Jukka on kamala, eli pannaan puolet petäjäistä

[neliapina]

Olen pysytellyt kauan hiljaa Hesarigaten tiimoilta. Nähdäkseni niin ovat tehneet niputuskritiikin muutkin kohteet. Me viisi käenpoikaa. Me kaltoin kohdellut. Luulen sen olleen jonkinlaista hiljaista yksimielisyyttä. Näin likainen touhu vetää sanattomaksi [1]. Olen myös koettanut pitää itseni sivussa, koska hienovaraisuudeltani vastaan yleensä lähinnä kasapanosta. En myöskään halunnut kusta yhteisen asian muroihin. Tunnistan kyllä skandaalin. Sitä paitsi joukkokritiikissä kukaan ei ole yksin.

Heti kritiikin luettuani oli ilmiselvää, että Petäjä laskee alleen jo ensimmäisen kappaleen käsitteenmäärittelyssä, eikä kysymys muutenkaan ollut kritiikistä, vaan esimiesasemassa (tms., ei ketään oikeasti kiinnosta) olevan höpösedän paniikkipisu; esikoisskaban ehdokkaiden julkistaminen lähestyi ja, piru vie, suuri osa vuoden runoesikoisista oli vielä arvostelematta! Koska lehti oli julkaissut edellisten kuukausien aikana lähinnä maailmansotia muistelevien natsikirjojen arvosteluja ja unohtanut tehdä proosakirjoista vastaavanlaisia nipututuskritiikkejä, oli Jukan pystytettävä ylitöinä ja ilman korvausta 5:1 -tyylinen kulissi. Vittu kun tulikin hyväksyttyä runot kisaan mukaan.

Keskivertolukijallekin tulisi olla jo selvää, ettei kenelläkään ole lopulta muuta mahdollisuutta kuin hakeutua analyysin kautta itsemurhaan - ja tämä koskee myös suomalaisia kriitikoita ja kirjailijoita. Analyysiin ei taas koskaan lopu mikään, sille se on vain eräs institutionaalisen vallankäytön muoto - ja jatkoa sille pyykkiselle alistamiselle, joka yksilöä hallitsee syntymästä lähtien.

Jälkikäteen on käynyt ilmi ”kritiikin” olleen yksinomaan positiivinen juttu, sillä runous sai näkyvyyttä (poEsian nettisivujen kävijalaskurissa näkyy melkoinen piikki), samoin Hesarin kulttuuritoimituksen surkea tila. Ainakin teoriassa. Käytännössä näkyvyys on nettikeskustelun tasolla, sitäkin Hesari koetti piilotella ja sensuroida [2]. Ja okei, kulttuurityöläiset tietänevät jotain. Eikä se minua haittaa, ei runous ole massakulttuuria. Tästä käytiin aiemmin pitkänsitkeä väittely, joka löytyy täältä (huomaa, neljässä osassa): Teemu Manninen piti pyhimyksen kärsivällisyydellä (jollaiseen minusta ei ikinä olisi) järkevän argumentoinnin ja tasa-arvoisen kritiikin puolia Timo Kestiä vastaan, joka puolestaan heitti ”maanläheisempää” [3] affektiosastoa runoudesta kansan rivien äänenä. Olemme kuulemma mm. kusseet asiamme, koska emme ole saavuttaneet suurta kansansuosiota. Myös väsynyttä elitistikorttia käytettiin. Itse kävin lopulta vetämässä touhulle pisteen kyseisenlaisella elitistikortilla. En usko elitismiin taiteessa (vaikka yleensä asiat, joita ei ole olemassa kaipaavat juuri uskoa), mutta muut onneksi uskovat.

Yleisesti Hesarin kritiikkikeskustelun ainoat vastalauseet tuntuivat olevan juuri syyttelyä elitismistä tai pienen piirin näpertelystä. Sinänsä hieman outoa retoriikkaa, koska ”pienen piirin” runoutta rakastavan ja rakkaudella tehdyn talkootyön voisi äkkiseltään luulla olevan arvokkaampaa, kuin muutaman portinvartijan noppaa heittämällä valitsemat ja osakkeenomistajien hyväksymät julkaisut. 60-luvulla julkaistusta modernismista päätti Anhava. Nykyään siitä päättää sentään useiden kymmenten runoaktiivien muodostama joukko. Ja näillä jokaisella on ystäviä. Ja mukaan pääsee jokainen, joka on tarpeeksi intohimoinen ja valmis puoltamaan näkemyksiään.

Taiteellisen elitismin olemattomuudesta olen kirjoittanut aiemmin tarpeeksi. Tai jos en ole, niin palaan asiaan. Sillä välin voitte pitää elitismisyytöksiä sellaisten ihmisten itsesuojelumekanismina, jotka haluaisivat ymmärtää kaiken ja saada kaiken perehtymättä kunnolla yhtään mihinkään. KAIKKI ”piiriimme” vaikuttanut taide, kaikki keskustelu on vapaasti saatavilla kirjastoista, verkosta, kaupasta, tekijöiltä. Me olemme itseoppineita, toisiltamme oppineita, teiltä oppineita.

Jos teksti virtaa tai repeilee skitson tavoin, se on rauhoitettava paikoilleen, jotta se ei olisi rikos ihmisyyttä vastaan. Normaaleja kirjoja luetetaan normaalilla tavalla, koska kirjallisuusinstituutio muodostaa normaalin neuroottisen yhteisön. Meidän olisi opittava lukemaan uudestaan (ja vähemmän); ei enää imeäksemme vaan hävitäksemme tekstin virtaan, katkaistaksemme siteemme tuon totalisoivan, merkityksiä hakevan instituution kanssa.

Kuten kanssahullut lukijat ovat jo huomanneet, tätä ilmastoa haistellessani minun on pakko jälleen kerran rekuperoida Lehtolan ja Eskelisen Jälkisanat. Sianhoito-opas (1987) keskeiseksi huoneentauluksi (vain jotta voisin lopulta piirtää sillekin Hitler-viikset). Teoksen vastaanotosta muuten julkaistiin taannoin Anna Helteen väitöskirja, joka kannatta ottaa haltuun. Sianhoito-oppaan ajankohtaisuus ei ole parissa vuosikymmenessä, valitettavasti, häipynyt minnekään. Kulttuuri, jonka tila ei muutu, mahdollistaa tällaisen. Hetkeksi erehdyin jo luulemaan, että dekonstruktion ja ranskalaisen teorian voisi hiljalleen laskea uneen; että se kyynistää liikaa, relativisoi liikaa, antaa uusliberalismille ja kapitalismille liian tyylikkäitä työkaluja ja tekosyitä vaipua narkoosiin (yhteiskuntateorian ja politiikan puolella näin epäilemättä onkin, mistä esimerkiksi Yrityksen pojat viiksekkääseen tapaansa jokaista pikku-Villeä ja ja Liisaa muistuttavat). Että edes osa niistä ranskishöpinän hyvistä puolista olisi tarttunut koukkuun. Mutta kun nyt näyttää siltä, että siihen ei ole tutustuttu vieläkään. Tai se on ohitettu olkia kohauttaen. Voisin siteerata vielä paljon lisää. Ja niin myös teen:

Mutta onko meidän todellakin palautettava jokainen tekstimassa moraalisiksi neuvoiksi siitä miten tulisi elää, miten on mahdollista elää, ja millaisena maailman voi nähdä? […] Jos lukukokemus aina lopulta arvotetaan sen kautta, kuinka ”mukavia” tai ”sävähdyttäviä” pakoteitä se tarjoaa muihin maailmoihin, emmekö voisi jo polttaa kirjat ja alkaa niiden sijasta myydä erilaisia psyykkeeseen vaikuttavia aineita? Jos tätä on lukeminen, jos tätä on ”kirjallisuus”, kustantajat voisivat alkaa tehdä ostosmatkoja Kolumbiaan.

Kirjallisuuden on väitetty tarjoavan lohtua elämän mielettömyydelle: jos ei ’hyvä kirja’ parannakaan maailmaa, se saa sinut kirjan luettuasi suhtautumaan siihen toisin (ja siten se välillisesti muuttaa maailmaa). Mutta tämä on vain narkootikkojen toistonpakkoa ja addiktion oikeutusta: ’hyvän lukijan’ ja ’pahan maailman’ vastakkainasettaminen olisi jo hylättävä ajatuskokeena, jossa ajatukset eivät olleet mukana.

Tällaisten positiivisten lukukokemusten avulla kirjallisuudesta tehdään vain kokoelma kätkettyjä kategorisia imperatiiveja. Tiedämme, että kategorinen imperatiivi on tyhjä, mutta juuri tyhjyydessä piilee sen käyttövoima; meille voi valehdella mitä vain. Ja me voimme valehdella mitä vain.

Joka tapauksessa, elitismikulissin avulla tietenkin ohitettiin se, että yksi kirjoista ei ole lainkaan kokeellinen ja toisten käyttämät ”kokeelliset” keinot ovat olleet tuttuja jo vuosikymmenten ajan. Esimerkiksi oman kirjani voisi katsoa olevan, jos analogioita on pakko etsiä, 60-luvun New Yorkista lähteneen kielikoulun hengenheimolainen. Vielä selkeämpi vaikutin on kenties Donald Barthelme, jonka proosaa käännettiin suomeksi jo 70-luvulla. Tai tuntematon suuruus nimeltä Samuel Beckett. Myös Jyrki Pellinen ja Kari Aronpuro kirjoittivat samansuuntaista tekstiä jo 60-luvulla. Runouslehti Tuli & Savu on koko 2000-luvun esitellyt kritiikissä niputettujen teosten estetiikka ja sitä ilmastoa, jossa ne ovat syntyneet.

Mutta ehkä on julkeaa ja perusteetonta olettaa, että maan luetuimman ja vaikutusvaltaisimman kulttuuriosaston kriitikot tuntisivat erityisalansa tärkeintä julkaisua. Ja runouden ammattilainenhan Jukka Petäjä on, vai kuinka? Ainakin hän sellaisena koettaa esiintyä. Ei normaalina lukijana, vaan flanöörinä, joka koettaa lyödä runoilijoille luut kurkkuun; tämä käy ilmi kritiikin alun dekonstruktio/hermeettisyyskikkailuista, joista ei ollut tajunnut ainakaan kukaan minun tuttavani mitään. Asiaa kysyttiin myös äitini tuttavilta, normaaleilta muiden alojen ihmisiltä. Ei sillä; äitini on äidinkielen opettaja, eikä hänkään Petäjän arvostelusta tajunnut mitään. Petäjä ei myöskään kuulemma lue lukijapalautetta, koska se ”vaikuttaa hänen objektiivisuuteensa”. Ja kuten Vesa Haapala Hesarin kommenteissa jo sanoi: Hesarin toimitus elää edelleen turvallista modernismia. Sen koko kielioppi on modernismin ajalta, eikä se ole uudelleenkouluttautunut. Kirjallisuus on sille instituutio, joka pyörii rahalla. Ammattitaito on sille instituutio, joka käsittää vain rahalla tuotetun työn. Pääomasta vapaana tehty työ ei ole eikä voi olla ammattitaitoista. Ammattitaitoa eivät myöskään edusta runouden ja taiteen virtausten ja tyylisuuntien tuntemus, taito tai lahjakkuus, vaan ansio(ttomuus)luettelot. Viittaan tällä Hesarin esikoiskilpailuehdokkaiden julkistamisen alaotsikkoon: ”Kustantamot supistivat tarjontaa, mutta harrastustoiminta harppoo eteenpäin”.

Harrastustoiminta-sanavalinnan konnotaatio ei liene kellekään epäselvä. Tällaisessa kapitalismin ilmapiirissä ainakaan minä en haluakaan olla ammattilainen.

Kristianin kirjan selkein viitepiste on surrealistinen runous, jonka perinne on ollut vapaasti tutkailtavissa reilun puoli vuosisataa. Kuvarunous jne. on tuttua viimeistään 60-luvulta lähtien ja sarjakuvat ovat, laskentatavasta riippuen, satavuotias tai tuhansia vuosia vanha taidelaji. Taidekriitikolle näiden asioiden yhdistämisen ei luulisi olevan ylivoimainen tehtävä.

Lisäksi on muistutettava, että yksikään teoksista ei  vaadi minkäänlaista runohistorian tuntemusta. Ainoastaan virkeää mieltä, ennakkoluulottomuutta ja - hyvin luultavasti - modernismilasien pois ottamista.

Luonnollisesti kritiikin puolustajat esittivät, että kenties kriitikko on yhdistämisen tehnyt ja jäänyt silti kylmäksi. Se on tietenkin lähinnä kriitikon oma ongelma (sillä minua kokoelma ei ainakaan jätä kylmäksi), mutta se ei selitä käsitteiden määrittelyn, kontekstin määrittelyn, omien lähtökohtien määrittelyn ja luetun teoksen (oletettujen) lähtökohtien määrittelyn puutetta (no hyvä on, viimeistä Petäjä koetti kritiikissään tehdä). Se ei selitä kritiikin puutetta.

Tehdään lopuksi sivupolku proosaan, koska muuten pettäisin odotukset. Aiemmin peräänkuulutin jossain kommentissani niputuskritiikkiä proosaan. Se ei tietenkään ollut rakentavaa ja tuskin edesauttaa mielipideilmastoa, koska suomalaiset eivät ymmärrä mitään negatiivisesta dialektiikasta, eivätkä korjaa käsityksiään kuin jonkinlaisen kädestä pitelevän kokemuksen kautta, mutta kaikki muut keskustelijat ovat rakentavia puolestani. Sitä paitsi proosan tapauksessa niputtaminen ei ole ainoastaan helppoa, vaan jopa suotavaa; yhteenlaskettuna muutaman viimeisen vuosikymmenen ajan kotimaisten romaanien ideoiden määrä saattaa riittää vastaamaan esimerkiksi kahta sivullista Kristianin kokoelman ideoiden määrää. Varsinaista sisältöä teoksissa ei yleensä ole (jos minulta kysytään) sillä en valitettavasti erota kieltä ja tekstiä sisällöstä; ilman kyseenalaistavaa suhdetta kieleen ei ole mitään, minkä voisin laskea tyyliksi. Onneksi minulta ei kysytä. Koska:

On lakattava vertaamasta fiktiota ”todellisuuteen”, joka on vain toinen ”mahdoton” fiktio. Fiktio ja mielihyvä. Tutkittava miten lukija tekee tekstistä mieleisensä. Miten torjunta ja muut defenssit repivät aukkoja sinne missä niitä ei ole ja hävittävät ne sieltä missä niiden pitäisi olla. Kirjailijan, joka haluaa ”vaikuttaa”, on tiedettävä mitä lukijat pakenevat, mitä ei haluta kohdata. Mitätöityä, automatisoitunutta kieltä toistelemalla hän tulee vain kannattaneeksi sitä mitä vastustaa. [..]

Ja lukijan olisi unohdettava oma yksilöllisyytensä, jota ei ole ollut koskaan olemassakaan; normaalia anjaidströmkirjallisuuden-identiteettiä voidaan aina kritisoida sillä, ettemme ole heidän minuuksiensa kanssa tekemisissä van tiettyjen ideologioiden, joita he syöttävät ja joita heille on syötetty. Vain revennyt ja rikkova tekstimassa voi toimia vapaana tällaisten ideologioiden kahleista. (Ja väite ettei sellaista tekstiä lukisi kukaan voisi olla oma väitteemme; emme haluakaan enää kuulla kirjallisuusihmisten arvioita uudenlaisesta kainalokeppimallistosta.)

Sillä juuri tästä on kysymys! Suomalaisen proosan ja modernistisen runouden identiteetti ei vastaa minun identiteettiäni. Ei minun kieltäni, ei minun elämänkokemustani, ei minun moraaliani, ei minun taidekäsitystäni. Minun identiteettini ei ole modernismin ja todellisuusmimesiksen identiteetti. Runoilijaystäväni ovat tässä keskustelussa koettaneet keksiä keinoja tämän kuilun ylittämiseksi (jos siis ovat samaa mieltä kuilun olemassaolosta). Mutta minä en tiedä onko se mahdollista. En ole kovinkaan toiveikas. Kirjoitan modernismista vapautuneelle, vapauteen syntyneelle (onko sellainen mahdollista? minä väitän että on) tai addiktion jälkioireista kärsivälle ihmiselle. Kirjoitan niin modernismi-instituution pahoinpitelemille kuin nykyihmiselle. Kirjoitan kohti pistettä, jossa kirjallisuutta ei enää pystytä lukemaan adhd:n vuoksi.

Kenenkään ei tule loukkaantua. Kenenkään ei tule ottaa tätä henkilökohtaisesti. Kärjistän, koska minulla on, loppujen lopuksi, agenda. Minä ymmärrän miksi tietyt tahot eivät pidä, eivätkö voikaan pitää teksteistäni. Aivan samoin kuin minä en enää voi pitää heidän teksteistään.

Lisäpohdittavaa:
-Isähahmo (Soikkeli, Petäjä) vs. murrosikäinen (esikoisrunoilijat) -myytti
-Jos vuodessa julkaistaan vaikka kymmenen runokirjaa pienkustantamoiden kautta ja nuo kymmenen runokirjaa veisivät kaiken "skenehuomion" ja myyvät esimerkiksi 100 kpl 20 euron hintaan, niin 100 x 20 = 2000 x 10 = 20 000 euroa. Jos tämä jatkuu viiden tai kymmenenkin vuoden ajan, niin eikö siitä tule lopulta iso köntti rahaa, joka on poissa Sanomalta, Hesarilta, Kirjavälitykseltä, WSOY:ltä, kirjakaupoilta jne? Eikö pienkustannus ole aika helvetin huonoa bisnestä varsinaisen kapitalistisen instituutiorakenteen kannalta? Vai onko tämä vain "harhaa"?

[1] Ei tietenkään vedä. Mutta käytin ”keski-ikäisen miehen nollaaminen” -korttini jo Soikkeliin.

[2] Jos kohta Karri Kokko kirjoitti, että jatkossa Hesarissa ollaan taatusti varovaisempia ja niputuskritiikkejä tullaan tuskin näkemään.

[3] Lue: perustelematonta ja termejä määrittelemätöntä