Affection is an atrophy of the heart.
CMX - Rautalankaa
Jokainen tuntee laulun sen
jokainen kuulee sävelen
poluilta suuren tyhjyyden
kun löytää viimein rakkauden
Vartaloas taivuttaa vois tuulenvire pieninkin
kun sylikkäin me vaellamme huokaileviin laaksoihin
Ei yksinään voi kukaan kantaa koko valon maailmaa
ei yksinään voi antaa rakkautta, jakaa unelmaa
ei yksinään voi nähdä, kuinka toinen liekkiin leimahtaa
ei yksinään voi sylityksin päättää tähtiin vaeltaa
Välillä eksyy, kovettuu
kadottaa luotaan totuuden
kaiho ja uhma sekoittuu
kumisee kaiut tyhjyyden
Tähtitaivaan alla väijyn tuijotellen kuiluun sen
häämöttääkö jossain tieto suuremmasta, usko en
Tarvitsen suuren rakkauden
tarvitsen kasvot ihmisen
tarvitsen kaipuun totuuteen
matkalla jota vielä teen (It's just the lyrics to a Finnish song.)
The knowledge of the day is that I like living on my own, but I don't like living alone.
I often say things that misfire; I don't mean any harm, but maybe I still had better not say anything at all? I stopped writing, because I felt I had nothing to say, as if eveything had already been said.
Facebook's recent makeover made it even more like Twitter, and it's also made my journaling a set of first-person anecdotes. Sure I usually feel fine, or I don't feel fine, or I don't know how I'm feeling, but the substance of introspection is very narrow.
Everyhing depends a lot now: I'll stay here if I stay at work, if I find another job, and if I don't stay at work I'll need another job to find money, if I'm able to regain my capability to study I want to go back to university, if I switch my major subject, if I enroll again somewhere else, if I move into a collective, if I can't manage being lonely, if I can restrain myself and stay healthy, if I can come to terms with giving up, if I can survive without possessions, if I can afford going anywhere... What is this all about?
Jokainen tuntee laulun sen
jokainen kuulee sävelen
poluilta suuren tyhjyyden
kun löytää viimein rakkauden
Vartaloas taivuttaa vois tuulenvire pieninkin
kun sylikkäin me vaellamme huokaileviin laaksoihin
Ei yksinään voi kukaan kantaa koko valon maailmaa
ei yksinään voi antaa rakkautta, jakaa unelmaa
ei yksinään voi nähdä, kuinka toinen liekkiin leimahtaa
ei yksinään voi sylityksin päättää tähtiin vaeltaa
Välillä eksyy, kovettuu
kadottaa luotaan totuuden
kaiho ja uhma sekoittuu
kumisee kaiut tyhjyyden
Tähtitaivaan alla väijyn tuijotellen kuiluun sen
häämöttääkö jossain tieto suuremmasta, usko en
Tarvitsen suuren rakkauden
tarvitsen kasvot ihmisen
tarvitsen kaipuun totuuteen
matkalla jota vielä teen (It's just the lyrics to a Finnish song.)
The knowledge of the day is that I like living on my own, but I don't like living alone.
I often say things that misfire; I don't mean any harm, but maybe I still had better not say anything at all? I stopped writing, because I felt I had nothing to say, as if eveything had already been said.
Facebook's recent makeover made it even more like Twitter, and it's also made my journaling a set of first-person anecdotes. Sure I usually feel fine, or I don't feel fine, or I don't know how I'm feeling, but the substance of introspection is very narrow.
Everyhing depends a lot now: I'll stay here if I stay at work, if I find another job, and if I don't stay at work I'll need another job to find money, if I'm able to regain my capability to study I want to go back to university, if I switch my major subject, if I enroll again somewhere else, if I move into a collective, if I can't manage being lonely, if I can restrain myself and stay healthy, if I can come to terms with giving up, if I can survive without possessions, if I can afford going anywhere... What is this all about?