Heinätuulia vasten huulia
Kesätuulet puhaltavat ja aurinko paistaa... Aika jatkaa kulkuaan ja päivät jäävät menneeseen.
Toista kuukautta on taas ehtinyt kulua, mutta elämäni ei nyt ainakaan olennaisesti ole muuttunut miksikään. Kesätöitä ei ole ollut, joten olen oleillut kotona. Kandidaatintutkinto antaa odottaa itseään, koska mokasin ruotsin suullisen tentin mentyäni miltei täydellisesti lukkoon (huolimatta kertailuista ja siitä, että olisi vain pitänyt osata kertoa, kuka on ja mitä aikoo tehdä kesän aikana), mutta todennäköisesti ja toivottavasti syyskuussa koittaa uusintayritys, johon osaan valmistautua paremmin ja joka menee läpi. Kypsyysnäytteen selvitin, joten kaukana papereista ei olla. Graduaiheesta minulla ei ole vielä hajuakaan enkä ole pahemmin vielä sitä miettinytkään. Ensi kuussa odottaa kirjallisuustieteen kesätentti, josta puuttuu lukematta enää yksi kirja, ja sen aloittanen lähipäivinä.
Se opiskelu-/työasioista. Luovalla puolella melkeinpä ylitin ja yllätin itseni osallistumalla
NaNoMangOon eli siis haasteeseen, jossa on tarkoituksena piirtää 30-sivuinen sarjakuva 30 päivässä kesäkuun aikana. Innostukseni sai alkunsa hetken mielijohteesta, kun satuin jotain kautta yhteisön sivulle eksymään ja tajusin, että sen varjolla voisin yrittää työstää
PD:lle yhteisen sarjakuvaprojektimme erästä osasta. Tavoitteeseen en päässyt kaikesta yrityksestä ja innostuksesta huolimatta ja häpeäkseni täytyy myöntää, että 24-sivuiseksi suunniteltu sarjakuva on vieläkin kesken. Kaikesta huolimatta MangOilu maistui erittäin hyvälle: sain hyvän syyn pitkästä aikaa kaivaa vanhan projektimme esiin ja jatkaa sitä, ja kun ottaa huomioon, että aiemmat ennätykseni sarjakuvan piirtämisessä ovat olleet kaksi sivua yhdessä yössä (moskaa, joka sijoittui jonkin olemattoman tarinan keskelle ja jota ei sen jälkeen ikinä jatkettu) sekä kymmenisen sivua useamman kuukauden (vai olisiko peräti vuoden) aikana... ^^' Pääsin näyttämään keskeneräisen sarjiksen PD:lle yhteisillä synttärikekkereillämme (olin pitänyt asian salassa aina siihen asti), ja syventyneestä lueskelusta sekä hymyilystä päätellen vaikutti siltä, ettei työ todellakaan mennyt hukkaan. Vielä kun saisin ne puuttuvat sivut tehtyä, niin voisin melkein olla ylpeä itsestäni. Tästä saattaa olla hyvä jatkaa.
Kesäkuun loppupuolella käväisin turistikierroksella Somerolla, kun äitini sattui huomaamaan mainoksen täkäläisten maatalousnaisten järjestämästä reissusta ja kysyi, lähtisinkö hänelle kaveriksi. Itse en alun perin ollut ääririmmäisen innoissani ajatuksesta suurkirpputorin, ateljeen ja ruusutarhan näkemisestä keski-ikäisen naislauman kanssa, mutta jälkikäteen ajateltuna matka ei ollut ollenkaan hullumpi. Somerniemen suurkirppis oli jokseenkin pettymys pääosin puolivillaisine myyjineen ja heidän enemmän tai vähemmän virttyneine tavaroineen, vaikka eräästä kojusta löysimmekin itsellemme hameet ja vaikka osuimmekin torille samana päivänä Kesäkirppis-ohjelman kuvausten kanssa (ei, en päässyt telkkariin jälleen, ja kenties ihan hyvä niin :P).
Toisena kohteena ollut ateljee Hiidenlinna oli sen sijaan vaikuttava ilmestys, ja päärakennuksen suuressa salissa kävellessäni en voinut olla ajattelematta, miten hienon metsänheimon päällikön majan siitä olisikaan saanut johonkin larppiin ^^' Isännän esittelemät ja itse tekemät puutyöt (aina kiehtovasti leikatusta pölkkylattiasta kattoon veistettyihin pääskyihin sekä leuat loksauttavaan, kaksi metriä korkeaan puukaiverrustauluun) olivat hävyttömän hienoja, ja tunnelmaa ei ainakaan pahentanut se, että tiloissa oli myös muutamien taiteilijoiden maalaamia tauluja (ja kaksi taiteilijoista myös itse paikalla töitään esittelemässä!). Kaiken kaikkiaan päällimmäiseksi jäi mieleen ihmetys siitä, mihin kaikkeen ihminen voikaan pystyä, jos oikein yrittää ja kaikkensa antaa. Ruusutarha paljastui sekin ihan antoisaksi paikaksi, vaikka vain osa ruusuista oli tuolloin aloittanut kukintansa ja vaikka äitini viherpeukalo ei ole ilmeisesti (ainakaan vielä) periytynyt, ja tilan pienestä myymälästä bongasin kauniin kaulakorun syntymäpäivälahjana annettavaksi. Paluumatkan jännittävimmät hetket koettiin, kun tielle oli kaatunut puu ja hetken näytti siltä, että joudumme odottamaan tovin sen siirtämistä, mutta onneksi paikalliset osasivat ja olivat tarpeeksi auliita ohjaamaan linja-automme kiertämään erään pihan kautta. Loppu hyvin, kaikki hyvin, enkäpä ainakaan mitään matkassa menettänyt (paitsi kaulakoruun käyttämäni rahat, mutta ne olisivat menneet kuitenkin).
Heinäkuun alku sujui varsin sutjakkaasti käymällä Turun keskiaikamarkkinoilla (jotka olivat ihan kivat kuten yleensä, mutta ei niistä sen enempää) ja paria päivää myöhemmin Porissa Tinden polttareissa. Jälkimmäinen oli varsin mieleenpainuva kokemus kaikin puolin. Taitoin matkan autolla yhdessä PD:n kanssa, ja panikoinnista huolimatta kaikki sujui hyvin... siihen asti, kunnes pääsimme Poriin. Siellä sitten mm. ajoin miltei erään auton kylkeen, häkellyksissäni ajoin vahingossa liikenneympyrän ohi enkä sen sisään (nähtyäni elämäni ensimmäistä kertaa kaksi liikenneympyrän suuntaan johtanutta kaistaa) ja pyörimällä muutenkin ympyrää keskustan kieppeillä oman ajovarmuuteni, Eniron ohjeiden ja PD:n avustuksella (otteita keskustelustamme: "Pitäiskö mun kääntyä nyt tosta?" "Öö..." "No okei, käännyin." "Ei olis pitänyt, se olis vissiin se seuraava." "...Okei, me ollaan täällä, käännynkö mä nyt tosta seuraavasta?" "Öö..." "No selvä, en kääntynyt." "Olis vissiin pitänyt."). Lopulta löysimme kuitenkin perille ja vielä kutakuinkin ajoissa, ja vietimme miellyttävä päivän tuttujen ja puolituttujen seurassa. Sää suosi, joten runsaahko käveleminen ei haitannut ja rannan tuntumassa oli mukava pelata mölkkyä. Tietyssä mielessä oli myös kivaa, että ensimmäiset polttarit, johon osallistuin, olivat "siistit" eli vailla tulevan morsiamen nolaamista tai väkevien läträämistä, kiitos miltei enemmistössä olleiden absolutistien.
Sen verran perinteisessä polttarikaavassa kuitenkin pysyttiin, että ohjelmaan kuului jotain sellaista, mitä morsian sekä valtaosa vieraista ei ollut ikinä aiemmin kokeillut - seinäkiipeilyä. Pari tuntia hurahti yllättävän nopeasti kunkin yrittäessä vuorollaan kavuta enemmän tai vähemmän pystysuoraa seinää ylös pienten kivennäköisten nypylöiden avulla. Olisin ehkä voinut osata odottaa, että homma oli ruumiillisesti rasittavaa sekä käsille että jaloille, mutta yllätyksenä tuli, miten paljon aluksi oikeasti pelkäsinkään. Vaikka meillä olikin ohjaaja koko ajan pitämässä turvaköyttä tiukalla ja varmistamassa, ettemme mätkähdä alas, olin silti ensimmäisellä yritykselläni lähes kauhusta kankea. Olin lykännyt epäilyksessäni vuoroani viimeisten joukkoon, ja olin todennäköisesti se, jolle seinän ylös kapuaminen oli ollut kaikkein hitainta ja vaikeinta. Kavuttuani reiluun puoleenväliin noin kymmenmetristä seinää voimani alkoivat hiipua, ja muistan uikuttaneeni, etten enää jaksa, ja pelänneeni kuollakseni otteeni tai jalansijani pettävän kurottaessa miltei ulottumattomissa olevia kiviä. Minun ei kuitenkaan annettu luovuttaa, ja lopulta sain kangettua itseni tarpeeksi ylös koskettaakseni ylintä muovimötikkää. Jalat täristen ponnistin seinästä ja antauduin turvaköyden alas vietäväksi, ja vähällä piti, etten kaatunut tai lysähtänyt kasaan laskeuduttuani. Ohjaajamme totesi yksinkertaisesti: "Tässä taisi olla ensimmäinen todellinen voittaja." Myöhemmillä kierroksilla olin yksi harvoista, joka ei päässyt helppoa seinää pidemmälle, mutta pakko sanoa, että kommentti tuntui hyvältä. Hemmetti, olenpa nyt kirjaimellisesti ylittänyt itseni!
Polttarien jälkeen seuraava tapahtuma olivat jo aiemmin mainitsemani PD:n ja itseni yhteissyntymäpäiväjuhlat, jotka vietimme Turussa ilkamoiden noin viikkoa myöhemmin. Tunnelma oli katossa, kun muunmuassa pompimme koko Ooa hela natten -kappaleen ajan PD:n kaksiossa, ja pääsimme vielä jopa ihmisten aikoihin nukkumaan, kun itse kunkin juhlijan into alkoi laantua ja väsy iskeä (säästimmepä ainakin diskon/diskojen sisäänpääsylippujen verran). Seuraavana aamuna heräsin... no, en niin virkeänä kuin olisin ehkä suonut, mutta sain joka tapauksessa itseni hilattua ylös ajoissa suunnatakseni PD:n kanssa uudestaan tärskyille häälahjaa ostamaan. Reissun aikana törmäsimme muutamaan neljännestuttuun, jotka olivat käyneet samaa lukiota kuin me ja sattuivat tunnistamaan minut kasvoista (vaikka itse hädin tuskin muistin kenenkään nimeä! Onko oma pärstäni muka niin mieleenpainuva? :'D), ja poikkesimme Partiovarusteeseen oman makuualustan tarpeeni takia. Saimme loppujen lopuksi kaiken, minkä halusimme, ja palasin myöhemmin samana iltana kotiin tyytyväisenä ja juhlakiintiön tyydyttäneenä.
Sen jälkeen mitään ei olekaan oikeastaan tapahtunut lukuun ottamatta pöytäroolipelisessiota, joka oli niin eeppinen, että a) kotiinpaluuni venyi samasta illasta seuraavaan aamuun viimeisten bussien mentyä b) pelistämme ei saisi enää minkäänlaista järkevää tai loogista tarinaa kirjoitettua c) minun tekisi mieli selittää siitä ummet ja lammet, mutta luulen, ettei valtaosalle kuulijoista/lukijoista tapahtumien hienous tai naurettavuus aukeaisi ja ettei heitä oikeastaan kiinnostaisikaan X3 Aikoinaan mielessäni pyörinyt idea jonkinlaisten kuvasuttujen tekemisestä kuitenkin sai taas uutta pontta, joten voipi olla, että jonkin verran Greyhawk-seikkailuille voi joutua (lisää) altistumaankin.
Tietokonepuolella on ollut varsin yksintoikkoista, etenkin, kun World of Warcraft tuntuu välillä kokevan nousukauden sijasta laskukauttaan. Kesän alkupuolella sorruin (voijei!) kokeilemaan jonkin aikaa Sims 3:stakin, mutta todettuani, että ihmissuhteiden, työn ja haaveiden tasapainottelu pelissä oli liian hankalaa (orly? Ihan niin kuin oikeassa elämässä niin ei olisi? :B) ja että osa komennoista ja tehtävistä oli melko hölmöjä, into lopahti melko lailla täysin. Hahmonluonti oli kyllä hauskaa, etenkin, kun Sim kolmosessa luonteenpiirteitä voi valita riemunkirjavasta joukkiosta ja ne määrittävät hahmon elämän haaveen. Oma pitkätukkabishini oli epätoivoinen romantikko, herkästi innostuva ja ties mitä muuta, ja sen ansiosta sain tavoitteeksi kirjailijan uran :D Melkein olisi tehnyt mieli luoda alter ego peliin ja katsoa, miten se olisi toiminut eri tilanteissa ja mistä se olisi haaveillut.
Sims 3:n (ja WoWin) ohella olen pelannut myös joitain pelejä yhdessä isoveljeni kanssa joko lähiverkossa koneilla tai erinäisillä talossa olevilla konsoleilla. Olemme tahkonnet ajoittain Heroes of the Might & Magic viitosta, ja aloitimme noin kuukausi sitten pelaamaan Baldur's Gatea. Tällä kertaa palasimme pelisarjan juurille ja aiemmin pelaamamme kakkosen sijaan aloimme pelata ykkösen versiota, johon on vaihdettu kakkosen parempi grafiikka ja lisätty esimerkiksi lisää keskusteluja pelaajan ja ei-pelaajahahmojen välille. Puhkuin lähes innosta, kun marssimme pimeisiin kaivoksiin vapauttamaan herttaisen sarkastista ja toivottoman masentunutta (vaan ei masentavaa) haltiavelho Xania, mutta hetken kuluttua jouduin kokemaan karvaan pettymyksen: eei, päivitysten jälkeenkään hahmot eivät reagoi kuin päähenkilöön, joka sattuu olemaan veljeni hahmo. Senkin jälkeen pelaamisprojekti on jatkunut, mutta tarinointi on siirtynyt aika lailla pelistä päähäni ja hehkuvin huuma kadonnut. :P
Mainittujen lisäksi olemme pelanneet riichi-mahjongia lähes säännöllisesti. Valtaosan ajasta kaivamme DS:t esiin, mutta joskus aina joskus otamme toisistamme mittaa myös veljen ostamilla miniatyyrilaatoilla ja sovelletuilla kahden pelaajan säännöillä, ja edelleenkin oma pelimenestykseni vaihtelee suuresti. Toisinaan häviän säälittävästi muutaman tuhannen miinuspisteen saldolla, toisinaan voitan pieksemällä jossain erässä muut kymppitonnin arvon ylittävällä kädellä. Varsin hauskaa, ja oppia ikä kaikki.
Loppukesäksi varmoja suunnitelmia on pari ja mahdollisia suunnitelmia toinen mokoma. Elokuun puolenvälin kieppeillä saatan suunnata Helsinkiin tapaamaan
Ombrelle Verteä sekä siellä tilapäisesti asustavaa
Minervapöllöä, ja jos kaikki menee niin kuin toivoisi (lue: opiskelijalippuja on saatavilla), menemme sivistämään itseämme pianokonserttiin. Haaveissani olisi lisäksi joko päästä Tampereella Rniä tai saada heikäläinen tänne vähemmän villiin länteen kyläilemään ennen kuin opiskelut taas alkavat. Varmana asiana suuntaan elokuun 7. päivänä suuntaan Koskelle Tinden häihin ihmettelemään, miten ikätoveri voikin olla jo menossa naimisiin, ellen sitten saa kirvestä päähäni tai putoa sammakkolampeen.
Toinen varma suunnitelma on kuitenkin vielä ajankohtaisempi, sillä sen toteutuminen koittaa jo huomenna - tai tarkemmin sanottuna tänään. Olen nimittäin lähdössä jo kolmantena vuonna putkeen Ropeconiin, mutta en tällä kertaa yksin: veljeni on kiinnostunut kertomuksistani (tai muuten vain) sen verran, että päätti tulla mukaan. Sen ansiosta paitsi seura myös varma kyyti on taattu, sillä suuntaamme Espooseen omalla autolla. Rniä en ikäväkseni pääse näkemään tämän "karvaisen perheenlisäyksen" vuoksi, mutta tilaisuuksia tarjoutunee onneksi myöhemmin (ja hauvelin kotiintulo on tärkeämpää), ja kenties muita tuttuja tulee kohdattua. Toivottavasti säiden valtias on meille suopea eikä nakkele salamia niskaan koko viikonlopun ajan ja kaikki sujuu niin veljelleni kuin itsellenikin mieluisasti.
Tähän onkin sitten hyvä lopettaa, koska kello tikittää jo uuden vuorokauden toista tuntia ja lupasin periaatteessa päästä kahdeksaan jälkeen ylös vuoteesta. Ropecon-raporttia lienee joskus myöhemmin luvassa, samoin kuin ehkä sarjakuvaa (jos PD suostuu sen julkistamiseen) tai muita tuotoksia, mutta tässä kaikki tältä kertaa. RM kiittää ja kuittaa; hyvää yötä!
Toista kuukautta on taas ehtinyt kulua, mutta elämäni ei nyt ainakaan olennaisesti ole muuttunut miksikään. Kesätöitä ei ole ollut, joten olen oleillut kotona. Kandidaatintutkinto antaa odottaa itseään, koska mokasin ruotsin suullisen tentin mentyäni miltei täydellisesti lukkoon (huolimatta kertailuista ja siitä, että olisi vain pitänyt osata kertoa, kuka on ja mitä aikoo tehdä kesän aikana), mutta todennäköisesti ja toivottavasti syyskuussa koittaa uusintayritys, johon osaan valmistautua paremmin ja joka menee läpi. Kypsyysnäytteen selvitin, joten kaukana papereista ei olla. Graduaiheesta minulla ei ole vielä hajuakaan enkä ole pahemmin vielä sitä miettinytkään. Ensi kuussa odottaa kirjallisuustieteen kesätentti, josta puuttuu lukematta enää yksi kirja, ja sen aloittanen lähipäivinä.
Se opiskelu-/työasioista. Luovalla puolella melkeinpä ylitin ja yllätin itseni osallistumalla
NaNoMangOon eli siis haasteeseen, jossa on tarkoituksena piirtää 30-sivuinen sarjakuva 30 päivässä kesäkuun aikana. Innostukseni sai alkunsa hetken mielijohteesta, kun satuin jotain kautta yhteisön sivulle eksymään ja tajusin, että sen varjolla voisin yrittää työstää
PD:lle yhteisen sarjakuvaprojektimme erästä osasta. Tavoitteeseen en päässyt kaikesta yrityksestä ja innostuksesta huolimatta ja häpeäkseni täytyy myöntää, että 24-sivuiseksi suunniteltu sarjakuva on vieläkin kesken. Kaikesta huolimatta MangOilu maistui erittäin hyvälle: sain hyvän syyn pitkästä aikaa kaivaa vanhan projektimme esiin ja jatkaa sitä, ja kun ottaa huomioon, että aiemmat ennätykseni sarjakuvan piirtämisessä ovat olleet kaksi sivua yhdessä yössä (moskaa, joka sijoittui jonkin olemattoman tarinan keskelle ja jota ei sen jälkeen ikinä jatkettu) sekä kymmenisen sivua useamman kuukauden (vai olisiko peräti vuoden) aikana... ^^' Pääsin näyttämään keskeneräisen sarjiksen PD:lle yhteisillä synttärikekkereillämme (olin pitänyt asian salassa aina siihen asti), ja syventyneestä lueskelusta sekä hymyilystä päätellen vaikutti siltä, ettei työ todellakaan mennyt hukkaan. Vielä kun saisin ne puuttuvat sivut tehtyä, niin voisin melkein olla ylpeä itsestäni. Tästä saattaa olla hyvä jatkaa.
Kesäkuun loppupuolella käväisin turistikierroksella Somerolla, kun äitini sattui huomaamaan mainoksen täkäläisten maatalousnaisten järjestämästä reissusta ja kysyi, lähtisinkö hänelle kaveriksi. Itse en alun perin ollut ääririmmäisen innoissani ajatuksesta suurkirpputorin, ateljeen ja ruusutarhan näkemisestä keski-ikäisen naislauman kanssa, mutta jälkikäteen ajateltuna matka ei ollut ollenkaan hullumpi. Somerniemen suurkirppis oli jokseenkin pettymys pääosin puolivillaisine myyjineen ja heidän enemmän tai vähemmän virttyneine tavaroineen, vaikka eräästä kojusta löysimmekin itsellemme hameet ja vaikka osuimmekin torille samana päivänä Kesäkirppis-ohjelman kuvausten kanssa (ei, en päässyt telkkariin jälleen, ja kenties ihan hyvä niin :P).
Toisena kohteena ollut ateljee Hiidenlinna oli sen sijaan vaikuttava ilmestys, ja päärakennuksen suuressa salissa kävellessäni en voinut olla ajattelematta, miten hienon metsänheimon päällikön majan siitä olisikaan saanut johonkin larppiin ^^' Isännän esittelemät ja itse tekemät puutyöt (aina kiehtovasti leikatusta pölkkylattiasta kattoon veistettyihin pääskyihin sekä leuat loksauttavaan, kaksi metriä korkeaan puukaiverrustauluun) olivat hävyttömän hienoja, ja tunnelmaa ei ainakaan pahentanut se, että tiloissa oli myös muutamien taiteilijoiden maalaamia tauluja (ja kaksi taiteilijoista myös itse paikalla töitään esittelemässä!). Kaiken kaikkiaan päällimmäiseksi jäi mieleen ihmetys siitä, mihin kaikkeen ihminen voikaan pystyä, jos oikein yrittää ja kaikkensa antaa. Ruusutarha paljastui sekin ihan antoisaksi paikaksi, vaikka vain osa ruusuista oli tuolloin aloittanut kukintansa ja vaikka äitini viherpeukalo ei ole ilmeisesti (ainakaan vielä) periytynyt, ja tilan pienestä myymälästä bongasin kauniin kaulakorun syntymäpäivälahjana annettavaksi. Paluumatkan jännittävimmät hetket koettiin, kun tielle oli kaatunut puu ja hetken näytti siltä, että joudumme odottamaan tovin sen siirtämistä, mutta onneksi paikalliset osasivat ja olivat tarpeeksi auliita ohjaamaan linja-automme kiertämään erään pihan kautta. Loppu hyvin, kaikki hyvin, enkäpä ainakaan mitään matkassa menettänyt (paitsi kaulakoruun käyttämäni rahat, mutta ne olisivat menneet kuitenkin).
Heinäkuun alku sujui varsin sutjakkaasti käymällä Turun keskiaikamarkkinoilla (jotka olivat ihan kivat kuten yleensä, mutta ei niistä sen enempää) ja paria päivää myöhemmin Porissa Tinden polttareissa. Jälkimmäinen oli varsin mieleenpainuva kokemus kaikin puolin. Taitoin matkan autolla yhdessä PD:n kanssa, ja panikoinnista huolimatta kaikki sujui hyvin... siihen asti, kunnes pääsimme Poriin. Siellä sitten mm. ajoin miltei erään auton kylkeen, häkellyksissäni ajoin vahingossa liikenneympyrän ohi enkä sen sisään (nähtyäni elämäni ensimmäistä kertaa kaksi liikenneympyrän suuntaan johtanutta kaistaa) ja pyörimällä muutenkin ympyrää keskustan kieppeillä oman ajovarmuuteni, Eniron ohjeiden ja PD:n avustuksella (otteita keskustelustamme: "Pitäiskö mun kääntyä nyt tosta?" "Öö..." "No okei, käännyin." "Ei olis pitänyt, se olis vissiin se seuraava." "...Okei, me ollaan täällä, käännynkö mä nyt tosta seuraavasta?" "Öö..." "No selvä, en kääntynyt." "Olis vissiin pitänyt."). Lopulta löysimme kuitenkin perille ja vielä kutakuinkin ajoissa, ja vietimme miellyttävä päivän tuttujen ja puolituttujen seurassa. Sää suosi, joten runsaahko käveleminen ei haitannut ja rannan tuntumassa oli mukava pelata mölkkyä. Tietyssä mielessä oli myös kivaa, että ensimmäiset polttarit, johon osallistuin, olivat "siistit" eli vailla tulevan morsiamen nolaamista tai väkevien läträämistä, kiitos miltei enemmistössä olleiden absolutistien.
Sen verran perinteisessä polttarikaavassa kuitenkin pysyttiin, että ohjelmaan kuului jotain sellaista, mitä morsian sekä valtaosa vieraista ei ollut ikinä aiemmin kokeillut - seinäkiipeilyä. Pari tuntia hurahti yllättävän nopeasti kunkin yrittäessä vuorollaan kavuta enemmän tai vähemmän pystysuoraa seinää ylös pienten kivennäköisten nypylöiden avulla. Olisin ehkä voinut osata odottaa, että homma oli ruumiillisesti rasittavaa sekä käsille että jaloille, mutta yllätyksenä tuli, miten paljon aluksi oikeasti pelkäsinkään. Vaikka meillä olikin ohjaaja koko ajan pitämässä turvaköyttä tiukalla ja varmistamassa, ettemme mätkähdä alas, olin silti ensimmäisellä yritykselläni lähes kauhusta kankea. Olin lykännyt epäilyksessäni vuoroani viimeisten joukkoon, ja olin todennäköisesti se, jolle seinän ylös kapuaminen oli ollut kaikkein hitainta ja vaikeinta. Kavuttuani reiluun puoleenväliin noin kymmenmetristä seinää voimani alkoivat hiipua, ja muistan uikuttaneeni, etten enää jaksa, ja pelänneeni kuollakseni otteeni tai jalansijani pettävän kurottaessa miltei ulottumattomissa olevia kiviä. Minun ei kuitenkaan annettu luovuttaa, ja lopulta sain kangettua itseni tarpeeksi ylös koskettaakseni ylintä muovimötikkää. Jalat täristen ponnistin seinästä ja antauduin turvaköyden alas vietäväksi, ja vähällä piti, etten kaatunut tai lysähtänyt kasaan laskeuduttuani. Ohjaajamme totesi yksinkertaisesti: "Tässä taisi olla ensimmäinen todellinen voittaja." Myöhemmillä kierroksilla olin yksi harvoista, joka ei päässyt helppoa seinää pidemmälle, mutta pakko sanoa, että kommentti tuntui hyvältä. Hemmetti, olenpa nyt kirjaimellisesti ylittänyt itseni!
Polttarien jälkeen seuraava tapahtuma olivat jo aiemmin mainitsemani PD:n ja itseni yhteissyntymäpäiväjuhlat, jotka vietimme Turussa ilkamoiden noin viikkoa myöhemmin. Tunnelma oli katossa, kun muunmuassa pompimme koko Ooa hela natten -kappaleen ajan PD:n kaksiossa, ja pääsimme vielä jopa ihmisten aikoihin nukkumaan, kun itse kunkin juhlijan into alkoi laantua ja väsy iskeä (säästimmepä ainakin diskon/diskojen sisäänpääsylippujen verran). Seuraavana aamuna heräsin... no, en niin virkeänä kuin olisin ehkä suonut, mutta sain joka tapauksessa itseni hilattua ylös ajoissa suunnatakseni PD:n kanssa uudestaan tärskyille häälahjaa ostamaan. Reissun aikana törmäsimme muutamaan neljännestuttuun, jotka olivat käyneet samaa lukiota kuin me ja sattuivat tunnistamaan minut kasvoista (vaikka itse hädin tuskin muistin kenenkään nimeä! Onko oma pärstäni muka niin mieleenpainuva? :'D), ja poikkesimme Partiovarusteeseen oman makuualustan tarpeeni takia. Saimme loppujen lopuksi kaiken, minkä halusimme, ja palasin myöhemmin samana iltana kotiin tyytyväisenä ja juhlakiintiön tyydyttäneenä.
Sen jälkeen mitään ei olekaan oikeastaan tapahtunut lukuun ottamatta pöytäroolipelisessiota, joka oli niin eeppinen, että a) kotiinpaluuni venyi samasta illasta seuraavaan aamuun viimeisten bussien mentyä b) pelistämme ei saisi enää minkäänlaista järkevää tai loogista tarinaa kirjoitettua c) minun tekisi mieli selittää siitä ummet ja lammet, mutta luulen, ettei valtaosalle kuulijoista/lukijoista tapahtumien hienous tai naurettavuus aukeaisi ja ettei heitä oikeastaan kiinnostaisikaan X3 Aikoinaan mielessäni pyörinyt idea jonkinlaisten kuvasuttujen tekemisestä kuitenkin sai taas uutta pontta, joten voipi olla, että jonkin verran Greyhawk-seikkailuille voi joutua (lisää) altistumaankin.
Tietokonepuolella on ollut varsin yksintoikkoista, etenkin, kun World of Warcraft tuntuu välillä kokevan nousukauden sijasta laskukauttaan. Kesän alkupuolella sorruin (voijei!) kokeilemaan jonkin aikaa Sims 3:stakin, mutta todettuani, että ihmissuhteiden, työn ja haaveiden tasapainottelu pelissä oli liian hankalaa (orly? Ihan niin kuin oikeassa elämässä niin ei olisi? :B) ja että osa komennoista ja tehtävistä oli melko hölmöjä, into lopahti melko lailla täysin. Hahmonluonti oli kyllä hauskaa, etenkin, kun Sim kolmosessa luonteenpiirteitä voi valita riemunkirjavasta joukkiosta ja ne määrittävät hahmon elämän haaveen. Oma pitkätukkabishini oli epätoivoinen romantikko, herkästi innostuva ja ties mitä muuta, ja sen ansiosta sain tavoitteeksi kirjailijan uran :D Melkein olisi tehnyt mieli luoda alter ego peliin ja katsoa, miten se olisi toiminut eri tilanteissa ja mistä se olisi haaveillut.
Sims 3:n (ja WoWin) ohella olen pelannut myös joitain pelejä yhdessä isoveljeni kanssa joko lähiverkossa koneilla tai erinäisillä talossa olevilla konsoleilla. Olemme tahkonnet ajoittain Heroes of the Might & Magic viitosta, ja aloitimme noin kuukausi sitten pelaamaan Baldur's Gatea. Tällä kertaa palasimme pelisarjan juurille ja aiemmin pelaamamme kakkosen sijaan aloimme pelata ykkösen versiota, johon on vaihdettu kakkosen parempi grafiikka ja lisätty esimerkiksi lisää keskusteluja pelaajan ja ei-pelaajahahmojen välille. Puhkuin lähes innosta, kun marssimme pimeisiin kaivoksiin vapauttamaan herttaisen sarkastista ja toivottoman masentunutta (vaan ei masentavaa) haltiavelho Xania, mutta hetken kuluttua jouduin kokemaan karvaan pettymyksen: eei, päivitysten jälkeenkään hahmot eivät reagoi kuin päähenkilöön, joka sattuu olemaan veljeni hahmo. Senkin jälkeen pelaamisprojekti on jatkunut, mutta tarinointi on siirtynyt aika lailla pelistä päähäni ja hehkuvin huuma kadonnut. :P
Mainittujen lisäksi olemme pelanneet riichi-mahjongia lähes säännöllisesti. Valtaosan ajasta kaivamme DS:t esiin, mutta joskus aina joskus otamme toisistamme mittaa myös veljen ostamilla miniatyyrilaatoilla ja sovelletuilla kahden pelaajan säännöillä, ja edelleenkin oma pelimenestykseni vaihtelee suuresti. Toisinaan häviän säälittävästi muutaman tuhannen miinuspisteen saldolla, toisinaan voitan pieksemällä jossain erässä muut kymppitonnin arvon ylittävällä kädellä. Varsin hauskaa, ja oppia ikä kaikki.
Loppukesäksi varmoja suunnitelmia on pari ja mahdollisia suunnitelmia toinen mokoma. Elokuun puolenvälin kieppeillä saatan suunnata Helsinkiin tapaamaan
Ombrelle Verteä sekä siellä tilapäisesti asustavaa
Minervapöllöä, ja jos kaikki menee niin kuin toivoisi (lue: opiskelijalippuja on saatavilla), menemme sivistämään itseämme pianokonserttiin. Haaveissani olisi lisäksi joko päästä Tampereella Rniä tai saada heikäläinen tänne vähemmän villiin länteen kyläilemään ennen kuin opiskelut taas alkavat. Varmana asiana suuntaan elokuun 7. päivänä suuntaan Koskelle Tinden häihin ihmettelemään, miten ikätoveri voikin olla jo menossa naimisiin, ellen sitten saa kirvestä päähäni tai putoa sammakkolampeen.
Toinen varma suunnitelma on kuitenkin vielä ajankohtaisempi, sillä sen toteutuminen koittaa jo huomenna - tai tarkemmin sanottuna tänään. Olen nimittäin lähdössä jo kolmantena vuonna putkeen Ropeconiin, mutta en tällä kertaa yksin: veljeni on kiinnostunut kertomuksistani (tai muuten vain) sen verran, että päätti tulla mukaan. Sen ansiosta paitsi seura myös varma kyyti on taattu, sillä suuntaamme Espooseen omalla autolla. Rniä en ikäväkseni pääse näkemään tämän "karvaisen perheenlisäyksen" vuoksi, mutta tilaisuuksia tarjoutunee onneksi myöhemmin (ja hauvelin kotiintulo on tärkeämpää), ja kenties muita tuttuja tulee kohdattua. Toivottavasti säiden valtias on meille suopea eikä nakkele salamia niskaan koko viikonlopun ajan ja kaikki sujuu niin veljelleni kuin itsellenikin mieluisasti.
Tähän onkin sitten hyvä lopettaa, koska kello tikittää jo uuden vuorokauden toista tuntia ja lupasin periaatteessa päästä kahdeksaan jälkeen ylös vuoteesta. Ropecon-raporttia lienee joskus myöhemmin luvassa, samoin kuin ehkä sarjakuvaa (jos PD suostuu sen julkistamiseen) tai muita tuotoksia, mutta tässä kaikki tältä kertaa. RM kiittää ja kuittaa; hyvää yötä!