Tuulen viemää I (Mitchell, Margaret)
Olette varmasti hirmu järkyttyneitä, kun ette saa takakansitekstiä luettavaksenne tältä erää. Yrittäkää jäädä henkiin. Minun hyllystäni löytyvä versio Tuulen viemää -teoksesta kun on paitsi kaksiniteinen myös niin vanha (painettu 1970, pelastettu kirppikseltä huimaan kahden ja puolen euron yhteishintaan), ettei kansipaperista ole jäljellä edes muistoa. Kaikki kuitenkin tuntenevat Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinan maailman parhaan elokuvan ansiosta, joten tästä Yhdysvaltain sisällissodan paikkeille sijoittuvasta maailmankirjallisuuden klassikosta ei tarvinne taustatietoa antaa sen enempää. (Korjatkaa toki, jos olen väärässä.) Jokseenkin samasta syystä jäätte myös ilman kansikuvaa: minun seitkytlukulaiseni kun on yksinkertaisen tyylikkäästi mustakantinen ilman sen kummempia koristeita.
Tuulen viemää on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, vaikka tässä tapauksessa myönnän nähneeni elokuvan ennen kuin tartuin kirjaan. Kirja toki edelleen hakkaa elokuvan (joka kuitenkin on suosikkielokuvani) mennen tullen. En vieläkään osaa kuitenkaan sanoa, mikä kirjassa vetää puoleensa. Kyseessä saattaa yhtä hyvin olla taitava kerronta, upeasti luodut henkilöhahmot kuin mikä tahansa muukin. Omien laskujeni mukaan minulla on menossa kirjan kuudes tai seitsemäs lukukerta. Alkuperäiskielellä en ole kirjaan tosin vielä kertaakaan tarttunut. Ehkä ensi vuonna.
”’-- Minun täytyy nyt lopettaa ja mennä istumaan.’
’Miksi? Astuinko varpaillenne?’
’Ette, mutta ne puhuvat minusta.’
’Välitättekö siitä oikeastaan - syvällä sydämessänne?’
’No niin -’
’Ettehän tee rikosta, vai mitä? Miksette tanssisi valssia minun kanssani?’
’Mutta jos äiti joskus -’
’Yhäkö vain kiinni äidin esiliinannauhoissa?’
’Oh, teillä on inhottava tapa saada hyveet kuulostamaan typeriltä.’
’Mutta hyveethän ovat typeriä.’” (s. 191)
Käsittelen kirjaa laajemmin luettuani (taas kerran) myös sen jälkimmäisen osan. Ihmiskuvaus pääsee esille paremmin kokonaisuutta käsiteltäessä, eikä kirjassa esiintyvistä tulenaroista teemoista (rasismi!) liene mitään järkeä puhua vain puolikkaan teoksen pohjalta. On kuitenkin muutamia asioita, jotka mielestäni tulee mainita jo ensimmäisen osan pohjalta.
Naisten välinen nokkimisjärjestys sosiaalisissa suhteissa elää ja voi vahvasti tänäkin päivänä. Ei ehkä yhtä selvästi kuin 1800-luvun seurapiireissä (jopa Amerikassa, heh), mutta yhtäkaikki. Nuoret naimattomat naiset ovat oma joukkonsa, naimisissa olevat naiset omansa, johon useimmiten luetaan mukaan myös lesket ja vanhemmat naimattomat naiset. Katsokaapa ympärillenne seuraavan kerran baarissa tai vaikka kesähäissä ja tulkaa sen jälkeen kertomaan minulle, että höpäjän läpiä päähäni. Scarlett saa kokea nokkimisjärjestyksen ja muiden sosiaalisten normien paineet tanssiessaan reeliä (ja kyllä, myös valssia) Rhett Butlerin kanssa aivan liian pian jäätyään leskeksi (ks. sitaatti yllä). (Enimmäkseen) hyvinkasvatetun pintansa Scarlett kapinoikin juuri tällaisia normeja vastaan käytännössä läpi koko teoksen, vaikka toisaalta pyrkii säilyttämään vanhan Etelän elintavan (ja sen mukana juuri nämä käytösmallit) parhaansa mukaan Etelän tappion jälkeenkin.
Yleensä Yhdysvaltain sisällissodasta puhuttaessa esiin nousee käytännössä pelkästään voittaneen Unionin näkökulma. Mitchellin teoksessa sotaa käsitellään kuitenkin nimenomaan Konfederaation näkökulmasta. Nykyihminenhän pitää (yleensä) orjuutta yksiselitteisesti vääränä ja barbaarisena. Tuulen viemää kuitenkin esittää Etelän elämäntyylin niin seesteisenä ja perinteikkäänä, että ainakin itse tunnustan ohimennen haaveilleeni etelävaltiolaisen bellen elämästä. (Kyllä, meissä kaikissa asuu pieni romantikko. Onneksi sisäinen kyynikkomme nitistää sen ilman sen kummempia vaikeuksia.) Mitchellin sisällisodassa vastakkain ovat perinteet ja raha, seesteisyys ja moderni kiireisyys - Etelä ja Pohjoinen. Lukeeko tätä joku, joka käsi sydämellä voi vakuuttaa minulle valitsevansa mieluummin kellonpalvonnan kuin laiskan leppoisan elon plantaasilla? (Olettaen toki, että elelee plantaasilla nimenomaan bellenä tai beauna eikä orjana…)
Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä huomioni kiinnitti taas kerran Scarlettin jäätävä suhtautuminen esikoiseensa, elokuvaversiosta hylättyyn Wade Hampton Hamiltoniin. Lapsiparka suorastaan pelkää kylmäkiskoista äitiään! Scarlettin käyttäytymistä voi toki lähteä tulkitsemaan itsesuojelumekanismina (suuri lapsikuolleisuus), mikäli puhdas välinpitämättömyys ei selitykseksi kelpaa (Scarletthan ei tunnetusti rakastanut Charlie Hamiltonia pätkääkään). Toki Scarlettin hahmon tuntien ei ole ollenkaan mahdotonta lähteä tulkitsemaan tapaa, jolla hän lasta käsittelee, puhtaana kostona Hamiltoneja vastaan. Mitäs Melanie meni naimaan hänen Suuren Rakkautensa, Ashley Wilkesin? Tällä kertaa kiinnitin myös erityistä huomiota Wade-paran suhtautumisesta ympärillään raivoavaan sotaan enkä voinut olla tekemättä suoria assosiaatioita pariin aiemmin tänä vuonna lukemaani kirjaan. Juuri näinhän lasten suhtautumista sotaan kuvataan myös kirjoissa Ei kenenkään lapset ja Groznyin enkelit!
5-/5 - yksi maailmankirjallisuuden klassikoista, mitä amerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin kuvaamiseen tulee. Ja Rhett ja Scarlett nyt vain ovat maailmanhistorian upein pari.
Yes, I know you are horribly shocked by the fact that I have not posted any sort of a synopsis or text from the back of the book to begin this entry with. The version that I have of Gone with the Wind is so old that the protecting paper is long gone. However, I think everyone knows the story of Scarlett and Rhett well enough, so that a synopsis is not required for this classic of world literature. (Do correct me if I am wrong, though.) For the same reason you are going to have to make it through this review without a picture of the cover of the book. My dear book has blank black covers.
Gone with the Wind is definitely one of my favourite books, even though in this case I must admit to have seen the film before I read the book(s). Yet the book easily beats (even) the film (which, after all, is my all time favourite film). However, I still cannot explain what has made me fall in love with the story this much. It might be the skilful narration, the magnificently created characters or something else. Still, according to my counts, this is the sixth or seventh time I read this book, so it cannot possibly be rubbish. I also have to admit not to have read it in the original language. Maybe next year.
I am going to write more about the book once I have (once again) finished reading it. I see no point in trying to talk about the most important points made in it on the basis of just the first half of it - this goes also for the most discussed themes of the book, including racism. However, there are things that I find important enough to be written about already after having read the first half of it.
The strict social codes and norms between the women are alive and well up to this day. Maybe not quite as clearly as in the society of the 19th century (even in America, heh), but still. The young, unmarried women are a group of their own, as are the married women, with whom you usually see (or ‘saw’ if you prefer) the widows and elder women who never got married. Next time you go to a bar or, say, a summer wedding, just look around you and then come to tell me that what I just said makes no sense. Scarlett has been brought up to live up to these norms and rules, and she never manages to fully escape their pressure. Under her (mostly) well-raised surface, she rebels against these social codes, even if she at the same time does her best in order to preserve the old life style of the South.
Usually, when talking about the American Civil War, it is usually discussed from the point of view of Union. However, in Mitchell’s book, it is viewed from Confederacy’s point of view. A modern person (at least in most cases) considers slavery simply wrong and barbaric, right? However, Gone with the Wind presents the life style of the South as something so beautiful and simple that even I have to admit to have dreamed about the life of a Southern belle - even if fleetingly. (Yes, there is a little romantic living inside each one of us. Thank God s/he is easily silenced by the tiny little cynic living in the same place.) In Mitchell’s Civil War, it is not only South and North that fight against each other. It is also a war between the traditions and money, serenity and stress. Frankly, my dears, is there a single one among you who can admit that s/he prefers the modern, busy way of life to the lazy and peaceful one at a 19th century plantation - at least if s/he gets to live as a belle or a beau instead of being a slave?
Last but not least my attention was caught by the cold way in which Scarlett treats her firstborn, Wade Hampton Hamilton who for some reason never made it to the film version. The poor little child is quite clearly afraid of his mother! Of course, one can consider Scarlett’s behaviour as a self-defence mechanism (against the high child and infant mortality rates), if ignorance sounds like too cynical a reason (everyone knows that Scarlett never loved Charlie Hamilton). Of course, knowing the character of Scarlett, it is hard to ignore the theory of her behaviour being a simple revenge to the Hamiltons. Seriously, Melanie should just have skipped marrying Scarlett’s love of life, Ashley Wilkes.
This time, I could not help paying special attention to the way little Wade’s reactions to the war were described. The similarities with The Beasts of No Nation and The Angel of Grozny were too clear to be ignored. Wade’s reactions are perfectly similar to those described in the aforementioned books!
5-/5 - one of the Great Classics of the world literature, when it comes to describing the American culture and lifestyle. Plus Rhett and Scarlett just happen to be the most awesome couple in the world.
Tuulen viemää on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, vaikka tässä tapauksessa myönnän nähneeni elokuvan ennen kuin tartuin kirjaan. Kirja toki edelleen hakkaa elokuvan (joka kuitenkin on suosikkielokuvani) mennen tullen. En vieläkään osaa kuitenkaan sanoa, mikä kirjassa vetää puoleensa. Kyseessä saattaa yhtä hyvin olla taitava kerronta, upeasti luodut henkilöhahmot kuin mikä tahansa muukin. Omien laskujeni mukaan minulla on menossa kirjan kuudes tai seitsemäs lukukerta. Alkuperäiskielellä en ole kirjaan tosin vielä kertaakaan tarttunut. Ehkä ensi vuonna.
”’-- Minun täytyy nyt lopettaa ja mennä istumaan.’
’Miksi? Astuinko varpaillenne?’
’Ette, mutta ne puhuvat minusta.’
’Välitättekö siitä oikeastaan - syvällä sydämessänne?’
’No niin -’
’Ettehän tee rikosta, vai mitä? Miksette tanssisi valssia minun kanssani?’
’Mutta jos äiti joskus -’
’Yhäkö vain kiinni äidin esiliinannauhoissa?’
’Oh, teillä on inhottava tapa saada hyveet kuulostamaan typeriltä.’
’Mutta hyveethän ovat typeriä.’” (s. 191)
Käsittelen kirjaa laajemmin luettuani (taas kerran) myös sen jälkimmäisen osan. Ihmiskuvaus pääsee esille paremmin kokonaisuutta käsiteltäessä, eikä kirjassa esiintyvistä tulenaroista teemoista (rasismi!) liene mitään järkeä puhua vain puolikkaan teoksen pohjalta. On kuitenkin muutamia asioita, jotka mielestäni tulee mainita jo ensimmäisen osan pohjalta.
Naisten välinen nokkimisjärjestys sosiaalisissa suhteissa elää ja voi vahvasti tänäkin päivänä. Ei ehkä yhtä selvästi kuin 1800-luvun seurapiireissä (jopa Amerikassa, heh), mutta yhtäkaikki. Nuoret naimattomat naiset ovat oma joukkonsa, naimisissa olevat naiset omansa, johon useimmiten luetaan mukaan myös lesket ja vanhemmat naimattomat naiset. Katsokaapa ympärillenne seuraavan kerran baarissa tai vaikka kesähäissä ja tulkaa sen jälkeen kertomaan minulle, että höpäjän läpiä päähäni. Scarlett saa kokea nokkimisjärjestyksen ja muiden sosiaalisten normien paineet tanssiessaan reeliä (ja kyllä, myös valssia) Rhett Butlerin kanssa aivan liian pian jäätyään leskeksi (ks. sitaatti yllä). (Enimmäkseen) hyvinkasvatetun pintansa Scarlett kapinoikin juuri tällaisia normeja vastaan käytännössä läpi koko teoksen, vaikka toisaalta pyrkii säilyttämään vanhan Etelän elintavan (ja sen mukana juuri nämä käytösmallit) parhaansa mukaan Etelän tappion jälkeenkin.
Yleensä Yhdysvaltain sisällissodasta puhuttaessa esiin nousee käytännössä pelkästään voittaneen Unionin näkökulma. Mitchellin teoksessa sotaa käsitellään kuitenkin nimenomaan Konfederaation näkökulmasta. Nykyihminenhän pitää (yleensä) orjuutta yksiselitteisesti vääränä ja barbaarisena. Tuulen viemää kuitenkin esittää Etelän elämäntyylin niin seesteisenä ja perinteikkäänä, että ainakin itse tunnustan ohimennen haaveilleeni etelävaltiolaisen bellen elämästä. (Kyllä, meissä kaikissa asuu pieni romantikko. Onneksi sisäinen kyynikkomme nitistää sen ilman sen kummempia vaikeuksia.) Mitchellin sisällisodassa vastakkain ovat perinteet ja raha, seesteisyys ja moderni kiireisyys - Etelä ja Pohjoinen. Lukeeko tätä joku, joka käsi sydämellä voi vakuuttaa minulle valitsevansa mieluummin kellonpalvonnan kuin laiskan leppoisan elon plantaasilla? (Olettaen toki, että elelee plantaasilla nimenomaan bellenä tai beauna eikä orjana…)
Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä huomioni kiinnitti taas kerran Scarlettin jäätävä suhtautuminen esikoiseensa, elokuvaversiosta hylättyyn Wade Hampton Hamiltoniin. Lapsiparka suorastaan pelkää kylmäkiskoista äitiään! Scarlettin käyttäytymistä voi toki lähteä tulkitsemaan itsesuojelumekanismina (suuri lapsikuolleisuus), mikäli puhdas välinpitämättömyys ei selitykseksi kelpaa (Scarletthan ei tunnetusti rakastanut Charlie Hamiltonia pätkääkään). Toki Scarlettin hahmon tuntien ei ole ollenkaan mahdotonta lähteä tulkitsemaan tapaa, jolla hän lasta käsittelee, puhtaana kostona Hamiltoneja vastaan. Mitäs Melanie meni naimaan hänen Suuren Rakkautensa, Ashley Wilkesin? Tällä kertaa kiinnitin myös erityistä huomiota Wade-paran suhtautumisesta ympärillään raivoavaan sotaan enkä voinut olla tekemättä suoria assosiaatioita pariin aiemmin tänä vuonna lukemaani kirjaan. Juuri näinhän lasten suhtautumista sotaan kuvataan myös kirjoissa Ei kenenkään lapset ja Groznyin enkelit!
5-/5 - yksi maailmankirjallisuuden klassikoista, mitä amerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin kuvaamiseen tulee. Ja Rhett ja Scarlett nyt vain ovat maailmanhistorian upein pari.
Yes, I know you are horribly shocked by the fact that I have not posted any sort of a synopsis or text from the back of the book to begin this entry with. The version that I have of Gone with the Wind is so old that the protecting paper is long gone. However, I think everyone knows the story of Scarlett and Rhett well enough, so that a synopsis is not required for this classic of world literature. (Do correct me if I am wrong, though.) For the same reason you are going to have to make it through this review without a picture of the cover of the book. My dear book has blank black covers.
Gone with the Wind is definitely one of my favourite books, even though in this case I must admit to have seen the film before I read the book(s). Yet the book easily beats (even) the film (which, after all, is my all time favourite film). However, I still cannot explain what has made me fall in love with the story this much. It might be the skilful narration, the magnificently created characters or something else. Still, according to my counts, this is the sixth or seventh time I read this book, so it cannot possibly be rubbish. I also have to admit not to have read it in the original language. Maybe next year.
I am going to write more about the book once I have (once again) finished reading it. I see no point in trying to talk about the most important points made in it on the basis of just the first half of it - this goes also for the most discussed themes of the book, including racism. However, there are things that I find important enough to be written about already after having read the first half of it.
The strict social codes and norms between the women are alive and well up to this day. Maybe not quite as clearly as in the society of the 19th century (even in America, heh), but still. The young, unmarried women are a group of their own, as are the married women, with whom you usually see (or ‘saw’ if you prefer) the widows and elder women who never got married. Next time you go to a bar or, say, a summer wedding, just look around you and then come to tell me that what I just said makes no sense. Scarlett has been brought up to live up to these norms and rules, and she never manages to fully escape their pressure. Under her (mostly) well-raised surface, she rebels against these social codes, even if she at the same time does her best in order to preserve the old life style of the South.
Usually, when talking about the American Civil War, it is usually discussed from the point of view of Union. However, in Mitchell’s book, it is viewed from Confederacy’s point of view. A modern person (at least in most cases) considers slavery simply wrong and barbaric, right? However, Gone with the Wind presents the life style of the South as something so beautiful and simple that even I have to admit to have dreamed about the life of a Southern belle - even if fleetingly. (Yes, there is a little romantic living inside each one of us. Thank God s/he is easily silenced by the tiny little cynic living in the same place.) In Mitchell’s Civil War, it is not only South and North that fight against each other. It is also a war between the traditions and money, serenity and stress. Frankly, my dears, is there a single one among you who can admit that s/he prefers the modern, busy way of life to the lazy and peaceful one at a 19th century plantation - at least if s/he gets to live as a belle or a beau instead of being a slave?
Last but not least my attention was caught by the cold way in which Scarlett treats her firstborn, Wade Hampton Hamilton who for some reason never made it to the film version. The poor little child is quite clearly afraid of his mother! Of course, one can consider Scarlett’s behaviour as a self-defence mechanism (against the high child and infant mortality rates), if ignorance sounds like too cynical a reason (everyone knows that Scarlett never loved Charlie Hamilton). Of course, knowing the character of Scarlett, it is hard to ignore the theory of her behaviour being a simple revenge to the Hamiltons. Seriously, Melanie should just have skipped marrying Scarlett’s love of life, Ashley Wilkes.
This time, I could not help paying special attention to the way little Wade’s reactions to the war were described. The similarities with The Beasts of No Nation and The Angel of Grozny were too clear to be ignored. Wade’s reactions are perfectly similar to those described in the aforementioned books!
5-/5 - one of the Great Classics of the world literature, when it comes to describing the American culture and lifestyle. Plus Rhett and Scarlett just happen to be the most awesome couple in the world.