(no subject)
Kävelin eilen kolme tuntia ympäri Helsinkiä pojan kanssa - sen saman pojan, jota odotin vuosia sitten, odotin ja odotin kun hän oli armeijassa ja sitten se päättyikin siihen, että hän valitsi toisen tytön. Nyt tuntui siltä kuin olisi palannut taas lähtöruutuun: minulla kaikki on niin alussa taas, irtisanouduin töistä ja opiskelut ovat suvantovaiheessa (positiivisessa sellaisessa) ja hän ei enää seurustele ja saa yhä pääni sekaisin. Koska kukaan toinen ei vaikuta samalla tavalla. Ei kenelläkään ole sellaista lämmintä, karheaa ääntä, ei niin vakavia silmiä ja samanlaisia hymykuoppia. Ei kukaan muu ole samaan aikaan niin vilpittömän innoissaan asioista ja silti niin etäällä, ei niin yksinkertainen ja silti arvoitus.
Sillä pojalla on niin kauniit kädet ja niin hämmentäviä ajatuksia ja minä en aina pysy kärryillä, mutta silloin kun pysyn, olen kovin onnellinen. Ja me laitetaan jossain vaiheessa ruokaa yhdessä koska hän haluaa tehdä niin ja en tiedä, ehkä minun ei pitäisi taas lähteä tähän mukaan mutta kun ei kukaan koskaan todella ole sama.
Sillä pojalla on niin kauniit kädet ja niin hämmentäviä ajatuksia ja minä en aina pysy kärryillä, mutta silloin kun pysyn, olen kovin onnellinen. Ja me laitetaan jossain vaiheessa ruokaa yhdessä koska hän haluaa tehdä niin ja en tiedä, ehkä minun ei pitäisi taas lähteä tähän mukaan mutta kun ei kukaan koskaan todella ole sama.