Oodi ainakin valokuvataiteelle, muotoilulle, taidemuseoille, kirpputoreille ja korvakoruille
Kun muut ihmiset nauttivat helteestä puistoissa ja rannoilla, minä suuntaan museoon. Kolmen flunssaisen ja muuten vaan ankean lomapäivän jälkeen vietin eilen ihan mahtavan päivän itsekseni. Itsekseni, koska en vaan kovin usein muista, että mukaan voisi pyytää kaverinkin.
Valokuvataiteen museon kuvajournalistisissa näyttelyissä totesin, että olen lopullisesti hurahtanut. Olen hurahtanut kuviin, esineisiin, kuvajournalismiin, muotiin, valokuvataiteeseen, muotoiluun, taidemuseoihin, kuva- ja värisommitteluun, tyhjiin ja viileisiin näyttelysaleihin, karuihin museotiloihin ja laadukkaisiin museokauppoihin. Visuaalinen kulttuuri on ylin kaikista: minulle teatteri, tanssi ja kirjallisuus eivät ole sen rinnalla mitään. Musiikki on ainoa taiteenlaji, joka antaa kuvallisille nautinnoille täydellisen vastuksen.
Markus Jokelan kuvien edessä tunsin onnea. Päihdyn valokuvista, kuten tästä pitkäaikaisesta suosikistani, jotka sommittelevat arjen pienet huomiot onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Valokuva huomaa ne hetket ja yksityiskohdat, jotka vain harvat osaavat nähdä. Nautin suunnattomasti suomalaista kulttuuria esittelevistä kuvista, joissa ysäritukat, vyölaukut, tavalliset kodit, karaokebaarit, pomppulinnat ja punoittavat ihot yhdistävät sitä tavallista kansaa, johon harva meistä uskaltaa myöntää kuuluvansa. En ostanut Kalpean auringon alla -valokuvakirjaa, vaikka mieleni olisi ihan suunnattomasti tehnyt.
Kävin myös Designmuseon Fennofolk-näyttelyssä. Näyttely oli parempi kuin useimmat suomalaisesta uuden sukupolven muotoilusta kootut näyttelyt, koska sillä oli teema. Olin iloinen nähdessäni, kuinka paljon ihmisiä ja turisteja Designmuseossa käy (ainakin Valokuvataiteen museoon verrattuna), mutta en ilahtunut törmätessäni kahteen amerikkalaiseen risteilyturistiin, jotka eivät osanneet odottaa vuoroaan sellaisen teoksen edessä, jota voi katsoa vain yksi ihminen kerrallaan. Kun näin risteilyturistien kävelevän sisään huoneeseen, jossa Aurora Reinhard leväyttää katsojan silmille tekopimpin ja jossa Jouko Lehtola esittelee kuminaamariin verhoutuneen pukumiehen, yritin vältellä joutumista heidän kanssaan huoneeseen samaan aikaan. Sain silti kuulla kauhistuneita huokauksia. Taidenäyttelyissä kohtaa melko harvoin ihmisiä, jotka eivät edes yritä ymmärtää.
Fennofolk-näyttelyssä oli esillä lukuisia viehättäviä esineitä, jotka olivat saattaneet löytää ostajansa Designmuseon kaupasta. Myyntiin oli saatu valitettavasti vain muutamia näyttelyn oivalluksia. Olisin ehkä harkinnut Mari Isopahkalan Nuppu-sarjan snapsilaseja, koska minulla ei ole vielä sellaisia.
Kävin toki haistelemassa kesäpäivää Hietsun kirpputorilla ja Tähtitorninmäen puistossa, josta pidän siksi, että siellä on aina niin rauhallista. Kirpputorilta löysin muutaman sisustusesineen, tietenkin, sekä Keith Haringin taiteen mieleen tuovan trikoomekon. Kotimatkalla piipahdin sattumalta Okra-taidekäsityökaupassa Unioninkadun ja Etelä-Esplanadin kulmassa - seudulla, jossa sijaitseviin kauppoihin ei tule turistihintojen ja -krääsän pelossa ikinä mentyä. Pienistä hehkulampuista tehdyt korvakorut olivat rakkautta ensi silmäyksellä: ei-allergisoivasta materiaalista tehtyjä hienoja koruja kun löytää äärimmäisen harvoin.
Valokuvataiteen museon kuvajournalistisissa näyttelyissä totesin, että olen lopullisesti hurahtanut. Olen hurahtanut kuviin, esineisiin, kuvajournalismiin, muotiin, valokuvataiteeseen, muotoiluun, taidemuseoihin, kuva- ja värisommitteluun, tyhjiin ja viileisiin näyttelysaleihin, karuihin museotiloihin ja laadukkaisiin museokauppoihin. Visuaalinen kulttuuri on ylin kaikista: minulle teatteri, tanssi ja kirjallisuus eivät ole sen rinnalla mitään. Musiikki on ainoa taiteenlaji, joka antaa kuvallisille nautinnoille täydellisen vastuksen.
Markus Jokelan kuvien edessä tunsin onnea. Päihdyn valokuvista, kuten tästä pitkäaikaisesta suosikistani, jotka sommittelevat arjen pienet huomiot onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Valokuva huomaa ne hetket ja yksityiskohdat, jotka vain harvat osaavat nähdä. Nautin suunnattomasti suomalaista kulttuuria esittelevistä kuvista, joissa ysäritukat, vyölaukut, tavalliset kodit, karaokebaarit, pomppulinnat ja punoittavat ihot yhdistävät sitä tavallista kansaa, johon harva meistä uskaltaa myöntää kuuluvansa. En ostanut Kalpean auringon alla -valokuvakirjaa, vaikka mieleni olisi ihan suunnattomasti tehnyt.
Kävin myös Designmuseon Fennofolk-näyttelyssä. Näyttely oli parempi kuin useimmat suomalaisesta uuden sukupolven muotoilusta kootut näyttelyt, koska sillä oli teema. Olin iloinen nähdessäni, kuinka paljon ihmisiä ja turisteja Designmuseossa käy (ainakin Valokuvataiteen museoon verrattuna), mutta en ilahtunut törmätessäni kahteen amerikkalaiseen risteilyturistiin, jotka eivät osanneet odottaa vuoroaan sellaisen teoksen edessä, jota voi katsoa vain yksi ihminen kerrallaan. Kun näin risteilyturistien kävelevän sisään huoneeseen, jossa Aurora Reinhard leväyttää katsojan silmille tekopimpin ja jossa Jouko Lehtola esittelee kuminaamariin verhoutuneen pukumiehen, yritin vältellä joutumista heidän kanssaan huoneeseen samaan aikaan. Sain silti kuulla kauhistuneita huokauksia. Taidenäyttelyissä kohtaa melko harvoin ihmisiä, jotka eivät edes yritä ymmärtää.
Fennofolk-näyttelyssä oli esillä lukuisia viehättäviä esineitä, jotka olivat saattaneet löytää ostajansa Designmuseon kaupasta. Myyntiin oli saatu valitettavasti vain muutamia näyttelyn oivalluksia. Olisin ehkä harkinnut Mari Isopahkalan Nuppu-sarjan snapsilaseja, koska minulla ei ole vielä sellaisia.
Kävin toki haistelemassa kesäpäivää Hietsun kirpputorilla ja Tähtitorninmäen puistossa, josta pidän siksi, että siellä on aina niin rauhallista. Kirpputorilta löysin muutaman sisustusesineen, tietenkin, sekä Keith Haringin taiteen mieleen tuovan trikoomekon. Kotimatkalla piipahdin sattumalta Okra-taidekäsityökaupassa Unioninkadun ja Etelä-Esplanadin kulmassa - seudulla, jossa sijaitseviin kauppoihin ei tule turistihintojen ja -krääsän pelossa ikinä mentyä. Pienistä hehkulampuista tehdyt korvakorut olivat rakkautta ensi silmäyksellä: ei-allergisoivasta materiaalista tehtyjä hienoja koruja kun löytää äärimmäisen harvoin.
