Ikävöin -ikävöinkö?
Nään outoja unia. Niissä seikkaillaan tosi paljon ja joudun lähes joka yö johonkin vaaratilanteeseen tai uhatuksi. Aika usein koitan myös pelastaa jotain / jonkun. Unissa vilisee hirveesti vanhoja paikkoja ja tuttuja ihmisiä. Siis ihan varhaislapsuudesta lähtien.
Oon aina nähnyt paljon unia ja muistan niistä monia herättyäni, mutta jotenkin viimeaikoina unet on aiheuttaneet voimakkaampia tunteita, mitkä saattaa kestää tunteja, pahimmillaan päiviäkin. Siis varsinkin jos joku uni jää kesken, niin se jää jotenkin alitajuntaan painamaan. Ei silleen, että ajattelisin sitä 24/7 tai välttämättä ajattelisin ollenkaan, vaan ainoastaan sellaisena painostavana epämääräisenä tunteena. Se ei ole kivaa.
Tunteet ja tunteminen on kyllä muutenkin muuttuneet. Voimistuneet. En ole koskaan elämässäni tuntenut näin voimakkaasti -ja koko kropallani, niinkuin nyt teen. Se on tietysti ihanaa, etenkin silloin kun puhutaan onnellisuuden, rakkauden, nautinnon, hyvänolon ja turvallisuuden tunteista. Mutta samalla on voimistuneet pelot, ahdistukset ja suruntunteetkin.
Elin vuosikausia siinä sairaudenkuplassa, missä kaikki oli tasaisen harmaata. Tunteet oli vaiennettu ja haudattu mössö, jota ei edes halunnut kohdata. Oli turvallisempaa elää siinä turrutetussa päänsisäisessä maailmassa, kuin kohdata todellisuutta. Ei vain ulkoista todellisuutta vaan totuutta siitä kuka minä olen. Paranemisvaiheessa, kun tunteet alkoi vähän voimistumaan pelkäsin ja inhosin niitä. Yritin väkisin pitää kiinni sairaudesta, pyristellä sinne takaisin, ettei vain tarvitsisi kohdata itseäni.
Jossainvaiheessa, vähän kerrallaan, olen kuitenkin tullut tietoisemmaksi itsestäni. Uskaltanut raottaa silmiä ja katsoa itseeni. Vaikeina hetkinä, ajoittain, ikävöin edelleen siihen omaan salaiseen maailmaani, jossa sain elää illuusiossa, että kaikki on hyvin. Vaikka se illuusioni koostuikin tarpeettomuudestani, valheellisesta uskosta että kaikki vihaavat minua ja minä olen liikaa tässä maailmassa. Se oli kuitenkin silloinen todellisuuteni. Kun aloin havahtumaan maailmaan ja tunteisiin oli hyvät tunteet niitä vaikeimmin kestettäviä.
Ulkopuolisilta tulleet kehut ja kiitokset saivat minut paniikkiin. Rankaisin itseäni onnentunteista ja hyvistä hetkistä. Nyt en vaihtaisi niitä mihinkään. Nykyään ilo ja nauru vaan pulppuaa sisältäni ja nautin jokaisesta onnellisesta päivästä ja hetkestä joka minulle suodaan (tai jonka suon itselleni). Vaikka välillä tuntuu että kaipaan jotain menneisyydestäni, niin oikeesti; Ei. En todellakaan vaihtaisi näitä tunteita mihinkään. En niitä huonojakaan, sillä surut ja vaikeudethan nimenomaan auttavat ymmärtämään ja iloitsemaan niistä onnellisista hetkistä!
Oon aina nähnyt paljon unia ja muistan niistä monia herättyäni, mutta jotenkin viimeaikoina unet on aiheuttaneet voimakkaampia tunteita, mitkä saattaa kestää tunteja, pahimmillaan päiviäkin. Siis varsinkin jos joku uni jää kesken, niin se jää jotenkin alitajuntaan painamaan. Ei silleen, että ajattelisin sitä 24/7 tai välttämättä ajattelisin ollenkaan, vaan ainoastaan sellaisena painostavana epämääräisenä tunteena. Se ei ole kivaa.
Tunteet ja tunteminen on kyllä muutenkin muuttuneet. Voimistuneet. En ole koskaan elämässäni tuntenut näin voimakkaasti -ja koko kropallani, niinkuin nyt teen. Se on tietysti ihanaa, etenkin silloin kun puhutaan onnellisuuden, rakkauden, nautinnon, hyvänolon ja turvallisuuden tunteista. Mutta samalla on voimistuneet pelot, ahdistukset ja suruntunteetkin.
Elin vuosikausia siinä sairaudenkuplassa, missä kaikki oli tasaisen harmaata. Tunteet oli vaiennettu ja haudattu mössö, jota ei edes halunnut kohdata. Oli turvallisempaa elää siinä turrutetussa päänsisäisessä maailmassa, kuin kohdata todellisuutta. Ei vain ulkoista todellisuutta vaan totuutta siitä kuka minä olen. Paranemisvaiheessa, kun tunteet alkoi vähän voimistumaan pelkäsin ja inhosin niitä. Yritin väkisin pitää kiinni sairaudesta, pyristellä sinne takaisin, ettei vain tarvitsisi kohdata itseäni.
Jossainvaiheessa, vähän kerrallaan, olen kuitenkin tullut tietoisemmaksi itsestäni. Uskaltanut raottaa silmiä ja katsoa itseeni. Vaikeina hetkinä, ajoittain, ikävöin edelleen siihen omaan salaiseen maailmaani, jossa sain elää illuusiossa, että kaikki on hyvin. Vaikka se illuusioni koostuikin tarpeettomuudestani, valheellisesta uskosta että kaikki vihaavat minua ja minä olen liikaa tässä maailmassa. Se oli kuitenkin silloinen todellisuuteni. Kun aloin havahtumaan maailmaan ja tunteisiin oli hyvät tunteet niitä vaikeimmin kestettäviä.
Ulkopuolisilta tulleet kehut ja kiitokset saivat minut paniikkiin. Rankaisin itseäni onnentunteista ja hyvistä hetkistä. Nyt en vaihtaisi niitä mihinkään. Nykyään ilo ja nauru vaan pulppuaa sisältäni ja nautin jokaisesta onnellisesta päivästä ja hetkestä joka minulle suodaan (tai jonka suon itselleni). Vaikka välillä tuntuu että kaipaan jotain menneisyydestäni, niin oikeesti; Ei. En todellakaan vaihtaisi näitä tunteita mihinkään. En niitä huonojakaan, sillä surut ja vaikeudethan nimenomaan auttavat ymmärtämään ja iloitsemaan niistä onnellisista hetkistä!