Blindness
Käytiin katsomassa Blindness, kun noita leffalippuja taas tietty jouluna sai. Oletin Finnkinon kuvauksen perusteella sen olevan joku perus kauhuleffa, mutta enpä osunut oikeaan.
-- elokuvassa kaupunkia vaivaa salaperäinen epidemia, joka tekee kaikista tartunnan saaneista hetkessä sokeita. Vain lääkärin vaimo -- säilyttää kykynsä nähdä, mutta hänkin tekeytyy sokeaksi pysyäkseen lähellä pakkoeristykseen joutunutta miestään --. Sairastuneiden yhteisön käydessä raadollista eloonjäämistaisteluaan koko yhteiskunta hajoaa kaoottiseen epäjärjestykseen ja anarkiaan.
Eikö ylläoleva kuvaus ja K-15-leima yhdessä vaikutakin joltain paniikkijännitysmeiningiltä, jossa epätoivoisesti etsitään parannuskeinoa ja lopulta protagonisti onnistuu ja kaikki on taas hyvin? No, siitä Blindness kuitenkin on kaukana. Sen totesivat ilmeisesti myös ne kesken leffan poistuneet...
Rakastin Blindnessissa jokaista vaihtoehtoista valintaa ja toteutusta, jonka onnistuin bongaamaan: Leffa ei edennyt nykyleffoille tyypillisellä konekiväärimäisellä kerronnalla, ulkomaalaistaustaiset isossa osassa olleet hahmot puhuivat keskenään äidinkieltään vaihtamatta parin ensimmäisen lauseen jälkeen englantiin (ja sitä dialogia riitti oikeasti!), alun pääantagonisti osoittautuikin erittäin laimeaksi pahikseksi oikean pahiksen ilmestyttyä ja jopa hänkin oli vain realistinen epätoivon ja selviytymisvietin viemä ihminen. Kun näkevä ihminen meni pimeään, ruutu oli ihan oikeastikin musta ja kaikki kuvattiin äänillä. Sokeiden (joiden sokeus oli täyden pimeyden sijasta täyttä valoa) välistä kommunikointia kuvattiin valkoisella ruudulla, jossa vain senhetkisen "minän" tietämät kohdat näkyivät: käsi oli ojennettu pieninä värinöinä näkyvää ääntä kohti. Rakastin myös kohtausta, jossa reitti näytti sekä katsojalle että sokealle selvältä, kunnes hahmo sitten törmäsikin esteeseen samalla kun se ilmestyi katsojalle näkyviin. Sokeat hahmot kompuroivat odottamattomissa kohdissa, mutta inhoamani "heh heh heh heh heh"-vahingonilohuumori ei tullut edes vilaukselta mieleen niissä kohdin. Mä kun en yleensä nauti hahmojen epärealistisesta tyhmyydestä vaan häpeän sitä. Oletin myös uusien tulemisen loputtua, että "ulkomaailmassa" eli karanteenilaitoksen ulkopuolella epidemia saatiin pysäytettyä ja ajattelin, että onpas realistista, kun se tarttui pelkästään ohi kulkemalla...ja yllätyin, kun selvisikin, että koko kaupunki oli sokeutunut. Myös suru ja paniikki koskettivat aidosti.
Ainoa vaivaamaan jäänyt asia oli sokeuden epärealistisuus. Mistä ihmeestä ensimmäinen sairastunut sai sen? Miksi pääprotagonisti ainoana ei saanut sitä? Miksi leffan lopussa eka uhri vain randomisti parantui?
Kokonaisuudessaan kuitenkin, tykkäsin todella! Ihanan erilainen ja yllättävä, lisää tällaista!
-- elokuvassa kaupunkia vaivaa salaperäinen epidemia, joka tekee kaikista tartunnan saaneista hetkessä sokeita. Vain lääkärin vaimo -- säilyttää kykynsä nähdä, mutta hänkin tekeytyy sokeaksi pysyäkseen lähellä pakkoeristykseen joutunutta miestään --. Sairastuneiden yhteisön käydessä raadollista eloonjäämistaisteluaan koko yhteiskunta hajoaa kaoottiseen epäjärjestykseen ja anarkiaan.
Eikö ylläoleva kuvaus ja K-15-leima yhdessä vaikutakin joltain paniikkijännitysmeiningiltä, jossa epätoivoisesti etsitään parannuskeinoa ja lopulta protagonisti onnistuu ja kaikki on taas hyvin? No, siitä Blindness kuitenkin on kaukana. Sen totesivat ilmeisesti myös ne kesken leffan poistuneet...
Rakastin Blindnessissa jokaista vaihtoehtoista valintaa ja toteutusta, jonka onnistuin bongaamaan: Leffa ei edennyt nykyleffoille tyypillisellä konekiväärimäisellä kerronnalla, ulkomaalaistaustaiset isossa osassa olleet hahmot puhuivat keskenään äidinkieltään vaihtamatta parin ensimmäisen lauseen jälkeen englantiin (ja sitä dialogia riitti oikeasti!), alun pääantagonisti osoittautuikin erittäin laimeaksi pahikseksi oikean pahiksen ilmestyttyä ja jopa hänkin oli vain realistinen epätoivon ja selviytymisvietin viemä ihminen. Kun näkevä ihminen meni pimeään, ruutu oli ihan oikeastikin musta ja kaikki kuvattiin äänillä. Sokeiden (joiden sokeus oli täyden pimeyden sijasta täyttä valoa) välistä kommunikointia kuvattiin valkoisella ruudulla, jossa vain senhetkisen "minän" tietämät kohdat näkyivät: käsi oli ojennettu pieninä värinöinä näkyvää ääntä kohti. Rakastin myös kohtausta, jossa reitti näytti sekä katsojalle että sokealle selvältä, kunnes hahmo sitten törmäsikin esteeseen samalla kun se ilmestyi katsojalle näkyviin. Sokeat hahmot kompuroivat odottamattomissa kohdissa, mutta inhoamani "heh heh heh heh heh"-vahingonilohuumori ei tullut edes vilaukselta mieleen niissä kohdin. Mä kun en yleensä nauti hahmojen epärealistisesta tyhmyydestä vaan häpeän sitä. Oletin myös uusien tulemisen loputtua, että "ulkomaailmassa" eli karanteenilaitoksen ulkopuolella epidemia saatiin pysäytettyä ja ajattelin, että onpas realistista, kun se tarttui pelkästään ohi kulkemalla...ja yllätyin, kun selvisikin, että koko kaupunki oli sokeutunut. Myös suru ja paniikki koskettivat aidosti.
Ainoa vaivaamaan jäänyt asia oli sokeuden epärealistisuus. Mistä ihmeestä ensimmäinen sairastunut sai sen? Miksi pääprotagonisti ainoana ei saanut sitä? Miksi leffan lopussa eka uhri vain randomisti parantui?
Kokonaisuudessaan kuitenkin, tykkäsin todella! Ihanan erilainen ja yllättävä, lisää tällaista!