että ei varmasti
Day 08 - A moment, in great detail
Tänään 13.50 seisoin etukuistillamme, ja pitelin kömpelösti käsittämättömän isolta tuntuvaa skootterikypärää kädessäni tietämättä lainkaan, mitä tehdä sillä. Niko neuvoi hajanaisin sanoin, miten kypärän saa päähän oikein. En ole koskaan ollut minkään skootteriasian kyydissä koskaan. Minusta tuntui aika lailla hyvinsuojatulta kananmunalta.
Niko yritti jo käynnistää skootterinsa, mutta keskeytin kun: minne laitan jalat? Kädet? Miten laitan tämän vitun takin, ettei se hulmua ja mene jonkun väliin?
Minkä vitun väliin, Niko kysyi.
Jonkun. Minne laukku! Eikö se putoa.
Niko ei viitsinyt vastata, kai se ajatteli että parempi vaan lähteä ennen kuin hyperventiloin turhaan. Ei se pudonnut, enkä minäkään. Ensimmäiset puolitoista kilometriä maantietä ajattelin vain, että miten ihmiset uskaltavat tehdä mitään tällaista: miten kenenkään annetaan ajaa näin ilman sitä turvallista metallikoteloa jota autoksi kutsutaan. Niko teki yllättävä käännöksen pyörätielle ja kiroilin ääneen. Se nauroi.
Vaikka pikkuhiljaa aloin jollakin kauhusekaisella tavalla nauttia, olin silti jäykkä ja jännittynyt: entä jos mun huivi putoaa? Entä jos olen myöhässä? Entä jos se hammaslääkäri on ilkeä minulle ja myöhästyn ja kaiken päälle mun huivi putoaa? Harjamäen risteyksen kohdalla kypärät kolahtavat vähän yhteen ja säikähdän, ja silti mietin että mulla on kyllä niin hieno pikkuveli, ja sillä on hieno huivikin. Tummansininen. Että onkohan sillä tyttöä, Nikolla, just nyt, ja jos on niin kertoisiko se mulle. Kertoi se, kun löysi unelmiensa auton.
Niko kaartoi Siilinjärven keskustaan, kello on 14.03 ja minua, taas kerran, lähes nolottaa (ahdistaa) se, miten vittupää osaan olla ajan kanssa. Että ei varmasti myöhästy. Että ei ihanihanvarmasti myöhästy, koska sitten on vihaisia ihmisiä muka.
Hoipuin pois skootterin kyydistä, kaivoin silmälasini laukusta, harhailimme torille. Niko kysyi olenko nähnyt uutta suihkulähdettä. Minä kysyin mitä se aikoo tehdä sillä aikaa kun paha ihminen tökkii mun hampaita. Niko nauraa, työntää kädet takin taskuihin ja sanoo että kai sitten on vaan tässä.
Tuu sinne hengaamaan, sanon, ja se kohauttaa hartioitaan hirveän tutulla tavalla joka tarkoittaa pääasiassa "en voi, sillä en tiedä millaista siellä on, jään mieluummin tuttuun paikkaan". Hengaan mieluummin torilla, se sanoo, enkä painosta muuhun sillä Nea tekisi sen kuitenkin kotona kun kuulisi, että Niko istui torilla 45 minuuttia palellen koska näki sen parempana vaihtoehtona kuin tuntematon tila, ja koska olisin itse tehnyt aivan saman.
Tänään 13.50 seisoin etukuistillamme, ja pitelin kömpelösti käsittämättömän isolta tuntuvaa skootterikypärää kädessäni tietämättä lainkaan, mitä tehdä sillä. Niko neuvoi hajanaisin sanoin, miten kypärän saa päähän oikein. En ole koskaan ollut minkään skootteriasian kyydissä koskaan. Minusta tuntui aika lailla hyvinsuojatulta kananmunalta.
Niko yritti jo käynnistää skootterinsa, mutta keskeytin kun: minne laitan jalat? Kädet? Miten laitan tämän vitun takin, ettei se hulmua ja mene jonkun väliin?
Minkä vitun väliin, Niko kysyi.
Jonkun. Minne laukku! Eikö se putoa.
Niko ei viitsinyt vastata, kai se ajatteli että parempi vaan lähteä ennen kuin hyperventiloin turhaan. Ei se pudonnut, enkä minäkään. Ensimmäiset puolitoista kilometriä maantietä ajattelin vain, että miten ihmiset uskaltavat tehdä mitään tällaista: miten kenenkään annetaan ajaa näin ilman sitä turvallista metallikoteloa jota autoksi kutsutaan. Niko teki yllättävä käännöksen pyörätielle ja kiroilin ääneen. Se nauroi.
Vaikka pikkuhiljaa aloin jollakin kauhusekaisella tavalla nauttia, olin silti jäykkä ja jännittynyt: entä jos mun huivi putoaa? Entä jos olen myöhässä? Entä jos se hammaslääkäri on ilkeä minulle ja myöhästyn ja kaiken päälle mun huivi putoaa? Harjamäen risteyksen kohdalla kypärät kolahtavat vähän yhteen ja säikähdän, ja silti mietin että mulla on kyllä niin hieno pikkuveli, ja sillä on hieno huivikin. Tummansininen. Että onkohan sillä tyttöä, Nikolla, just nyt, ja jos on niin kertoisiko se mulle. Kertoi se, kun löysi unelmiensa auton.
Niko kaartoi Siilinjärven keskustaan, kello on 14.03 ja minua, taas kerran, lähes nolottaa (ahdistaa) se, miten vittupää osaan olla ajan kanssa. Että ei varmasti myöhästy. Että ei ihanihanvarmasti myöhästy, koska sitten on vihaisia ihmisiä muka.
Hoipuin pois skootterin kyydistä, kaivoin silmälasini laukusta, harhailimme torille. Niko kysyi olenko nähnyt uutta suihkulähdettä. Minä kysyin mitä se aikoo tehdä sillä aikaa kun paha ihminen tökkii mun hampaita. Niko nauraa, työntää kädet takin taskuihin ja sanoo että kai sitten on vaan tässä.
Tuu sinne hengaamaan, sanon, ja se kohauttaa hartioitaan hirveän tutulla tavalla joka tarkoittaa pääasiassa "en voi, sillä en tiedä millaista siellä on, jään mieluummin tuttuun paikkaan". Hengaan mieluummin torilla, se sanoo, enkä painosta muuhun sillä Nea tekisi sen kuitenkin kotona kun kuulisi, että Niko istui torilla 45 minuuttia palellen koska näki sen parempana vaihtoehtona kuin tuntematon tila, ja koska olisin itse tehnyt aivan saman.