Kerran hänellä oli salaisuus, 2/11
Title: Kerran hänellä oli salaisuus
Pairing: Harry/Draco
Rating: NC-17
Author: Vendela
Beta: Merrique
Genre: Slash, romance, angst, post Hogwarts
Chapter: 2/11
Spoilaa teosta Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Summary: Eletään vuoden 2006 kesäkuun alkua. Uudet aurorit ovat juuri painaneet suippokärkiset hatut päähänsä ja juhlivat valmistumistaan. Sota on voitettu vuosia sitten ja elämä hymyilee, mutta jossain väijyy tumma pilvi odottamassa, että voisi puhaltaa myrskyn taivaalle. Mikä on totuus ja kuinka käy nillle, jotka sota kadotti?
<- Ensimmäinen luku
* * *
II LUKU - Toivon, että minulla olisi...
Maanantai 5.6.2006
Oli kuin julmaa kohtalon ironiaa, että Dracon ensimmäinen työpäivä osui hänen syntymäpäivälleen. Aivan kuin hänellä ei olisi ollut muuta tekemistä, kuin istua pölyisessä ja tunkkaisessa toimistossa siirtelemässä tuhruisia pergamentteja pinosta toiseen. Sillä mitä muutakaan vasta valmistuneet aurorit pääsivät tekemään, kuin siivoamaan toisten jälkiä? Kopioimaan satoja raportteja toimitettaviksi arkistoihin, tai pahimmassa tapauksessa purkamaan pikkutarkasti vanhempien auroreiden muistiinpanoja. Työ oli turhauttavaa, varsinkaan kun siihen ei ollut enää varsinaisesti suurempaa tarvetta. Kuolonsyöjät oli lyöty vuosia sitten viimeisen taistelun aikana, ja nykyisin raportit koostuivat vain pikkuvahingoista ja rikkeistä, joilla velhoyhteiskuntaan kuuluvat työllistivät ministeriön virkamiehiä. Enää vain harvoin tuli vastaan suurempia tapauksia, ja niistä vastasi lähes poikkeuksetta erikoisyksikkö A-1.
Draco kiirehti askeliaan Viistokujan mukulakivikadulla. Hän ei halunnut myöhästyä ensimmäisenä päivänään, vaikka tiesi jo entuudestaan mitä hänen päivänsä tulisi pitämään sisällään. Koulussa heille oli puhuttu A-1 yksiköstä, mutta jokainen tiesi, että valiojoukkoon pääseminen ei ollut niin helppoa, kuin opettajat antoivat ymmärtää. Helppoa se ei olisi varsinkaan Dracolle. Vaikka hänen maineensa oli puhdistettu, tahra oli liian pinttynyt. Kerran kuolonsyöjä, aina kuolonsyöjä, oli sanonta, joka oli opiskeluaikana tullut liiankin tutuksi Dracolle. Joka käänteessä hän oli joutunut todistamaan syyttömyyttään, mutta tiesi silti, että epäilijöitä riitti. Hän oli vuosien aikana litkinyt enemmän totuusseerumia kuin kermakaljaa, ja joskus hänestä tuntui, ettei hän pystyisi valehtelemaan enää koskaan vaikka tahtoisikin.
Viimein tuttu rakennus ilmestyi Dracon eteen, ja hän juoksi viimeiset askeleet. Ovi oli raskas, mutta silti hänet valtasi olo, että hän oli viimein saapunut kotiin. Hetkeksi Draco pysähtyi ministeriön aulaan ihailemaan edessään avautuvaa näkymää. Tutun patsaan, joka esitti velhoa, noitaa, kotitonttua, kentauria ja maahista, viereen oli ilmestynyt toinen patsas. Tämä esitti velhomaailman pelastajaa ja Valittua, Harry Potteria, seisomassa voitokkaasti taikasauva kohotettuna korkealle päänsä yläpuolelle, kasvoillaan voitonriemuinen ilme.
Draco inhosi patsasta. Ei siksi, että se esitti hänen kouluaikaista vihamiestään, vaan siksi, että se oli hänestä tekopyhä. Yritys eheyttää haavat, korjata kaikki ennalleen ja painaa unohduksiin kipeät asiat. Hänen kuulemansa mukaan patsas oli teetetty jonkun valokuvan perusteella, jonka taistelussa mukana ollut velho oli onnistunut nappaamaan Harry Potterista juuri sen jälkeen, kun tämä oli kukistanut Voldemortin. Draco ei ollut kuitenkaan koskaan nähnyt kyseistä kuvaa, ja oli aina epäillyt oliko sitä olemassakaan, sillä jonkin patsaan Harryn asennossa oli tälle epätyypillistä. Draco, jos joku, tunsi entisen koulukaverinsa, sillä olihan hän vuosia tarkkaillut tämän liikkeitä ja asentoja Tylypahkassa. Tunsi tämän tavan lentää luudalla siinä, missä tiesi milloin oli onnistunut ärsyttämään Potterin viimeiseen pisaraan. Joskus hän oli katunut tekojaan, mutta ei jaksanut enää nykyisin vaivata asialla päätään. Mennyt oli mennyttä, varsinkin Dracon tilanteessa. Hän ei todellakaan halunnut kaivella vanhoja.
Sota oli jättänyt arpensa itse kuhunkin, mutta Draco oli luultavasti päässyt kaikista helpoimmalla. Hänellä ei ollut mitään tekemistä koko sodan kanssa, Merlinille kiitos siitä, sillä tuskin häntä olisi muuten hyväksytty takaisin, jos hän olisi ollut mukana ratkaisevassa taistelussa. Kova kuume keuhkotaudin jälkitautina oli vuosia sitten pelastanut Dracon, ja antanut hänelle avaimet takaisin velhojen maailmaan. Tuo aika oli yhä Dracolle kuin sumua; sairaus, äkillinen viesti ministeriöstä, paluu, kaikki olivat sotkeutuneet yhdeksi mössöksi hänen mielessään. Tärkeintä hänelle oli se, että hän sai jälleen käyttää taikasauvaansa ja elää omalla nimellään. Hymyillen itsekseen Draco asettui odottamaan hissiä, joka veisi hänet uuteen työhön.
*
Päivä oli puolessa, kun Draco käveli uudelleen aulan poikki iloisesti jutteleva joukko edellään. He olivat kaikki vastavalmistuneita, ja suuntasivat ensimmäisenä työpäivänään yhdessä lounaalle. Vielä ei ollut ehtinyt muodostua kuppikuntia tai porukoita, vaikka he olivatkin käyneet samaa koulua viimeiset kolme vuotta. Jokainen oli täsmälleen samassa asemassa, eikä kellään ollut vielä tarvetta taistella vallasta. Tosin Draco epäili, että sekin aika olisi vielä edessä, ja heidän tällä hetkellä vielä niin tiivis joukkonsa hajoaisi jonain päivänä. Syntyisi erimielisyyksiä ja kaunoja. Niin kävi aina, halusi sitä tai ei.
Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää siitä juuri nyt. Hänen oli nälkä, ja päässä pyöri tuhat uutta asiaa, joista kukaan ei ollut kertonut mitään koulussa. Dracoa ohjannut vanhempi aurori oli teroittanut hänen mieleensä muutamia perusasioita, joista jokainen aurori piti kiinni, oli tilanne mikä hyvänsä.
”Älä koskaan puhu nälkäiselle aurorille”, oli kuulunut ensimmäinen ohje.
”Pidä aina mukanasi pieni lounas, et koskaan tiedä milloin saat seuraavan kerran ruokaa”, vanha, jo pyöristynyt aurori oli vaahdonnut.
”Entä alituinen valppaus?” Draco oli tiedustellut hiljaa, muistellen kuuluisan aurorin Villisilmä Vauhkomielen oppeja.
”Pyh”, hänen ohjaajansa oli heilauttanut kättään, ”Kukaan ei pysty ajattelemaan, saatikka tekemään töitä nälkäisenä.”
Draco oli hymyillyt salaa ohjeille, mutta suunnatessaan nyt lounasravintolaan hän huomasi vanhuksen puhuneen asiaa. Hänen oli todellakin nälkä, ja se oli asia, joka teki hänet lähes poikkeuksetta kiukkuiseksi. Ruokaa oli saatava ja pian.
”Draco, mitä sinä otat?” usean vuoden Dracoa nuorempi tyttö kysyi häneltä heidän päästyään viimein istumaan ja tilaamaan.
Draco tiesi tytön yrittävän jälleen kerran iskeä häntä, ja hymyilin kohteliaasti.
”En tiedä vielä. Mitä sinä ajattelit ottaa Sara?”
Tyttö väläytti Dracolle onnellisen hymyn ja silmäsi kerran ruokalistaa.
”Päivän keitto ja lisäksi ekstrasämpylä”, hän tilasi.
”Sama minulle, mutta vaihdatko sämpylän pieneen salaattiin?” Draco pyysi tarjoilijalta, joka nyökkäsi poistuen paikalta.
”No, miltä on ensimmäinen päivä tuntunut?” joukon eräänlaiseksi johtajaksi kouluajoilta muodostunut Roger kysyi.
Monet nyökyttelivät innokkaina päitään ja mutisivat kaikkea hyvää työnantajastaan. Muutama valitti heidän kohdalleen osuneen ohjaajan taitoja, ja yksi harmitteli, että oli joutunut suoraan arkistoon. Draco huokaisi helpottuneena. Arkisto oli aina jonkun vastavalmistuneen paikka, ja kuuleman mukaan sinne pistettiin huonoimmat ja surkeimmat. Draco kiitti onneaan, ettei ollut itse joutunut sinne, ehkä hänellä oli vielä toivoa.
Monet harmittelivat ääneen arkistoon joutuneen kohtaloa, ja yrittivät piristää pienen ja hennon pojan mieltä. Ehkä tämä jonain päivänä pääsisi tositoimiin.
”Milloin selviää ensimmäiset A-1 nimitykset?” Draco kysyi hiljaa.
Vaikka hän ei korottanut ääntään, ja hänen puheensa oli lähes kuiskaus, kaikki hiljentyivät silti kuuntelemaan. Draco tiesi, että hänen maineensa kiiri hänen edellään, ja hänestä liikkui mitä hurjempia juttuja velhojen keskuudessa. Koulutuksen aikana hän oli onnistunut voittamaan kurssikavereidensa luottamuksen puolelleen, mutta kuinka pitkäksi aikaa? Roger oli heidän pienen joukkonsa kiistaton johtaja, mutta Dracoa kuuntelivat silti kaikki. Hän oli vanhempi, viisaampi, ja entinen kuolonsyöjä. Hänellä oli kokemusta, jota muilla ei ollut ja lisäksi hän oli ollut koulussa yhtä aikaa kuuluisan Harry Potterin kanssa, vaikkakin eri tuvassa. Häntä kunnioitettiin, vaikka itse hän ei vaatinut, saatikka odottanut tuota kunnioitusta.
”En tiedä”, Roger vastasi Dracon kysymykseen, ja muutkin pudistelivat päätään.
”Olen kuullut, että sieltä jää ainakin kolme pois”, vaaleatukkainen Nina sanoi ja muutama nyökkäili myöntävästi.
”Tuskin ne meitä sinne hyväksyvät”, Sara epäili.
”Ei sitä koskaan tiedä”, Draco vastasi hymyillen, vaikka tiesikin Saran puhuvan totta.
Kenelläkään heistä ei olisi vielä vuosiin asiaa tuohon ministeriön parhaaseen yksikköön, joka hoiti arkaluontoiset tehtävät niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, jota koulutettiin lakkaamatta, ja jolla oli uusin mahdollinen tieto-taito käytettävissään.
”Ja aina sitä saa haaveilla”, Draco jatkoi lusikoiden keittoaan.
”Totta”, Roger myönsi, mutta tämän katse viipyi aavistuksen liian pitkään Dracossa, miettivänä ja punnitsevana.
”Mitäs illalla?” Sara vaihtoi puheenaihetta, ja innokkaasti joukko alkoi suunnitella iltaohjelmaa.
Draco jättäytyi suunnitelmista heti alkuunsa pois vedoten muihin menoihin. Onneksi kukaan ei muistanut hänen syntymäpäiväänsä.
Keskiviikko 7.6.2006
Draco harppoi kiireisin askelein kohti Irvetaa, velhojen pankkia Viistokujalla. Se menisi aivan muutaman minuutin päästä kiinni, joten hänen oli kiirehdittävä entisestään askeleitaan. Tänään oli viimeinen päivä lunastaa kuukausittain maksettava korvaus, jonka Draco oli saanut, kun velhoyhteiskunta oli todennut hänet syyttömäksi sodan jälkeen. Draco vilkaisi huolestuneena kelloaan, ja pinkaisi juoksuun.
Itse rahoilla ei ollut hänelle muutoin merkitystä, mutta hän oli arvellut ostaa itselleen jotain mukavaa valmistumisen kunniaksi. Hänen isänsä perintörahat olivat aikoja sitten jäädytetty tileilleen, ja Malfoyn kartano kuuluin papereilla ministeriölle, vaikka Narcissa asuikin yhä siellä. Leskeltä ei kuitenkaan voinut viedä kattoa päänpäältä.
Draco nykäisi jykevää ovea, joka oli hänen onnekseen vielä auki. Ripeästi hän asteli lähimmälle tiskille ojentaen ministeriön sinetillä varustettua asiakirjaa.
”Haluatteko siirtää rahat tilillenne?” maahinen kysyi asiallisesti silmättyään Dracon antaman pergamentin läpi.
”Osan kyllä, mutta haluaisin nostaa puolet summasta ja muuttaa ne punniksi”, Draco pyysi ja maahinen ryhtyi selaamaan papereitaan uudelleen.
”Hyvä on. Teidän täytyy noutaa haluamanne summa holvistanne ja tuoda se tiskille vaihdettavaksi, viimeinen kuljetus lähtee minuutin kuluttua. Tässä teille tarvittava asiakirja.”
Draco kiitti virkailijaa ja kiiruhti salin perältä lähteviin vaunuihin, joista yksi kiidättäisi hänet pian syvälle maan alla sijaitseviin holveihin.
”Viimein kuulutus, holveihin menossa olevat, olkaa hyvä ja siirtykää ensimmäiseen vaunuun”, tomeran näköinen maahinen kailotti ja viittoi Dracoa kiirehtimään.
Hengästyneenä Draco lysähti vaunuun istumaan, ja se lähti välittömästi liikkeelle. Vasta tasatessaan hengitystään Draco huomasi, ettei istunut vaunussa yksin. Hänen vieressään istui kaapuun pukeutunut hoikka hahmo, joka oli vetänyt hupun kasvojensa suojaksi. Draco kohautti olkiaan, kukin sai hänen puolestaan asioida pankissa silloin, kun itse halusi, pääasia olisi, että hän itse saisi rahansa tänään.
Matka oli kaikin puolin epämukava. Kostea ilma huokui tunnelin seinistä, ja paikoin navakka ilmavirta heitteli vaunua. Draco huomasi vieressään istuvan hahmon värähtävän ja mietti, mahtoiko tämä kärsiä pahoinvoinnista matkan vuoksi. Mutta pian hänen ajatuksensa siirtyivät jälleen pohtimaan tulevaa viikonloppua, ja sitä kuinka hän palkitsisi itsensä.
Ensin hän oli ajatellut järjestävänsä juhlat jästiystävilleen, mutta myöhimmin perunut ajatuksen. Miten hän selittäisi heille, mistä oli yllättäen saanut rahaa ja miksi he juhlivat. Seuraavaksi hänen mieleensä oli tullut järjestää juhlat velhoystävilleen, mutta lähes samoista syöstä hän oli hylännyt senkin ajatuksen. Ministeriön maksama korvaus oli Dracolle arka paikka, eikä hän halunnut leveillä asialla jokaiselle vastaantulevalle velholle. Jokin kunnia hänelläkin oli yhä jäljellä. Joten lopulta Draco oli päätynyt tekemään jotain yksin, käyttämään rahat vain ja ainoastaan itseensä. Tosin hän ei ollut vielä ratkaissut mitä tekisi, mutta uskoi keksivänsä jotain ennen viikonloppua.
”Holvi kaksisataaneljäkymmentäyhdeksän”, maahinen ilmoitti katkaisten Dracon mietteet.
He pysähtyivät nytkähtäen holvin eteen ja Draco katseli ympärilleen hölmistyneenä. Tämä ei ollut hänen holvinsa, mutta samassa hän kuuli hiljaisen äänen.
”Anteeksi”, hänen tähän asti hiljaa pysytellyt matkakumppaninsa oli noussut ja osoitti sormellaan Dracoa väistymään.
Päästettyään muukalaisen ohitseen Draco jäi kiinnostuneena tarkkailemaan tilannetta. Mielessään hän kehitteli erilaisia salaliittoteorioita siitä, kuka tuntematon huppupää oli ja mitä hän teki holveissa tähän aikaan. Vieras avasi holvinsa ja luikahti Dracon pettymykseksi sisään sulkien oven kiireesti perässään. Dracoa olisi kiinnostanut kovasti nähdä mitä holvissa oli, ja tuntemattoman käytöksestä päätellen siellä oli selvästi jotain erittäin mielenkiintoista. Hetken häntä harmitti, että Irvetan maahiset olivat tarkkoja holveistaan, eivätkä päästäneet edes auroreita tutkimaan niiden sisältöä. Toisaalta Draco oli myös helpottunut tästä, sillä sodan aikana holveista olisi saattanut nousta esiin paljon sellaisia asioita, jotka olisivat tehneet hänen paluustaan velhomaailmaan lähes mahdottoman. Luciuksella oli ollut, ja oli kai vieläkin jossain holvi, jonne tämä oli kätkenyt kaikenlaista, asiakirjoja, tietoja, rahaa, arvoesineitä. Kukaan, edes Draco, ei tiennyt holvin numeroa, joten vanhat salaisuudet ja valheet saivat pölyttyä rauhassa, kenenkään häiritsemättä niitä.
Kohtalaisen pitkän ajan kuluttua muukalainen pujahti takaisin käytävään holvistaan, ja kääntyi lukitsemaan sen tarkoin. Draco koetti lukea tämän eleistä, mitä tämä oli puuhannut holvissaan, mutta mikään ei tuntunut olleen muuttuneen. Askel ja asento olivat aivan samanlaiset, kuin aikaisemminkin, vai olivatko?
Draco oli harjaantunut vuosien tuoman kokemuksen turvin tunnistamaan ihmisistä, jos nämä yrittivät salata jotain. Niin aurorikoulutus, kuin lyhytaikainen työ erään vartiointiliikkeen palveluksessa olivat teroittaneet Dracon aistit huomaaman pienistä eleistä suuria asioita. Aivan oikein, muukalainen oli kuin olikin hakenut jotain holvistaan ja suojeli tätä nyt oikeassa kaavuntaskussaan. Voitonriemuinen hymy häivähti Dracon huulilla, ennen kuin hän teki tilaa vieraalle ja vaunu nytkähti jälleen liikkeelle.
Draco toimitti nopeasti asiansa omassa holvissaan, ja kiipesi jälleen vaunuun sen suunnatessa takaisin maan pinnalle. Muukalainen hänen vieressään oli vetänyt huppunsa jos mahdollista vieläkin syvemmälle kasvojensa peitoksi ja istui tiukasti vaunun kaidetta puristaen istuimellaan. Holvissa käydessään Draco oli tarkistanut nopeasti varallisuutensa, ja yllättynyt positiivisesti. Hänellä oli enemmän rahaa kuin oli osannut odottaa, ja tieto teki hänet iloiseksi. Hän olisi kovasti halunnut jakaa olonsa jonkun kanssa, ja yritti aloittaa keskustelua vierustoverinsa kanssa.
”Hei, mitä kuuluu?” Draco lähes huusi vaunun metelin ja ilmanvastuksen läpi.
Muukalainen säpsähti penkillään, mutta ei vastannut. Draco ei lannistunut, vaan yritti uudelleen.
”Yllättävän tuulista täällä alhaalla, vai mitä?”
Toinen ei vastannut edelleenkään.
”Mutta hyvin vartioitu alue, vai kuinka?” Draco jatkoi sinnikkäästi.
Ei vastausta.
”Minä nukun yöni aina kuin lapsi, kun olen käynyt täällä. Monet inhoavat tätä matkaa, mutta minä nautin tästä. Entä sinä?”
Viimeinkin huppupäinen hahmo nyökkäsi. Draco hymähti tyytyväisenä ja jatkoi kiireesti yksinpuheluaan, toivoen saavansa jonkin vastauksen toiselta.
”Pidätkö sinä huispauksesta?”
Jälleen nyökkäys, hieman rohkeampi kuin edellinen.
”Minä kannatan ehdottomasti Tutshillin Tornadoja, vaikka heillä onkin ollut tänä vuonna hieman ongelmia. Entä sinä?”
Huppupää hätkähti, mutta ei vastannut, kohautti vain harteitaan, kuin ei olisi osannut päättää suosikkijoukkuettaan. Ehkä hän oli mykkä, Draco arveli ensin, kunnes muisti hahmon puhuneen aikaisemmin oman holvinsa luona.
”Kadlein Kanuunat?” Draco ehdotti, mutta sai vastaukseksi päänpudistuksen.
”Henkipään Harpyijat?”
Uusi päänpudistus.
Draco kokeili vielä useita englantilaisia ja irlantilaisia joukkueita, kunnes luovutti.
”En minä keksi, sano nyt.”
Hiljainen hymähdys kuului hupun alta, ja lopulta Draco sai palkkansa.
”Peuranleuan Pyrstötähdet.”
Ääni oli hiljainen , mutta selkeä. Samassa Draco huomasi heidän saapuvan perille, ja vaunu pysähtyi. Muukalainen nousi välittömästi, ja yritti Dracon ohi pois vaunusta. Tietenkin Draco yritti samaa, ja heidän päänsä kolahtivat yhteen, kun Draco nousi äkillisellä liikkeellä istuimeltaan.
”Auh”, kuului hupun alta voihkaisu, ja Dracokin hieroi päätään.
”Anteeksi, sattuiko sinuun?” hän kysyi irvistäen pienelle kivulle, joka säteili vasemmalta puolelta.
Huppupää heilautti torjuvasti kättään, mutta horjahti hieman ja Draco ojensi vaistomaisesti kätensä tukemaan tätä.
”Pärjäätkö sinä?” Draco kysyi ja silmäili huolestuneena autioituneita tiskejä, hän olisi ehdittävä vaihtamaan vielä rahaa.
Hahmo huitaisi uudestaan kädellään ja Draco kiirehti lähimmän maahisen luo.
”Anteeksi, minun pitäisi vaihtaa nämä punniksi”, hän selvitti asiaansa.
”Tule huomenna uudelleen”, maahinen sanoi ja käänsi Dracolle selkänsä.
”Hitto”, Draco manasi ja huokasi raskaasti.
Hän oli luullut ehtivänsä. Huomenna olisi tiukka päivä töissä, joten ehkä hän pääsisi vasta perjantaina vaihtamaan rahansa, ellei sitten yrittäisi käydä pankissa lounastauollaan. Harmistuneena Draco kääntyi astelemaan ulko-oville, ja huomasi vaiteliaan matkakumppaninsa. Muutamalla askeleella Draco tavoitti tämän, ja sovitti askeleensa tämän askeliin. Jokin toisessa kiehtoi häntä, vaikka hän ei voinutkaan määrittää mikä se oli. Ehkä se oli vain koulutuksen tuomaa uteliaisuutta kaikkea uutta ja vierasta kohtaan.
”Hei”, hän aloitti, mutta toinen oli jälleen vajonnut hiljaisuuteen.
”Harmittaa, kun en saanut vaihdettua rahojani punniksi”, Draco purki tunteitaan ääneen ja huomasi toisen jännittyvän viittansa sisällä.
”Olisitkohan sinä voinut auttaa?” Draco tarttui heti tähän pieneen huomioonsa ja kääntyi hahmoa kohden, joka oli pysähtynyt.
Huppupäinen vaihtoi jalkaa, kun mietti vastaustaan. Draco odotti jännittyneenä. Olisiko tällä muukalaisella jästirahaa, niin että Draco pääsisi viettämään ansaitsemaansa viikonloppuaan?
”Sulkemisaika, kiirehtikää!” ovella vahtiva maahinen huusi, ja pakotti heidät kävelemään ulos rakennuksesta.
Draco tarttui vaistomaistesti toisen olkapäähän, kuin estäen tätä lähtemästä, ja toisti asiansa.
”Onko sinulla puntia?”
Hahmo värähti kosketusta, mutta nyökkäsi. Draco hymyili nyt leveästi ja ojensi pussia, johon oli poiminut jonkin verran rahaa holvistaan.
”En laskenut tarkkaan paljon siinä on, mutta luulen, että noin parinsadan punnan edestä”, Draco sanoi epämääräisesti, jännittäen kokoajan vieraan reaktiota.
Tämä otti pussin ja kurkisti sen sisälle nyökäten hitaasti, antaen sen sitten takaisin Dracolle.
Äkisti Dracon mieleen tuli epäilys saisivatko he vaihdettua rahat. Tuskin muukalaisella oli sellaista summaa käteisvaroina mukanaan. Tämä kuitenkin kääntyi määrätietoisin askelein kävelemään pitkin Viistokujaa, ja viittasi Dracoa seuraamaan.
Useista keskusteluyrityksistä huolimatta Draco ei saanut muukalaisesta enää mitään irti. Tämä vain asteli vaitonaisena pitkin katua, vetäen vähän väliä huppuaan tiukemmin päähänsä. Lopulta Draco luovutti ja astui hahmon perässä Vuotavaan noidankattilaan, ja yhä sieltä ulos hiljaiselle kadulle jästi-Lontoon puolella.
Pankkiautomaatti, Draco oivalsi viimein, kun huppupää pysähtyi erääseen kadunkulmaan, ja kaivoi jotain kaapunsa taskusta. Dracoa oli hieman hämmästyttänyt, kun tämä ei ollut riisunut kaapuaan heidän astuessaan jästien puolelle, mutta ei ollut itsekään viitsinyt tehdä asiasta numeroa riisumalla omaansa. Nyt hän hämmästyksekseen huomasi, ettei kukaan kiinnittänyt heihin minkäänlaista huomiota vilkkaassa kadunkulmassa, vaikka heidän vaatetuksensa puolesta olisi voinut luulla aivan muuta.
Muukalainen toimitti asiansa nopeasti, ja veti Dracon perässään erääseen porttikonkiin. Pian Dracon kädessä oli kaksisataakaksikymmentä puntaa, ja vieras ojensi vaativasti kättään. Draco laski siihen kukkaronsa, jonka toinen kätki nopeasti viittansa poimuihin.
”Kiitos”, Draco sai viimein henkäistyä, mutta vieras heilautti kättään torjuvasti sanomatta sanaakaan.
”Miksi sinä…” Draco aloitti, mutta toinen vaiensi hänet nopealla liikkeellä.
”Ole hyvä”, kuului hupun suojasta hiljainen ääni, ”vanhojen aikojen muistoksi.”
Samassa muukalainen kaikkoontui jättäen hölmistyneen Dracon katselemaan ympärilleen. Olisiko hänen pitänyt tuntea tämä outo muukalainen?
* * *
Kolmas luku ->
Pairing: Harry/Draco
Rating: NC-17
Author: Vendela
Beta: Merrique
Genre: Slash, romance, angst, post Hogwarts
Chapter: 2/11
Spoilaa teosta Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Summary: Eletään vuoden 2006 kesäkuun alkua. Uudet aurorit ovat juuri painaneet suippokärkiset hatut päähänsä ja juhlivat valmistumistaan. Sota on voitettu vuosia sitten ja elämä hymyilee, mutta jossain väijyy tumma pilvi odottamassa, että voisi puhaltaa myrskyn taivaalle. Mikä on totuus ja kuinka käy nillle, jotka sota kadotti?
<- Ensimmäinen luku
* * *
II LUKU - Toivon, että minulla olisi...
Maanantai 5.6.2006
Oli kuin julmaa kohtalon ironiaa, että Dracon ensimmäinen työpäivä osui hänen syntymäpäivälleen. Aivan kuin hänellä ei olisi ollut muuta tekemistä, kuin istua pölyisessä ja tunkkaisessa toimistossa siirtelemässä tuhruisia pergamentteja pinosta toiseen. Sillä mitä muutakaan vasta valmistuneet aurorit pääsivät tekemään, kuin siivoamaan toisten jälkiä? Kopioimaan satoja raportteja toimitettaviksi arkistoihin, tai pahimmassa tapauksessa purkamaan pikkutarkasti vanhempien auroreiden muistiinpanoja. Työ oli turhauttavaa, varsinkaan kun siihen ei ollut enää varsinaisesti suurempaa tarvetta. Kuolonsyöjät oli lyöty vuosia sitten viimeisen taistelun aikana, ja nykyisin raportit koostuivat vain pikkuvahingoista ja rikkeistä, joilla velhoyhteiskuntaan kuuluvat työllistivät ministeriön virkamiehiä. Enää vain harvoin tuli vastaan suurempia tapauksia, ja niistä vastasi lähes poikkeuksetta erikoisyksikkö A-1.
Draco kiirehti askeliaan Viistokujan mukulakivikadulla. Hän ei halunnut myöhästyä ensimmäisenä päivänään, vaikka tiesi jo entuudestaan mitä hänen päivänsä tulisi pitämään sisällään. Koulussa heille oli puhuttu A-1 yksiköstä, mutta jokainen tiesi, että valiojoukkoon pääseminen ei ollut niin helppoa, kuin opettajat antoivat ymmärtää. Helppoa se ei olisi varsinkaan Dracolle. Vaikka hänen maineensa oli puhdistettu, tahra oli liian pinttynyt. Kerran kuolonsyöjä, aina kuolonsyöjä, oli sanonta, joka oli opiskeluaikana tullut liiankin tutuksi Dracolle. Joka käänteessä hän oli joutunut todistamaan syyttömyyttään, mutta tiesi silti, että epäilijöitä riitti. Hän oli vuosien aikana litkinyt enemmän totuusseerumia kuin kermakaljaa, ja joskus hänestä tuntui, ettei hän pystyisi valehtelemaan enää koskaan vaikka tahtoisikin.
Viimein tuttu rakennus ilmestyi Dracon eteen, ja hän juoksi viimeiset askeleet. Ovi oli raskas, mutta silti hänet valtasi olo, että hän oli viimein saapunut kotiin. Hetkeksi Draco pysähtyi ministeriön aulaan ihailemaan edessään avautuvaa näkymää. Tutun patsaan, joka esitti velhoa, noitaa, kotitonttua, kentauria ja maahista, viereen oli ilmestynyt toinen patsas. Tämä esitti velhomaailman pelastajaa ja Valittua, Harry Potteria, seisomassa voitokkaasti taikasauva kohotettuna korkealle päänsä yläpuolelle, kasvoillaan voitonriemuinen ilme.
Draco inhosi patsasta. Ei siksi, että se esitti hänen kouluaikaista vihamiestään, vaan siksi, että se oli hänestä tekopyhä. Yritys eheyttää haavat, korjata kaikki ennalleen ja painaa unohduksiin kipeät asiat. Hänen kuulemansa mukaan patsas oli teetetty jonkun valokuvan perusteella, jonka taistelussa mukana ollut velho oli onnistunut nappaamaan Harry Potterista juuri sen jälkeen, kun tämä oli kukistanut Voldemortin. Draco ei ollut kuitenkaan koskaan nähnyt kyseistä kuvaa, ja oli aina epäillyt oliko sitä olemassakaan, sillä jonkin patsaan Harryn asennossa oli tälle epätyypillistä. Draco, jos joku, tunsi entisen koulukaverinsa, sillä olihan hän vuosia tarkkaillut tämän liikkeitä ja asentoja Tylypahkassa. Tunsi tämän tavan lentää luudalla siinä, missä tiesi milloin oli onnistunut ärsyttämään Potterin viimeiseen pisaraan. Joskus hän oli katunut tekojaan, mutta ei jaksanut enää nykyisin vaivata asialla päätään. Mennyt oli mennyttä, varsinkin Dracon tilanteessa. Hän ei todellakaan halunnut kaivella vanhoja.
Sota oli jättänyt arpensa itse kuhunkin, mutta Draco oli luultavasti päässyt kaikista helpoimmalla. Hänellä ei ollut mitään tekemistä koko sodan kanssa, Merlinille kiitos siitä, sillä tuskin häntä olisi muuten hyväksytty takaisin, jos hän olisi ollut mukana ratkaisevassa taistelussa. Kova kuume keuhkotaudin jälkitautina oli vuosia sitten pelastanut Dracon, ja antanut hänelle avaimet takaisin velhojen maailmaan. Tuo aika oli yhä Dracolle kuin sumua; sairaus, äkillinen viesti ministeriöstä, paluu, kaikki olivat sotkeutuneet yhdeksi mössöksi hänen mielessään. Tärkeintä hänelle oli se, että hän sai jälleen käyttää taikasauvaansa ja elää omalla nimellään. Hymyillen itsekseen Draco asettui odottamaan hissiä, joka veisi hänet uuteen työhön.
*
Päivä oli puolessa, kun Draco käveli uudelleen aulan poikki iloisesti jutteleva joukko edellään. He olivat kaikki vastavalmistuneita, ja suuntasivat ensimmäisenä työpäivänään yhdessä lounaalle. Vielä ei ollut ehtinyt muodostua kuppikuntia tai porukoita, vaikka he olivatkin käyneet samaa koulua viimeiset kolme vuotta. Jokainen oli täsmälleen samassa asemassa, eikä kellään ollut vielä tarvetta taistella vallasta. Tosin Draco epäili, että sekin aika olisi vielä edessä, ja heidän tällä hetkellä vielä niin tiivis joukkonsa hajoaisi jonain päivänä. Syntyisi erimielisyyksiä ja kaunoja. Niin kävi aina, halusi sitä tai ei.
Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää siitä juuri nyt. Hänen oli nälkä, ja päässä pyöri tuhat uutta asiaa, joista kukaan ei ollut kertonut mitään koulussa. Dracoa ohjannut vanhempi aurori oli teroittanut hänen mieleensä muutamia perusasioita, joista jokainen aurori piti kiinni, oli tilanne mikä hyvänsä.
”Älä koskaan puhu nälkäiselle aurorille”, oli kuulunut ensimmäinen ohje.
”Pidä aina mukanasi pieni lounas, et koskaan tiedä milloin saat seuraavan kerran ruokaa”, vanha, jo pyöristynyt aurori oli vaahdonnut.
”Entä alituinen valppaus?” Draco oli tiedustellut hiljaa, muistellen kuuluisan aurorin Villisilmä Vauhkomielen oppeja.
”Pyh”, hänen ohjaajansa oli heilauttanut kättään, ”Kukaan ei pysty ajattelemaan, saatikka tekemään töitä nälkäisenä.”
Draco oli hymyillyt salaa ohjeille, mutta suunnatessaan nyt lounasravintolaan hän huomasi vanhuksen puhuneen asiaa. Hänen oli todellakin nälkä, ja se oli asia, joka teki hänet lähes poikkeuksetta kiukkuiseksi. Ruokaa oli saatava ja pian.
”Draco, mitä sinä otat?” usean vuoden Dracoa nuorempi tyttö kysyi häneltä heidän päästyään viimein istumaan ja tilaamaan.
Draco tiesi tytön yrittävän jälleen kerran iskeä häntä, ja hymyilin kohteliaasti.
”En tiedä vielä. Mitä sinä ajattelit ottaa Sara?”
Tyttö väläytti Dracolle onnellisen hymyn ja silmäsi kerran ruokalistaa.
”Päivän keitto ja lisäksi ekstrasämpylä”, hän tilasi.
”Sama minulle, mutta vaihdatko sämpylän pieneen salaattiin?” Draco pyysi tarjoilijalta, joka nyökkäsi poistuen paikalta.
”No, miltä on ensimmäinen päivä tuntunut?” joukon eräänlaiseksi johtajaksi kouluajoilta muodostunut Roger kysyi.
Monet nyökyttelivät innokkaina päitään ja mutisivat kaikkea hyvää työnantajastaan. Muutama valitti heidän kohdalleen osuneen ohjaajan taitoja, ja yksi harmitteli, että oli joutunut suoraan arkistoon. Draco huokaisi helpottuneena. Arkisto oli aina jonkun vastavalmistuneen paikka, ja kuuleman mukaan sinne pistettiin huonoimmat ja surkeimmat. Draco kiitti onneaan, ettei ollut itse joutunut sinne, ehkä hänellä oli vielä toivoa.
Monet harmittelivat ääneen arkistoon joutuneen kohtaloa, ja yrittivät piristää pienen ja hennon pojan mieltä. Ehkä tämä jonain päivänä pääsisi tositoimiin.
”Milloin selviää ensimmäiset A-1 nimitykset?” Draco kysyi hiljaa.
Vaikka hän ei korottanut ääntään, ja hänen puheensa oli lähes kuiskaus, kaikki hiljentyivät silti kuuntelemaan. Draco tiesi, että hänen maineensa kiiri hänen edellään, ja hänestä liikkui mitä hurjempia juttuja velhojen keskuudessa. Koulutuksen aikana hän oli onnistunut voittamaan kurssikavereidensa luottamuksen puolelleen, mutta kuinka pitkäksi aikaa? Roger oli heidän pienen joukkonsa kiistaton johtaja, mutta Dracoa kuuntelivat silti kaikki. Hän oli vanhempi, viisaampi, ja entinen kuolonsyöjä. Hänellä oli kokemusta, jota muilla ei ollut ja lisäksi hän oli ollut koulussa yhtä aikaa kuuluisan Harry Potterin kanssa, vaikkakin eri tuvassa. Häntä kunnioitettiin, vaikka itse hän ei vaatinut, saatikka odottanut tuota kunnioitusta.
”En tiedä”, Roger vastasi Dracon kysymykseen, ja muutkin pudistelivat päätään.
”Olen kuullut, että sieltä jää ainakin kolme pois”, vaaleatukkainen Nina sanoi ja muutama nyökkäili myöntävästi.
”Tuskin ne meitä sinne hyväksyvät”, Sara epäili.
”Ei sitä koskaan tiedä”, Draco vastasi hymyillen, vaikka tiesikin Saran puhuvan totta.
Kenelläkään heistä ei olisi vielä vuosiin asiaa tuohon ministeriön parhaaseen yksikköön, joka hoiti arkaluontoiset tehtävät niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, jota koulutettiin lakkaamatta, ja jolla oli uusin mahdollinen tieto-taito käytettävissään.
”Ja aina sitä saa haaveilla”, Draco jatkoi lusikoiden keittoaan.
”Totta”, Roger myönsi, mutta tämän katse viipyi aavistuksen liian pitkään Dracossa, miettivänä ja punnitsevana.
”Mitäs illalla?” Sara vaihtoi puheenaihetta, ja innokkaasti joukko alkoi suunnitella iltaohjelmaa.
Draco jättäytyi suunnitelmista heti alkuunsa pois vedoten muihin menoihin. Onneksi kukaan ei muistanut hänen syntymäpäiväänsä.
Keskiviikko 7.6.2006
Draco harppoi kiireisin askelein kohti Irvetaa, velhojen pankkia Viistokujalla. Se menisi aivan muutaman minuutin päästä kiinni, joten hänen oli kiirehdittävä entisestään askeleitaan. Tänään oli viimeinen päivä lunastaa kuukausittain maksettava korvaus, jonka Draco oli saanut, kun velhoyhteiskunta oli todennut hänet syyttömäksi sodan jälkeen. Draco vilkaisi huolestuneena kelloaan, ja pinkaisi juoksuun.
Itse rahoilla ei ollut hänelle muutoin merkitystä, mutta hän oli arvellut ostaa itselleen jotain mukavaa valmistumisen kunniaksi. Hänen isänsä perintörahat olivat aikoja sitten jäädytetty tileilleen, ja Malfoyn kartano kuuluin papereilla ministeriölle, vaikka Narcissa asuikin yhä siellä. Leskeltä ei kuitenkaan voinut viedä kattoa päänpäältä.
Draco nykäisi jykevää ovea, joka oli hänen onnekseen vielä auki. Ripeästi hän asteli lähimmälle tiskille ojentaen ministeriön sinetillä varustettua asiakirjaa.
”Haluatteko siirtää rahat tilillenne?” maahinen kysyi asiallisesti silmättyään Dracon antaman pergamentin läpi.
”Osan kyllä, mutta haluaisin nostaa puolet summasta ja muuttaa ne punniksi”, Draco pyysi ja maahinen ryhtyi selaamaan papereitaan uudelleen.
”Hyvä on. Teidän täytyy noutaa haluamanne summa holvistanne ja tuoda se tiskille vaihdettavaksi, viimeinen kuljetus lähtee minuutin kuluttua. Tässä teille tarvittava asiakirja.”
Draco kiitti virkailijaa ja kiiruhti salin perältä lähteviin vaunuihin, joista yksi kiidättäisi hänet pian syvälle maan alla sijaitseviin holveihin.
”Viimein kuulutus, holveihin menossa olevat, olkaa hyvä ja siirtykää ensimmäiseen vaunuun”, tomeran näköinen maahinen kailotti ja viittoi Dracoa kiirehtimään.
Hengästyneenä Draco lysähti vaunuun istumaan, ja se lähti välittömästi liikkeelle. Vasta tasatessaan hengitystään Draco huomasi, ettei istunut vaunussa yksin. Hänen vieressään istui kaapuun pukeutunut hoikka hahmo, joka oli vetänyt hupun kasvojensa suojaksi. Draco kohautti olkiaan, kukin sai hänen puolestaan asioida pankissa silloin, kun itse halusi, pääasia olisi, että hän itse saisi rahansa tänään.
Matka oli kaikin puolin epämukava. Kostea ilma huokui tunnelin seinistä, ja paikoin navakka ilmavirta heitteli vaunua. Draco huomasi vieressään istuvan hahmon värähtävän ja mietti, mahtoiko tämä kärsiä pahoinvoinnista matkan vuoksi. Mutta pian hänen ajatuksensa siirtyivät jälleen pohtimaan tulevaa viikonloppua, ja sitä kuinka hän palkitsisi itsensä.
Ensin hän oli ajatellut järjestävänsä juhlat jästiystävilleen, mutta myöhimmin perunut ajatuksen. Miten hän selittäisi heille, mistä oli yllättäen saanut rahaa ja miksi he juhlivat. Seuraavaksi hänen mieleensä oli tullut järjestää juhlat velhoystävilleen, mutta lähes samoista syöstä hän oli hylännyt senkin ajatuksen. Ministeriön maksama korvaus oli Dracolle arka paikka, eikä hän halunnut leveillä asialla jokaiselle vastaantulevalle velholle. Jokin kunnia hänelläkin oli yhä jäljellä. Joten lopulta Draco oli päätynyt tekemään jotain yksin, käyttämään rahat vain ja ainoastaan itseensä. Tosin hän ei ollut vielä ratkaissut mitä tekisi, mutta uskoi keksivänsä jotain ennen viikonloppua.
”Holvi kaksisataaneljäkymmentäyhdeksän”, maahinen ilmoitti katkaisten Dracon mietteet.
He pysähtyivät nytkähtäen holvin eteen ja Draco katseli ympärilleen hölmistyneenä. Tämä ei ollut hänen holvinsa, mutta samassa hän kuuli hiljaisen äänen.
”Anteeksi”, hänen tähän asti hiljaa pysytellyt matkakumppaninsa oli noussut ja osoitti sormellaan Dracoa väistymään.
Päästettyään muukalaisen ohitseen Draco jäi kiinnostuneena tarkkailemaan tilannetta. Mielessään hän kehitteli erilaisia salaliittoteorioita siitä, kuka tuntematon huppupää oli ja mitä hän teki holveissa tähän aikaan. Vieras avasi holvinsa ja luikahti Dracon pettymykseksi sisään sulkien oven kiireesti perässään. Dracoa olisi kiinnostanut kovasti nähdä mitä holvissa oli, ja tuntemattoman käytöksestä päätellen siellä oli selvästi jotain erittäin mielenkiintoista. Hetken häntä harmitti, että Irvetan maahiset olivat tarkkoja holveistaan, eivätkä päästäneet edes auroreita tutkimaan niiden sisältöä. Toisaalta Draco oli myös helpottunut tästä, sillä sodan aikana holveista olisi saattanut nousta esiin paljon sellaisia asioita, jotka olisivat tehneet hänen paluustaan velhomaailmaan lähes mahdottoman. Luciuksella oli ollut, ja oli kai vieläkin jossain holvi, jonne tämä oli kätkenyt kaikenlaista, asiakirjoja, tietoja, rahaa, arvoesineitä. Kukaan, edes Draco, ei tiennyt holvin numeroa, joten vanhat salaisuudet ja valheet saivat pölyttyä rauhassa, kenenkään häiritsemättä niitä.
Kohtalaisen pitkän ajan kuluttua muukalainen pujahti takaisin käytävään holvistaan, ja kääntyi lukitsemaan sen tarkoin. Draco koetti lukea tämän eleistä, mitä tämä oli puuhannut holvissaan, mutta mikään ei tuntunut olleen muuttuneen. Askel ja asento olivat aivan samanlaiset, kuin aikaisemminkin, vai olivatko?
Draco oli harjaantunut vuosien tuoman kokemuksen turvin tunnistamaan ihmisistä, jos nämä yrittivät salata jotain. Niin aurorikoulutus, kuin lyhytaikainen työ erään vartiointiliikkeen palveluksessa olivat teroittaneet Dracon aistit huomaaman pienistä eleistä suuria asioita. Aivan oikein, muukalainen oli kuin olikin hakenut jotain holvistaan ja suojeli tätä nyt oikeassa kaavuntaskussaan. Voitonriemuinen hymy häivähti Dracon huulilla, ennen kuin hän teki tilaa vieraalle ja vaunu nytkähti jälleen liikkeelle.
Draco toimitti nopeasti asiansa omassa holvissaan, ja kiipesi jälleen vaunuun sen suunnatessa takaisin maan pinnalle. Muukalainen hänen vieressään oli vetänyt huppunsa jos mahdollista vieläkin syvemmälle kasvojensa peitoksi ja istui tiukasti vaunun kaidetta puristaen istuimellaan. Holvissa käydessään Draco oli tarkistanut nopeasti varallisuutensa, ja yllättynyt positiivisesti. Hänellä oli enemmän rahaa kuin oli osannut odottaa, ja tieto teki hänet iloiseksi. Hän olisi kovasti halunnut jakaa olonsa jonkun kanssa, ja yritti aloittaa keskustelua vierustoverinsa kanssa.
”Hei, mitä kuuluu?” Draco lähes huusi vaunun metelin ja ilmanvastuksen läpi.
Muukalainen säpsähti penkillään, mutta ei vastannut. Draco ei lannistunut, vaan yritti uudelleen.
”Yllättävän tuulista täällä alhaalla, vai mitä?”
Toinen ei vastannut edelleenkään.
”Mutta hyvin vartioitu alue, vai kuinka?” Draco jatkoi sinnikkäästi.
Ei vastausta.
”Minä nukun yöni aina kuin lapsi, kun olen käynyt täällä. Monet inhoavat tätä matkaa, mutta minä nautin tästä. Entä sinä?”
Viimeinkin huppupäinen hahmo nyökkäsi. Draco hymähti tyytyväisenä ja jatkoi kiireesti yksinpuheluaan, toivoen saavansa jonkin vastauksen toiselta.
”Pidätkö sinä huispauksesta?”
Jälleen nyökkäys, hieman rohkeampi kuin edellinen.
”Minä kannatan ehdottomasti Tutshillin Tornadoja, vaikka heillä onkin ollut tänä vuonna hieman ongelmia. Entä sinä?”
Huppupää hätkähti, mutta ei vastannut, kohautti vain harteitaan, kuin ei olisi osannut päättää suosikkijoukkuettaan. Ehkä hän oli mykkä, Draco arveli ensin, kunnes muisti hahmon puhuneen aikaisemmin oman holvinsa luona.
”Kadlein Kanuunat?” Draco ehdotti, mutta sai vastaukseksi päänpudistuksen.
”Henkipään Harpyijat?”
Uusi päänpudistus.
Draco kokeili vielä useita englantilaisia ja irlantilaisia joukkueita, kunnes luovutti.
”En minä keksi, sano nyt.”
Hiljainen hymähdys kuului hupun alta, ja lopulta Draco sai palkkansa.
”Peuranleuan Pyrstötähdet.”
Ääni oli hiljainen , mutta selkeä. Samassa Draco huomasi heidän saapuvan perille, ja vaunu pysähtyi. Muukalainen nousi välittömästi, ja yritti Dracon ohi pois vaunusta. Tietenkin Draco yritti samaa, ja heidän päänsä kolahtivat yhteen, kun Draco nousi äkillisellä liikkeellä istuimeltaan.
”Auh”, kuului hupun alta voihkaisu, ja Dracokin hieroi päätään.
”Anteeksi, sattuiko sinuun?” hän kysyi irvistäen pienelle kivulle, joka säteili vasemmalta puolelta.
Huppupää heilautti torjuvasti kättään, mutta horjahti hieman ja Draco ojensi vaistomaisesti kätensä tukemaan tätä.
”Pärjäätkö sinä?” Draco kysyi ja silmäili huolestuneena autioituneita tiskejä, hän olisi ehdittävä vaihtamaan vielä rahaa.
Hahmo huitaisi uudestaan kädellään ja Draco kiirehti lähimmän maahisen luo.
”Anteeksi, minun pitäisi vaihtaa nämä punniksi”, hän selvitti asiaansa.
”Tule huomenna uudelleen”, maahinen sanoi ja käänsi Dracolle selkänsä.
”Hitto”, Draco manasi ja huokasi raskaasti.
Hän oli luullut ehtivänsä. Huomenna olisi tiukka päivä töissä, joten ehkä hän pääsisi vasta perjantaina vaihtamaan rahansa, ellei sitten yrittäisi käydä pankissa lounastauollaan. Harmistuneena Draco kääntyi astelemaan ulko-oville, ja huomasi vaiteliaan matkakumppaninsa. Muutamalla askeleella Draco tavoitti tämän, ja sovitti askeleensa tämän askeliin. Jokin toisessa kiehtoi häntä, vaikka hän ei voinutkaan määrittää mikä se oli. Ehkä se oli vain koulutuksen tuomaa uteliaisuutta kaikkea uutta ja vierasta kohtaan.
”Hei”, hän aloitti, mutta toinen oli jälleen vajonnut hiljaisuuteen.
”Harmittaa, kun en saanut vaihdettua rahojani punniksi”, Draco purki tunteitaan ääneen ja huomasi toisen jännittyvän viittansa sisällä.
”Olisitkohan sinä voinut auttaa?” Draco tarttui heti tähän pieneen huomioonsa ja kääntyi hahmoa kohden, joka oli pysähtynyt.
Huppupäinen vaihtoi jalkaa, kun mietti vastaustaan. Draco odotti jännittyneenä. Olisiko tällä muukalaisella jästirahaa, niin että Draco pääsisi viettämään ansaitsemaansa viikonloppuaan?
”Sulkemisaika, kiirehtikää!” ovella vahtiva maahinen huusi, ja pakotti heidät kävelemään ulos rakennuksesta.
Draco tarttui vaistomaistesti toisen olkapäähän, kuin estäen tätä lähtemästä, ja toisti asiansa.
”Onko sinulla puntia?”
Hahmo värähti kosketusta, mutta nyökkäsi. Draco hymyili nyt leveästi ja ojensi pussia, johon oli poiminut jonkin verran rahaa holvistaan.
”En laskenut tarkkaan paljon siinä on, mutta luulen, että noin parinsadan punnan edestä”, Draco sanoi epämääräisesti, jännittäen kokoajan vieraan reaktiota.
Tämä otti pussin ja kurkisti sen sisälle nyökäten hitaasti, antaen sen sitten takaisin Dracolle.
Äkisti Dracon mieleen tuli epäilys saisivatko he vaihdettua rahat. Tuskin muukalaisella oli sellaista summaa käteisvaroina mukanaan. Tämä kuitenkin kääntyi määrätietoisin askelein kävelemään pitkin Viistokujaa, ja viittasi Dracoa seuraamaan.
Useista keskusteluyrityksistä huolimatta Draco ei saanut muukalaisesta enää mitään irti. Tämä vain asteli vaitonaisena pitkin katua, vetäen vähän väliä huppuaan tiukemmin päähänsä. Lopulta Draco luovutti ja astui hahmon perässä Vuotavaan noidankattilaan, ja yhä sieltä ulos hiljaiselle kadulle jästi-Lontoon puolella.
Pankkiautomaatti, Draco oivalsi viimein, kun huppupää pysähtyi erääseen kadunkulmaan, ja kaivoi jotain kaapunsa taskusta. Dracoa oli hieman hämmästyttänyt, kun tämä ei ollut riisunut kaapuaan heidän astuessaan jästien puolelle, mutta ei ollut itsekään viitsinyt tehdä asiasta numeroa riisumalla omaansa. Nyt hän hämmästyksekseen huomasi, ettei kukaan kiinnittänyt heihin minkäänlaista huomiota vilkkaassa kadunkulmassa, vaikka heidän vaatetuksensa puolesta olisi voinut luulla aivan muuta.
Muukalainen toimitti asiansa nopeasti, ja veti Dracon perässään erääseen porttikonkiin. Pian Dracon kädessä oli kaksisataakaksikymmentä puntaa, ja vieras ojensi vaativasti kättään. Draco laski siihen kukkaronsa, jonka toinen kätki nopeasti viittansa poimuihin.
”Kiitos”, Draco sai viimein henkäistyä, mutta vieras heilautti kättään torjuvasti sanomatta sanaakaan.
”Miksi sinä…” Draco aloitti, mutta toinen vaiensi hänet nopealla liikkeellä.
”Ole hyvä”, kuului hupun suojasta hiljainen ääni, ”vanhojen aikojen muistoksi.”
Samassa muukalainen kaikkoontui jättäen hölmistyneen Dracon katselemaan ympärilleen. Olisiko hänen pitänyt tuntea tämä outo muukalainen?
* * *
Kolmas luku ->