Tämä saa minut itkemään
Olen aina ollut aika tunteellinen ja itkuherkkä. Harvoin itken ilosta, mutta mieleni pahoitan todella helposti ja silloin kyyneleitä on vaikea pidätellä. Ilon kyyneleet on tietysti ne parhaat kyyneleet -niitäkin olen vuodattanut, mutta silloin olen todella onnelinen! Uudet kengät tai aurinkoinen kesäpäivä eivät vielä tuo onnenkyyneleitä poskille. Rakkaus kyllä muutamaan otteeseen. <3
Aikaisemmin häpesin kyyneleitä ja itkyherkkyyttäni. Saattan pillittää virastoissa, muistan kela ja sossukäynnit sairasvuosilta, kun väsyneenä ja rahattomana piti tapella virkailijoiden ja lomakkeiden kanssa siitä, kuka maksaa sairaala ja lääkekuluni. Välttelin niitä viimiseen saakka, sillä tiesin jo etukäteen etten selviä virastoista itkemättä ulos... Nykyään en jaksa välittää.
Minä olen minä ja mulla nyt on välillä tunteet pinnassa ja paha olla. Silloin itkettää ja monesti se itkeminen vähän helpottaa. Saanhan siinä samalla näytettyä pahaaoloani ulospäinkin. Aina ei ole sanoja tai ulkopuoliset aivät ymmärrä kuulemaansa. Kyyneleiden viestin ymmärtää jokainen. Yleensä. Jos se jotakuta häiritsee, niin se on hänen ongelmansa. Ei minun.
Onneksi rakkaanikin ymmärtää ja suhtautuu asioihin samallatavalla. Ei ole kerta tai kaksi kun olen ahdistustani itkenyt kaupassa ostoskori kädessä. Siinä sitten seison rakkaani kainalossa nyyhkyttämässä keskellä marketin käytävää kunnes olo helpottuu ja saamme hoidettua ostokset loppuun. Toisinaan siinä on vierähtänyt puolituntinenkin -ja näitä hetkiä on varmasti vielä tulevaisuudessakin.
Ei mun itkettämiseen siis kovinkaan paljoa tarvitse. Väsyneenä ja nälkäisenä siihen riittää vain tyly katse tai kaupasta loppuneet kotimaiset kurkut. Elokuvissa itken harvoin, ne on kuitenkin vaan fiktiota, mutta uutiset, dokumentit, artikkelit ja katukuvassa näkyvä pahuus ja pahoinvointi aiheuttavat kyllä pahaamieltä ja kyyneleitä. Erityisesti lapsiin ja eläimiin kohdistuva julmuus on vaikeinta kestää ja käsittää. Siinä asiassa en onneksi ole yksin tunteineni!
Aikaisemmin häpesin kyyneleitä ja itkyherkkyyttäni. Saattan pillittää virastoissa, muistan kela ja sossukäynnit sairasvuosilta, kun väsyneenä ja rahattomana piti tapella virkailijoiden ja lomakkeiden kanssa siitä, kuka maksaa sairaala ja lääkekuluni. Välttelin niitä viimiseen saakka, sillä tiesin jo etukäteen etten selviä virastoista itkemättä ulos... Nykyään en jaksa välittää.
Minä olen minä ja mulla nyt on välillä tunteet pinnassa ja paha olla. Silloin itkettää ja monesti se itkeminen vähän helpottaa. Saanhan siinä samalla näytettyä pahaaoloani ulospäinkin. Aina ei ole sanoja tai ulkopuoliset aivät ymmärrä kuulemaansa. Kyyneleiden viestin ymmärtää jokainen. Yleensä. Jos se jotakuta häiritsee, niin se on hänen ongelmansa. Ei minun.
Onneksi rakkaanikin ymmärtää ja suhtautuu asioihin samallatavalla. Ei ole kerta tai kaksi kun olen ahdistustani itkenyt kaupassa ostoskori kädessä. Siinä sitten seison rakkaani kainalossa nyyhkyttämässä keskellä marketin käytävää kunnes olo helpottuu ja saamme hoidettua ostokset loppuun. Toisinaan siinä on vierähtänyt puolituntinenkin -ja näitä hetkiä on varmasti vielä tulevaisuudessakin.
Ei mun itkettämiseen siis kovinkaan paljoa tarvitse. Väsyneenä ja nälkäisenä siihen riittää vain tyly katse tai kaupasta loppuneet kotimaiset kurkut. Elokuvissa itken harvoin, ne on kuitenkin vaan fiktiota, mutta uutiset, dokumentit, artikkelit ja katukuvassa näkyvä pahuus ja pahoinvointi aiheuttavat kyllä pahaamieltä ja kyyneleitä. Erityisesti lapsiin ja eläimiin kohdistuva julmuus on vaikeinta kestää ja käsittää. Siinä asiassa en onneksi ole yksin tunteineni!