ihmisiin, joihin oli noina aikoina tutustunut.
Siirrettyään puhelimen piilossa pöydän alle, Draco naksautti sen kannen auki ja siirtyi lukemaan hänelle juuri tullutta viestiä.
Ikävä. Mitä teet? Nähdäänkö? Porter
Hymy kohosi Dracon huulille ja hän napsautti läppäpuhelimen kiinni kohottautuen samalla pöydästä.
”Hei, minun täytyy nyt mennä”, hän sanoi pahoittelevan näköisenä ja remakka laulu hiljeni.
”Mihin sinulla nyt tuli kiire?” Pansy tihrusti häntä, yrittäen toinen silmä kiinni hahmottaa Dracon liikkeet.
”Äh, päähän koskee. En ehtinyt syödä kunnolla koko päivänä ja sitten kaikki nämä maljat”, Draco selitti ja sai muutaman hyväksyvän nyökkäyksen ystäviltään.
Huikattuaan vielä viimeiset hyvästit ja otettuaan vastaan erinäisiä humalaisia onnentoivotuksia, Draco pääsi viimein lähtemään. Ennen astumistaan ulos, Draco riisui kaapunsa ja laskosti sen siististi narikkaan, hän ehtisi hakea sen myöhemmin. Ulko-ovella häntä vastaan löi yöllisen Lontoon viileä ilma ja kiitollisena hän veti keuhkonsa täyteen sitä. Hetken hän mietti, pitäisikö hänen ilmiintyä, mutta hylkäsi vaihtoehdon. Matka ei olisi pitkä, ja hän tarvitsisi todellakin raitista ilmaa tunkkaisen baarin jälkeen. Eikä olisi pahaksi selvitä hieman niistä lukemattomista lasillisista, joita hän oli kallistanut illan aikana.
Työntäen kädet syvälle farkkujensa taskuihin Draco lähti astelemaan katua, samalla kun hänen ajatuksensa palasivat uudelleen menneeseen.
Viha sykki edelleen kiivaana hänen suonissaan, kun hän muisti kaiken tapahtuneen. Hänen isänsä oli tehnyt virheen ja hän, Draco, oli joutunut maksamaan siitä. Tietenkään Voldemort ei ollut uskonut hänen selviytyvän tehtävästä, mutta sitten Severus Kalkaros oli puuttunut asiaan. Professori oli ohjannut ja neuvonut, kunnes viimeinkin oli tehnyt itse likainen työn Dracon puolesta, eikä Dracolla ollut pientäkään epäilystä miksi. Valta ja kunnia olivat asioita, joista Kalkaros oli unelmoinut koko ikänsä. Hän oli saanut mitä oli halunnut; mainetta ja kunniaa, mutta hän oli myös joutunut maksamaan teoistaan.
Kaikkoontuessaan Tylypahkasta yhdessä opettajansa kanssa yli kymmenen vuotta sitten Draco oli ollut pyörällä päästään. Liian paljon asioita oli tapahtunut liian lyhyessä ajassa. Kalkaros oli vienyt hänet Malfoyn kartanoon, missä äiti oli sulkenut poikansa tiukkaan syleilyyn. Seuraavaksi hänet oli kiidätetty kartanon yläkertaan ja äiti oli tyrkännyt hänen käteensä muutaman paperin sekä kuluneen posliinilautasen, joka oli toimittanut porttiavaimen virkaa.
”Pysy piilossa, minä tulen hakemaan sinut, kun on tarpeeksi turvallista”, äiti oli kuiskannut ja tämän silmissä kimmelsivät harvinaiset kyyneleet.
Draco tunsi nykäyksen jossain napansa takana, ja seuraavassa hetkessä hän pudisteli pölyjä vaatteistaan kauan käyttämättömänä olleen huoneen lattialla.
Muistot kipristelivät inhottavasti vatsassa, ja Draco ravisteli kävellessään päätään. Mitä hyötyä oli pohtia menneitä, kun niillä ei ollut enää mitään merkitystä. Useat yöt hän oli valvonut ja vatvonut asioita mielessään, saamatta niihin minkäänlaista logiikkaa. Miksi hän vaivaisi tällä enää päätään, kun kaikki oli viimeinkin hyvin.
Kuin luovuttaen raskaan taakan harteiltaan Draco suoristi selkänsä ja kääntyi kadunkulmasta tutulle tielle, jonka varrella sijaitsi hänelle tuttuakin tutumpi talo.
Sunnuntai 4.6.2006
Krapula jyskytti inhottavasti jossain takaraivossa, ja sai Dracon kierähtämään vatsalleen. Kurkku tuntui karhealta ja mahassa velloi inhottavasti.
”Huomenta”, uninen ääni kuului hänen vierestään ja varovasti Draco raotti toista silmäänsä.
”Ymph”, hän mutisi hahmottaessaan vieressään makaavan hahmon ääriviivat.
”Huono olo?” hahmo kysyi myötätuntoisesti ja kosketti siroilla sormillaan Dracon otsaa.
”Vähän”, Draco raakkui käheällä kurkullaan ja nielaisi.
”Minulla on lääke siihen”, toinen sanoi ja painautui koko vartalollaan Dracoa vasten.
”Ja mikähän se mahtaisi olla?” Draco kysyi edelleen käheällä äänellä, kierähtäen samalla kyljelleen kohtaamaan toisen kasvot.
”Karapulaseksiä.”
Huulet hamusivat Dracon huulia, ja tyytyväisenä tämän antautui suudelman. Seksi oli varma tapa parantaa krapula, heti jästien särkylääkkeiden ja velhojen liemien jälkeen. Tässä tapauksessa kumpaakaan jälkimmäistä ei ollut saatavilla, joten Draco otti mielellään vastaan esitetyn tarjouksen.
Tummahiuksinen nousi hänen jalkojensa väliin, kumartuen kutittamaan kielellään kaikkialta minne vain ylsi. Draco ajautui tuttuun nautinnon huumaan, joka kouristeli hänen lihaksissaan ja sai sydämen sykkimään kiivaammin. Nautinto oli ohi muutamassa minuutissa, ja raukeus sai Dracon painamaan päänsä takaisin syvälle tyynyyn.
*
Herätessään uudelleen useita tunteja myöhemmin Draco kuuli jonkun kolistelevan pienen huoneiston keittiössä. Ilmassa leijui kahvin tuoksu. Krapula oli enää muistona Dracon mielessä, hänen kohottautuessa sängystä ja vetäessään kalsarit jalkaansa.
Käytyään tyhjentämässä rakkonsa, Draco jäi nojailemaan keittiön ovenpieleen ja katseli hymyillen tummahiuksisen miehen puuhailua keittiössä. Kahvinkeitin rupsutti iloisesti, ja sai Dracon hymyilemään yhä leveämmin.
”Hei”, Draco sanoi asuessaan kokonaan keittiön puolelle.
”Hei vaan itsellesi”, mies virnisti ja kattoi astioita pöydälle Dracon eteen.
”Missä olit eilen? En nähnyt sinua Candyssa”, mies jatkoi kaataessaan kahvia Dracon kuppiin.
”Mmmh… Olin yhdessä toisessa paikassa vanhojen koulukavereideni kanssa. Meillä oli eräänlainen luokkakokous”, Draco selitti sekoittaessaan kahviinsa tilkan maitoa.
Mies nyökkäsi hyväksyen selityksen, ja ryhtyi vuolaasti kertomaan omasta illastaan.
”Ja sitten Terry löi häntä, aivan tuosta noin vain. Tietenkin riensin hätiin ja autoin pientä Anton parkaa, olisitpa nähnyt sen”, mies selitti haukaten välillä palan sämpylästään.
”Sinä et voi olla noin naiivi. Anton on pahempi miestennielijä, kuin minä”, Draco tuhahti.
”Mutta…”
”Porter, sinä tiedät faktat, joten anna jo olla.” Kyllästyminen oli hiipinyt Dracon ääneen, ja Porter vaikeni.
”Minun täytyy lähteä, huomenna on töitä”, Draco sanoi nousten pöydästä.
”Ai”, Porter näytti aidosti pettyneeltä.
Draco puki nopeasti vaatteet ylleen ja suuntasi eteiseen.
”Soitellaan”, hän huikkasi Porterille ennen kuin avasi oven ja astui rappukäytävään.
Vastausta odottamatta hän sulki oven ja nojasi siihen hetken, kunnes lähti nopein askelin laskeutumaan portaita.
Hänen täytyisi hakea vielä viittansa Vuotavasta noidankattilasta, ennen kuin voisi suunnata kotiin ja lämpimään suihkuun. Oma vuode houkutteli häntä tällä hetkellä kaikkein eniten, ja ripeästi Draco lähti harppomaan kohti jästikatseilta piilotettua ravintolaa. Seuraavana päivänä alkavien töiden ajatteleminen sai hänen varpaansa kipristelemään jännityksestä.
* * *
Toinen luku ->
Pairing: Harry/Draco
Rating: NC-17
Author: Vendela
Beta: Merrique
Genre: Slash, romance, angst, post Hogwarts
Chapter: 1/11
Spoilaa teosta Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Summary: Eletään vuoden 2006 kesäkuun alkua. Uudet aurorit ovat juuri painaneet suippokärkiset hatut päähänsä ja juhlivat valmistumistaan. Sota on voitettu vuosia sitten ja elämä hymyilee, mutta jossain väijyy tumma pilvi odottamassa, että voisi puhaltaa myrskyn taivaalle. Mikä on totuus ja kuinka käy nillle, jotka sota kadotti?
<- Prologi
* * *
I LUKU - Ihmeiden tumma arkku
Lauantai 3.6.2006
Nuori, vastavalmistunut aurori seisoi ystäviensä ympäröimänä ja otti vastaan onnentoivotuksia. Hän hymyili itsetietoista hymyään oikealle ja vasemmalle, puristi kukkia sylissään ja kuunteli iloista puheensorinaa. Monet ohi kulkevat velhot nyökkäsivät hänelle ystävällisesti, jotkut pysähtyivät ja taputtivat olalle. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ilmassa leijui kesän tuoksu.
Hän oli viimeinkin saavuttanut unelmansa. Käynyt läpi rankan ja monivaiheisen koulutuksen, taistellut ja selviytynyt. Monen synkän vuoden jälkeen hän oli jälleen onnellinen. Hymy hänen kasvoillaan oli kerrankin aito eikä sellainen tyhjä maski, mitä se oli vuosia sitten ollut. Pian kaksikymmentäkuusivuotiaana hän oli viimeinkin oman elämänsä herra.
”Hei, onneksi olkoon!” tummaihoinen Blaise Zabini ilmestyi yllättäen kuin tyhjästä ja kaappasi vastavalmistuneen halaukseen.
”Kiitos”, Draco Malfoy hymyili ja puristi ystäväänsä tiukasti.
”Sinä sitten teit sen”, Blaise rupatteli iloisesti samalla kun halasi pikaisesti Dracon vieressä seisovaa Pansya.
”Niin, niin minä taisin tehdä”, Draco hymyili yhä leveämmin ja keikautti päänsä päällä olevaa suippokärkistä hattua, joka oli kirkuvan punaisine tupsuineen todiste valmistumisesta.
”Missä on jatkot?” Blaise uteli ja Draco naurahti.
”Katsotaan nyt kunhan saadaan tuo juhlakalu ensin tarpeeksi humalaan”, Pansy puuttui ensimmäisen kerran puheeseen virnistäen viekkaasti.
”Hei! Mistään sellaisesta ei kyllä ollut puhe”, Draco yritti vastustella vaikka olikin selvästi mielissään ajatuksesta.
”Draco!” kuului kauempaa huuto ja he kääntyivät katsomaan.
Tummahiuksinen nuori nainen asteli reippaasti heidän luokseen iloinen hymy kasvoillaan.
”Hei Cho”, Draco tervehti ja halasi naista pikaisesti.
”Ja onneksi olkoon minunkin puolestani”, Cho Chang sanoi.
”Kiitos. On aina mukavaa saada kehuja opettajaltaan”, Draco virnisti ja yritti kumartaa syli täynnä kukkia.
”Anna olla”, Cho nauroi ääneen ja tarttui nopealla liikkeellä putoamassa oleviin kukkiin.
”Minun tuskin tarvitsee esitellä sinua ystävilleni”, Draco viittasi Blaiseen ja Pansyyn.
Cho pudisti päätään ja kätteli molempia Dracon ystäviä pikaisesti.
”Mukava nähdä pitkästä aikaa. Mitä teille kuuluu? Kuinka Blaisen ura on lähtenyt käyntiin?” Cho kysyi.
”Kiitos hyvin”, tummaihoinen mies röyhisti rintaansa ylpeänä, ”Ensi viikolla starttaa uusi kiertue Pariisissa. Tarkoituksena on esitellä Chanelia ja Bossia.”
Cho nyökytteli kohteliaasti ja käänsi huomionsa Pansyyn.
”Entä sinulla? Oletko viihtynyt töissä?”
”Kiitos kyllä”, nainen hymyili, ”Entä sinä? Hieno palkinto! Onneksi olkoon siitä.”
Cho käänteli kädessään olevaa kultaista patsasta ja kohautti olkiaan.
”Ministeriö tykkää jakaa näitä nykyisin”, hän sanoi.
”Mutta kyllähän sinä olet ansainnut sen. Vuoden auroriopettaja -titteliä ei kuitenkaan ihan jokaiselle anneta”, Draco yritti.
”No joo, mutta mieti nyt. Ei niillä ollut ketään muutakaan kelle tyrkätä tämä palkinto. Tonks ja Lupin ovat jo saaneet omansa. Minä olin viimeinen, joka ei ollut vielä saanut tätä. Saisivat kyllä muuttaa koko tyhmää perinnettä”, Cho tuhahti.
”Niin kai. Tai yhdistäisivät Tylypahkan ja Aurori-koulun opettajien palkinnot yhdeksi ja samaksi”, Pansy ehdotti.
”Mutta sitten Longbottom jäisi ilman vuosittaista palkintoaan parhaana yrttitiedon opettajana”, Draco sanoi äänellä, jota hän ei ollut käyttänyt vuosiin.
Kolme silmäparia kääntyivät hämmästyneenä katsomaan vaaleaa miestä, joka punastuikin vienosti.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus”, Draco vakuutti nopeasti, ”vanha tapa.”
”Tiedetään”, Blaise virnisti.
”Yritä nyt kuitenkin hillitä kielesi, sillä Hermione on tulossa tänne”, Pansy suhahti suupielestään ja kääntyi hymyilemään kiharatukkaiselle naiselle.
”Herm, kuinka mukavaa nähdä!”
”Samoin Pans”, Hermione hymyili ja nyökkäsi kolmelle muulle.
”Onnittelut palkinnosta Cho”, Hermione jatkoi ja halasi entistä korpinkynttä.
”Kiitos. Harmi, kun Harry ei tullut hakemaan omaansa, olisi ollut mukava nähdä häntä”, Cho sanoi ja kurtisti kulmiaan.
”Niin”, Hermione mutisi, mutta hymyili aurinkoisesti, ”ehkä hänellä oli syynsä.”
”Mitkä syyt muka? Eihän häntä ole näkynyt ikiaikoihin missään”, Cho tuhahti ja Pansy nyökkäsi.
”Te taidatte lukea ahkerasti Päivän Profeettaa”, Hermione ennemmin totesi kuin kysyi ja naiset punastuivat hieman.
Draco kääntyi hieman poispäin juttelevista naisista ja uppoutui hetkeksi mietteisiinsä. Valmistujaisjuhlassa oli jaettu jälleen vuosittaiset parhaiden opettajien, auroreiden sekä ministeriön myöntämät muut palkinnot ansioituneille velhoille. Cho oli saanut omansa työstään aurorien kouluttajana, Nelville Longbottom Tylypahkan parhaana opettajana, Dennis Creevy ministeriön ahkerana työntekijänä, Alicia Spinnet parhaana aurorina ja tietenkin viimeisenä Harry Potter oli palkittu jälleen kerran velhomaailman pelastajana, jo neljäntenä vuonna peräkkäin. Tosin tänäkään vuonna Potter ei ollut hakemassa palkintoaan, vaan Hermione oli käynyt lavalla kiittämässä hänen puolestaan ja luvannut lähettää sen ensitilassa Harrylle. Draco kurtisti kulmiaan miettiväisenä, vasta tänään hän oli ensimmäisen kerran useaan vuoteen huomannut, ettei Potteria ollut todellakaan näkynyt hetkeen velhomaailmassa. Päivän Profeetta oli kyllä sitäkin innokkaammin spekuloinut Pelastajan ja Valitun liikkeitä, vaikka kenelläkään ei näyttänyt olevan täyttä varmuutta Harry Potterin olinpaikasta.
”Anteeksi, mutta minun on mentävä”, Hermione keskeytti Dracon mietteet ja tämä nyökkäsi poissaolevana.
”Niin minunkin”, Cho sanoi kadoten Hermionen perään.
”Entäs me?” Blaise kysyi.
”Joku taisi puhua jotain jatkoista?” Draco muistutti ja Pansy nyökkäsi hyväksyvästi.
”Selvä homma sitten, otahan hörppy tästä niin päästään vauhtiin”, nainen tarjosi taskumattia käsilaukustaan.
*
Vuotava noidankattila oli täynnä iloisia ja riehakkaita ihmisiä. Maljoja kohotettiin tiuhaan tahtiin ja puheita pidettiin, vaikkakaan kukaan ei kuullut niiden sisältöä melun yli. Draco ystävineen oli valloittanut erään nurkkapöydän, joka notkui tyhjiä kermakaljapulloja sekä tuliviskilaseja.
”Meidän Dracolle”, Theodore Nott sammalsi ja kohotti lasiaan.
”Dracolle”, vastasivat Pansy, Blaise sekä muutama muu lähes kymmenhenkisen pöytäseurueen jäsenistä.
”Kiitos”, Draco sanoi luultavasti miljoonannen kerran sinä päivänä ja suippohattu luiskahti hänen toiselle korvalleen jääden siihen uhkaavannäköisesti keikkumaan, kunnes tipahti lopulta lattialle.
Utuisin silmin Draco tarkasteli ystäviään ja hänen oli pakko myöntää itselleen, että hän oli luultavasti maailman onnekkain ja onnellisin ihminen sillä hetkellä. Hän oli aloittanut aurori-koulutuksen heti valmistuttuaan Tylypahkasta. Oli hassua, että kaikki hänen ystävänsä olivat valmistuneet kuusi vuotta ennen häntä, mutta koska Draco oli elänyt useita vuosia maan alla, ei hänellä ollut mahdollisuutta suorittaa S.U.P.E.R. kokeitaan yhdessä kurssikavereidensa kanssa. Hänellä ei kuitenkaan ollut sellaista oloa, että hän olisi heittänyt elämänsä hukkaan sekoillessaan kuudentena vuonaan Tylypahkassa, päinvastoin. Hän oli oppinut itsestään ja elämästä aivan valtavasti niinä vuosina kuin oli joutunut elämään tekaistun nimen turvin tehden jästityötä.
Hän oli ollut aktiivisesti liikkeessä nuo vuodet, hän oli nähnyt enemmän maailmaa, kuin oli koskaan uskonut näkevänsä. Ensimmäiset puoli vuotta hän oli ollut pelkästään piilossa, kunnes oli lähtenyt liikkeelle ja vaihtanut paikkakuntaa joskus useammin kuin sukkiaan. Jossain vaiheessa hänen tiensä oli vienyt nuhjuiseen ravintolaan Intian sisämaahan. Sieltä hän oli puolestaan suunnannut Alaskaan, missä hän oli huomannut yllätyksekseen jahtaavansa kaikkea mikä liikkui haulikoksi kutsuttu jästiase kädessään.
Kouluja Draco ei ollut tietenkään käynyt Tylypahkan jälkeen, mutta töitä hän oli tehnyt senkin edestä. Tarjoilijan, kokin, autonkuljettajan ja puutarhurin työnkuvat olivat tulleet hänelle liiankin tutuiksi. Näiden lisäksi hän oli tehnyt satunnaisia hanttihommia milloin milläkin rakennuksella tai tehtaalla. Hän ei halunnut enää kertaakaan elämässään nähdä yhtään likaista kahvikuppia tai kuulla ruohonleikkurin säksättävää ääntä. Oli turhauttavaa, kun tiesi, että asiat olisi voinut hoitaa helpommin ja nopeammin pelkällä taikasauvan heilautuksella. Kaikki tämä oli ollut kuitenkin opettavaista, ja karsinut hänen aikaisempia ennakkoluulojaan jästeistä. Hänen isänsä olisi luultavasti kääntynyt haudassaan, jos olisi saanut tietää poikansa liikkeistä. Useista eri syistä Draco oli joutunut vaihtamaan nimeään lähes yhtä usein, kuin paikkakuntaa. Ennen niin turvallinen Malfoyn nimi oli ollut hänelle vaarallinen. Hänen perässään olivat olleet niin vihaiset kuolonsyöjät kuin ministeriön auroritkin.
Dracon katse harhaili ympäri savuista baaria. Joka puolella oli iloisia kasvoja, hymyileviä ihmisiä, jotka pitivät häntä yhtenä heistä. Niin ei kuitenkaan ollut ennen. Koulussa hän oli ollut kiistaton tupansa johtaja aina viidennen vuoden loppuun saakka. Kukaan ei kuitenkaan halunnut olla tekemisissä kuolonsyöjän kanssa, joten Draco oli huomannut pian kuudentena opiskeluvuonaan olevansa yksin. Yksin tehtävänsä kanssa. Tehtävän, jota hän ei ymmärtänyt mahdottomaksi ennen kuin seisoi eräänä yönä tornissa osoittaen rehtoriaan taikasauvalla rintaan.
Kun Lucius oli joutunut Azkabaniin Draco oli saanut henkilökohtaisen kutsun saapua keskustelemaan itsensä Voldemortin kanssa. Hän oli nuori, innokas ja uskoi pimeyden voimiin. Hyväuskoisuuttaan Draco suostui Voldemortin pyyntöön, jonka hän aluksi luuli käsittävän pelkkää vakoilua ja raportointia. Totuus paljastui hänelle kuitenkin vähitellen ja iski lopulta vasten kasvoja täydellä voimallaan. Hän oli vain koston välikappale!
Draco huokaisi raskaasti muistolle ja kallisti lasiaan. Joku pöytäseurueesta oli ryhtynyt hoilaamaan jotain tunnettua juomalaulua ja muut yhtyivät laulajaan humalaisilla äänillään. Dracon juhlatuuli oli vajonnut äkisti pohjalukemiin, ja hän vilkaisi huomaamattomasti kelloaan. Olisiko epäkohteliasta lähteä jo nyt kotiin?
Kuin vastauksena hänen äänettömään kysymykseensä hänen kaapunsa taskusta kuului piippaus, jota rytmitti tasainen värinä. Draco sujautti nopeasti kätensä taskuun ja sai sormiinsa pienen matkapuhelimen, jäänteen hänen jästiajoiltaan. Vaikka hän olikin nykyisin jälleen pesunkestävä velho, oli hän kuitenkin halunnut säilyttää yhteyden entiseen elämäänsä ja ihmisiin, joihin oli noina aikoina tutustunut.
Siirrettyään puhelimen piilossa pöydän alle, Draco naksautti sen kannen auki ja siirtyi lukemaan hänelle juuri tullutta viestiä.
Ikävä. Mitä teet? Nähdäänkö? Porter
Hymy kohosi Dracon huulille ja hän napsautti läppäpuhelimen kiinni kohottautuen samalla pöydästä.
”Hei, minun täytyy nyt mennä”, hän sanoi pahoittelevan näköisenä ja remakka laulu hiljeni.
”Mihin sinulla nyt tuli kiire?” Pansy tihrusti häntä, yrittäen toinen silmä kiinni hahmottaa Dracon liikkeet.
”Äh, päähän koskee. En ehtinyt syödä kunnolla koko päivänä ja sitten kaikki nämä maljat”, Draco selitti ja sai muutaman hyväksyvän nyökkäyksen ystäviltään.
Huikattuaan vielä viimeiset hyvästit ja otettuaan vastaan erinäisiä humalaisia onnentoivotuksia, Draco pääsi viimein lähtemään. Ennen astumistaan ulos, Draco riisui kaapunsa ja laskosti sen siististi narikkaan, hän ehtisi hakea sen myöhemmin. Ulko-ovella häntä vastaan löi yöllisen Lontoon viileä ilma ja kiitollisena hän veti keuhkonsa täyteen sitä. Hetken hän mietti, pitäisikö hänen ilmiintyä, mutta hylkäsi vaihtoehdon. Matka ei olisi pitkä, ja hän tarvitsisi todellakin raitista ilmaa tunkkaisen baarin jälkeen. Eikä olisi pahaksi selvitä hieman niistä lukemattomista lasillisista, joita hän oli kallistanut illan aikana.
Työntäen kädet syvälle farkkujensa taskuihin Draco lähti astelemaan katua, samalla kun hänen ajatuksensa palasivat uudelleen menneeseen.
Viha sykki edelleen kiivaana hänen suonissaan, kun hän muisti kaiken tapahtuneen. Hänen isänsä oli tehnyt virheen ja hän, Draco, oli joutunut maksamaan siitä. Tietenkään Voldemort ei ollut uskonut hänen selviytyvän tehtävästä, mutta sitten Severus Kalkaros oli puuttunut asiaan. Professori oli ohjannut ja neuvonut, kunnes viimeinkin oli tehnyt itse likainen työn Dracon puolesta, eikä Dracolla ollut pientäkään epäilystä miksi. Valta ja kunnia olivat asioita, joista Kalkaros oli unelmoinut koko ikänsä. Hän oli saanut mitä oli halunnut; mainetta ja kunniaa, mutta hän oli myös joutunut maksamaan teoistaan.
Kaikkoontuessaan Tylypahkasta yhdessä opettajansa kanssa yli kymmenen vuotta sitten Draco oli ollut pyörällä päästään. Liian paljon asioita oli tapahtunut liian lyhyessä ajassa. Kalkaros oli vienyt hänet Malfoyn kartanoon, missä äiti oli sulkenut poikansa tiukkaan syleilyyn. Seuraavaksi hänet oli kiidätetty kartanon yläkertaan ja äiti oli tyrkännyt hänen käteensä muutaman paperin sekä kuluneen posliinilautasen, joka oli toimittanut porttiavaimen virkaa.
”Pysy piilossa, minä tulen hakemaan sinut, kun on tarpeeksi turvallista”, äiti oli kuiskannut ja tämän silmissä kimmelsivät harvinaiset kyyneleet.
Draco tunsi nykäyksen jossain napansa takana, ja seuraavassa hetkessä hän pudisteli pölyjä vaatteistaan kauan käyttämättömänä olleen huoneen lattialla.
Muistot kipristelivät inhottavasti vatsassa, ja Draco ravisteli kävellessään päätään. Mitä hyötyä oli pohtia menneitä, kun niillä ei ollut enää mitään merkitystä. Useat yöt hän oli valvonut ja vatvonut asioita mielessään, saamatta niihin minkäänlaista logiikkaa. Miksi hän vaivaisi tällä enää päätään, kun kaikki oli viimeinkin hyvin.
Kuin luovuttaen raskaan taakan harteiltaan Draco suoristi selkänsä ja kääntyi kadunkulmasta tutulle tielle, jonka varrella sijaitsi hänelle tuttuakin tutumpi talo.
Sunnuntai 4.6.2006
Krapula jyskytti inhottavasti jossain takaraivossa, ja sai Dracon kierähtämään vatsalleen. Kurkku tuntui karhealta ja mahassa velloi inhottavasti.
”Huomenta”, uninen ääni kuului hänen vierestään ja varovasti Draco raotti toista silmäänsä.
”Ymph”, hän mutisi hahmottaessaan vieressään makaavan hahmon ääriviivat.
”Huono olo?” hahmo kysyi myötätuntoisesti ja kosketti siroilla sormillaan Dracon otsaa.
”Vähän”, Draco raakkui käheällä kurkullaan ja nielaisi.
”Minulla on lääke siihen”, toinen sanoi ja painautui koko vartalollaan Dracoa vasten.
”Ja mikähän se mahtaisi olla?” Draco kysyi edelleen käheällä äänellä, kierähtäen samalla kyljelleen kohtaamaan toisen kasvot.
”Karapulaseksiä.”
Huulet hamusivat Dracon huulia, ja tyytyväisenä tämän antautui suudelman. Seksi oli varma tapa parantaa krapula, heti jästien särkylääkkeiden ja velhojen liemien jälkeen. Tässä tapauksessa kumpaakaan jälkimmäistä ei ollut saatavilla, joten Draco otti mielellään vastaan esitetyn tarjouksen.
Tummahiuksinen nousi hänen jalkojensa väliin, kumartuen kutittamaan kielellään kaikkialta minne vain ylsi. Draco ajautui tuttuun nautinnon huumaan, joka kouristeli hänen lihaksissaan ja sai sydämen sykkimään kiivaammin. Nautinto oli ohi muutamassa minuutissa, ja raukeus sai Dracon painamaan päänsä takaisin syvälle tyynyyn.
*
Herätessään uudelleen useita tunteja myöhemmin Draco kuuli jonkun kolistelevan pienen huoneiston keittiössä. Ilmassa leijui kahvin tuoksu. Krapula oli enää muistona Dracon mielessä, hänen kohottautuessa sängystä ja vetäessään kalsarit jalkaansa.
Käytyään tyhjentämässä rakkonsa, Draco jäi nojailemaan keittiön ovenpieleen ja katseli hymyillen tummahiuksisen miehen puuhailua keittiössä. Kahvinkeitin rupsutti iloisesti, ja sai Dracon hymyilemään yhä leveämmin.
”Hei”, Draco sanoi asuessaan kokonaan keittiön puolelle.
”Hei vaan itsellesi”, mies virnisti ja kattoi astioita pöydälle Dracon eteen.
”Missä olit eilen? En nähnyt sinua Candyssa”, mies jatkoi kaataessaan kahvia Dracon kuppiin.
”Mmmh… Olin yhdessä toisessa paikassa vanhojen koulukavereideni kanssa. Meillä oli eräänlainen luokkakokous”, Draco selitti sekoittaessaan kahviinsa tilkan maitoa.
Mies nyökkäsi hyväksyen selityksen, ja ryhtyi vuolaasti kertomaan omasta illastaan.
”Ja sitten Terry löi häntä, aivan tuosta noin vain. Tietenkin riensin hätiin ja autoin pientä Anton parkaa, olisitpa nähnyt sen”, mies selitti haukaten välillä palan sämpylästään.
”Sinä et voi olla noin naiivi. Anton on pahempi miestennielijä, kuin minä”, Draco tuhahti.
”Mutta…”
”Porter, sinä tiedät faktat, joten anna jo olla.” Kyllästyminen oli hiipinyt Dracon ääneen, ja Porter vaikeni.
”Minun täytyy lähteä, huomenna on töitä”, Draco sanoi nousten pöydästä.
”Ai”, Porter näytti aidosti pettyneeltä.
Draco puki nopeasti vaatteet ylleen ja suuntasi eteiseen.
”Soitellaan”, hän huikkasi Porterille ennen kuin avasi oven ja astui rappukäytävään.
Vastausta odottamatta hän sulki oven ja nojasi siihen hetken, kunnes lähti nopein askelin laskeutumaan portaita.
Hänen täytyisi hakea vielä viittansa Vuotavasta noidankattilasta, ennen kuin voisi suunnata kotiin ja lämpimään suihkuun. Oma vuode houkutteli häntä tällä hetkellä kaikkein eniten, ja ripeästi Draco lähti harppomaan kohti jästikatseilta piilotettua ravintolaa. Seuraavana päivänä alkavien töiden ajatteleminen sai hänen varpaansa kipristelemään jännityksestä.
* * *
Toinen luku ->