a dream on that christmas day, 1/1
otsikko: a dream on that christmas day
fandom: KAT-TUN
paritus: akame / kamenashi kazuya/akanishi jin
ikäraja: PG i think
tyylilaji: fluff
kappaleet: oneshot
yhteenveto: aatonaatto, kuusenkoristelua & lahjoja~
alkusanat: aaa i'm doomed. lupasin annikalle että kirjoittaisin jouluisen akame-ficin! tässä on tulos. ensimmäinen kerta, kun kirjoitan ko. paritusta ja ensimmäinen kerta kun ihan yrittämällä yritän kirjoittaa niin fluffia kun mahdollista. eh... en tiedä, miten onnistuin, mut yritys oli ainakin kova~
akame on kivaa, ja niistä on niin paljon surullisia ficcejä, et nyt oli sit pakko kokeilla jotain ihan päinvastaista. :3 jooeimuutakiitos.
hyvää joulua kaikille ~ ♥
Taivas kattojen yllä oli harmaa, ja ilma sateinen, märkä ja kylmä. Jin pujotteli vesilätäköiden lomitse tutulle ulko-ovelle ja päästyään katoksen alle taitteli sateenvarjonsa. Hänen mielensä oli lähes yhtä ankea kuin kaupungin yllä raskaana roikkuva ilma, mutta hän käski itseään unohtamaan sen. Hän veti ulko-oven auki ja astui kuivaan ja lämpimään rappukäytävään. Sateenvarjo tiputteli vesipisaroita lattialle Jinin kävellessä hissille. Matka viidenteen kerrokseen oli juuri niin pitkä, että hän ehti tuijottaa itseään hissin peilistä ja todeta näyttävänsä rättiväsyneeltä. Hän olikin väsynyt, mutta ei välittänyt siitä.
Hän oli luvannut Kamelle tulevansa, eikä rikkoisi sitä lupausta mistään hinnasta.
Viimein numero viisi tavoitettiin, ja ovet liukuivat hitaasti auki. Astellessaan kohti tuttua ovea käytävän päässä, hänestä tuntui kuin askel kevenisi ja väsymys liukenisi hitaasti pois. Jin vaihtoi tavaroitaan kädestä toiseen ja seisoi hetken oven edessä hiljaa, ennen kuin painoi soittokelloa.
Muutama ohikiitävä sekunti, ja ovi tyrkättiin auki, ja ennen kuin Jin ehti edes tajuta, hänet oli vedetty pieneen eteiseen ja hymyilevä Kame oli joka puolella hänen ympärillään ottamassa hänen tavaroitaan vastaan ja laittamassa hänen takkiaan naulaan. Viimeinenkin ripe Jinin väsymyksestä oli tiessään. Viimeistään silloin, kun Kame nojautui lähemmäs painamaan nopean suudelman hänen huulilleen. Jin vastasi nuoremman lämpimään hymyyn ja antoi tämän taluttaa itsensä peremmälle.
Kame ei ollut siivonnut. Toinen ei harrastanut sitä kovin usein, ei selvästikään edes jouluna. Mutta Jiniä ei haitannut, hänestä toisen asunto oli kotoisa juuri sellaisena, oli se miten sotkuinen hyvänsä. Jotain Kame oli sentään joulun takia tehnyt - Jin huomasi olohuoneen nurkassa seisovan pienen joulukuusen. Eikä hän voinut olla nauramatta toisen pyydettyä hieman ujosti häntä koristelemaan sen kanssaan.
Jin ei muistanut tarkkaan, milloin olisi viimeksi koristellut kuusta, joten Kamen nostettua koristepaketit esille, hän tunsi melkein lapsekkaan innon heräävän sisällään. Toinen oli vähintäänkin yhtä innoissaan, ja yhdessä he koristelivat oksat kultanauhoilla, erivärisillä palloilla ja valoilla. Jossain vaiheessa Kame huomasi kuitenkin Jinin olevan paljon kuusta hauskempi koristeltava.
“Mitä sinä teet?” Vanhempi kysyi naurahtaen toisen kieputtaessa kikattaen kultaista nauhaa hänen kaulansa ja hartioidensa ympärille.
“Minusta sinä tarvitset myös hieman koristusta”, Kame nauroi ja alkoi etsiä joulupalloja, joita voisi ilmeisesti myös ripustaa Jiniin.
Kamen harmiksi Jin ei halunnut toisen olevan ainoa, jolla olisi hauskaa - hän nappasi itse salamannopeasti yhden kimaltelevan hopeisen köynnöksen ja onnistui lassoamaan Kamen sillä. Seurasi noin minuutin mittainen kiivas taistelu, jonka jälkeen Jinin onnistui taltuttaa nuorempi lattialle. Hän istui varmuuden vuoksi hajareisin toisen lantion päälle estääkseen tätä karkaamasta.
Molemmat tasasivat hiukan hengitystään. Sillä hetkellä olohuoneen lattialla kaikkialla heidän ympärillään oli enemmän joulukoristeita kuin itse kuusessa. Heidän katseensa kohtasivat, ja molemmat nauroivat.
“Luovutatko?” Jin kysyi virnistäen ja laskeutui kyynärpäidensä varaan toisen päälle.
“Minulla ei taida olla vaihtoehtoja juuri nyt”, Kame myönsi hitaasti.
Sitten toinen tarttui kultanauhoihin Jinin kaulan ympärillä ja veti hänet pitkään suudelmaan. Heidän kielensä kävivät hetken aikaa omaa, intohimoista taisteluaan. Jin ei voinut vieläkään käsittää, miten hyvältä toinen saattoikaan maistua. Hän oli niin kaivannut sitä kaikkea.
Heidän huuliensa viimein erkaantuessa, Jin painoi päänsä toisen olkaa vasten ja sulki silmänsä. Kamen sormet silittelivät hiljaa hänen hiuksiaan.
“Mitä nyt?”
Hänen teki mieli naurahtaa. Tuo oli Kamen mikä-on-hätänä -äänensävy. Eikä hänellä ollut hätää, päinvastoin. Mutta miten hän pystyisi ikinä kuvailemaan toiselle, miten onnellinen juuri sillä hetkellä oli? Juuri silloin, juuri siinä. Tuntiessaan toisen hengityksen ihollaan, toisen sydämenlyönnit rintaansa vasten, toisen tutun, ihanan tuoksun nenässään. Ei, hän ei pystyisi ikinä kuvailemaan sitä.
Jin nosti päätään aavistuksen, jotta saattoi katsoa Kamea silmiin. Hän hymyili.
“Ei mitään”, hän sanoi laskien vielä yhden nopean suudelman toisen suupieleen.
“Kaikki on hyvin. Muistin vain juuri, että minulla on sinulle jotain. Voin ehkä antaa sen nyt jo, vaikka onkin vasta aatonaatto. Miltä kuulostaa?”
Nuorempi hymyili hänelle leveästi takaisin. “Kuulostaa hyvältä. Minullakin on sinulle jotain.”
He nousivat, ja Jin riensi hakemaan lahjansa laukustaan. Hän käveli se selkänsä takana takaisin olohuoneeseen odottamaan toista. Kame palasi pian kantaen lahjakassia toisessa kädessään ja virnisti.
He istuutuivat lattialle kuusen eteen kaikkien niiden joulukoristeiden sekaan ja vaihtoivat lahjojaan.
Jin löysi lahjapapereiden alta yhden lempielokuvansa dvd:llä sekä pullon punaviiniä.
“Vau, kiitos paljon, Kazuya~”
Hän nosti katseensa vain nähdäkseen Kamen tuijottavan omaa lahjaansa ilmeettömänä.
“Jin… Mikä tämä on?”
Nuorempi nosti ohutta lenkkiä, jonka päässä keikkui pieni, kirkasvärinen Pokémon-figuuri.
“Se on Pikachu-koru kännykkääsi!” Jin sanoi naurahtaen.
Kame pyöräytti silmiään ja näytti äkkiä siltä kuin tämän tekisi mieli alkaa rähjätä Jinille.
“Minä tiedän kyllä mikä se on, idiootti. Mietin vain, että mitä ihmettä olet ajatellut…”
“Minusta se oli söpö“, Jin sanoi nopeasti, koska tunnisti vaaran merkit, “ja kun sinulla ei ole hetkeen ollut mitään korua kännykässäsi, niin minä ajattelin…”
“Sen voi kyllä palauttaa”, hän sanoi varovasti hetken päästä, kun Kame edelleen tuijotti kädessään olevaa keltaista otusta kuin jotain harvinaisen iljettävää hyönteistä. Nuorempi nosti katseensa, ja nähtyään Jinin kurjan ilmeen, tämä selvästi kokosi itsensä.
“Kiitos”, Kame sanoi ja hymyili hiukan. “En luultavasti pidä sitä kännykässäni, mutta avaimenperänä ehkä.”
Jin katsoi toiseen hieman epäilevästi. “Jos et pidä siitä, niin minä palautan sen.”
“Etkä palauta”, Kame sanoi ja sulki hahmon nyrkkinsä sisään.
“Palautanpas.”
“Etpäs.”
“Sinä et pidä siitä.”
“Pidänpäs!”
“Älä naurata, Kazuya.”
“No hyvä on, en pidäkään, mutta se on sinulta, joten sillä ei ole väliä.”
Jin katsoi toista pitkään, edelleen epäilevästi. “Oletko varma?”
Kame nauroi ja nyökkäsi. “Et ole koskaan ollut kovin hyvä ostelemaan lahjoja, mutta ei se haittaa.”
Tämä hivuttautui lähemmäs ja laski leukansa Jinin olkapäälle. “Pidän sinusta silti.”
“Varo sanojasi”, vanhempi sanoi ja läppäisi Kamea kevyesti päälaelle. “Minäkin osaan loukkaantua.”
Jin todella yritti taiteilla kasvoilleen mahdollisimman loukkaantuneen ilmeen, mutta sai toisen vain nauramaan.
“Olet niin söpö, kun murjotat~” Kame sanoi ja tökkäsi häntä nenänpäällä poskeen. Jin ei reagoinut mitenkään, eikä katsonut toiseen päin. Hän ei tiennyt, miten kauan aikaa kului, miten kauan he istuivat siinä hiljaa, Kame nojaamassa hänen olkaansa ja hän tuijottamassa jonnekin tyhjyyteen. Viimein hiljaisuus kuitenkin rikkoontui hänen kuullessaan nuoremman hiljaisen äänen korvansa juuresta:
“Jin?” Kame kuulosti melkein mietteliäältä.
“Minä rakastan sinua, tiedäthän sinä sen?”
Jin suostui viimein kääntämään päätään ja katsoi toista. Kame onnistui näyttämään hämmästyttävän paljon koiranpennulta tuijottaessaan häntä, eikä hän pystynyt enää edes harkitsemaan murjottamista. Hän naurahti ja painoi otsansa toisen otsaa vasten toivoen, että voisi sukeltaa niihin ruskeisiin silmiin.
“Tiedän. Minäkin rakastan sinua.”
Oli Jinin vuoro vetää Kame suudelmaan, joka oli tällä kertaa jo vaativampi ja syvempi. Toinen kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painautui lähemmäs.
“Minulla saattaa olla sinulle vielä toinenkin lahja, kiinnostaako?” Jin kysyi toisen huulien lomasta.
Kame ei vastannut, mutta vetäytyi irti hänestä ja nousi ylös. Tämä tarttui kultanauhoihin, joita yhä killui Jinin kaulan ympärillä, veti hänetkin seisaalleen ja alkoi taluttaa makuuhuonetta kohti. Koiranpentukatse oli tiessään, ja sen tilalla oli jotain aivan muuta.
Kame oli jo melkein makuuhuoneen ovella, kun Jin äkkiä nosti sormensa pystyyn.
“Yksi ehto”, hän sanoi.
“Mitä?”
“Sinun pitää käyttää tuota Pikachua”, Jin sanoi virnistäen.
“Haista-!”
“Lupaa.”
“Minähän lupasin jo äsken, okei?” Kame katsoi häntä hullua, mutta hymyillen.
“Hyvä”, vanhempi sanoi tyytyväisenä.
Kame pyöräytti silmiään. “Sinä olet yksi idiootti.”
“Ja sinä pidät siitä.”
“Naama kiinni ja ala tulla”, toinen sanoi naurahtaen, veti hänet lähelleen ja peruutti viimein sisään makuuhuoneeseen.
fandom: KAT-TUN
paritus: akame / kamenashi kazuya/akanishi jin
ikäraja: PG i think
tyylilaji: fluff
kappaleet: oneshot
yhteenveto: aatonaatto, kuusenkoristelua & lahjoja~
alkusanat: aaa i'm doomed. lupasin annikalle että kirjoittaisin jouluisen akame-ficin! tässä on tulos. ensimmäinen kerta, kun kirjoitan ko. paritusta ja ensimmäinen kerta kun ihan yrittämällä yritän kirjoittaa niin fluffia kun mahdollista. eh... en tiedä, miten onnistuin, mut yritys oli ainakin kova~
akame on kivaa, ja niistä on niin paljon surullisia ficcejä, et nyt oli sit pakko kokeilla jotain ihan päinvastaista. :3 jooeimuutakiitos.
hyvää joulua kaikille ~ ♥
Taivas kattojen yllä oli harmaa, ja ilma sateinen, märkä ja kylmä. Jin pujotteli vesilätäköiden lomitse tutulle ulko-ovelle ja päästyään katoksen alle taitteli sateenvarjonsa. Hänen mielensä oli lähes yhtä ankea kuin kaupungin yllä raskaana roikkuva ilma, mutta hän käski itseään unohtamaan sen. Hän veti ulko-oven auki ja astui kuivaan ja lämpimään rappukäytävään. Sateenvarjo tiputteli vesipisaroita lattialle Jinin kävellessä hissille. Matka viidenteen kerrokseen oli juuri niin pitkä, että hän ehti tuijottaa itseään hissin peilistä ja todeta näyttävänsä rättiväsyneeltä. Hän olikin väsynyt, mutta ei välittänyt siitä.
Hän oli luvannut Kamelle tulevansa, eikä rikkoisi sitä lupausta mistään hinnasta.
Viimein numero viisi tavoitettiin, ja ovet liukuivat hitaasti auki. Astellessaan kohti tuttua ovea käytävän päässä, hänestä tuntui kuin askel kevenisi ja väsymys liukenisi hitaasti pois. Jin vaihtoi tavaroitaan kädestä toiseen ja seisoi hetken oven edessä hiljaa, ennen kuin painoi soittokelloa.
Muutama ohikiitävä sekunti, ja ovi tyrkättiin auki, ja ennen kuin Jin ehti edes tajuta, hänet oli vedetty pieneen eteiseen ja hymyilevä Kame oli joka puolella hänen ympärillään ottamassa hänen tavaroitaan vastaan ja laittamassa hänen takkiaan naulaan. Viimeinenkin ripe Jinin väsymyksestä oli tiessään. Viimeistään silloin, kun Kame nojautui lähemmäs painamaan nopean suudelman hänen huulilleen. Jin vastasi nuoremman lämpimään hymyyn ja antoi tämän taluttaa itsensä peremmälle.
Kame ei ollut siivonnut. Toinen ei harrastanut sitä kovin usein, ei selvästikään edes jouluna. Mutta Jiniä ei haitannut, hänestä toisen asunto oli kotoisa juuri sellaisena, oli se miten sotkuinen hyvänsä. Jotain Kame oli sentään joulun takia tehnyt - Jin huomasi olohuoneen nurkassa seisovan pienen joulukuusen. Eikä hän voinut olla nauramatta toisen pyydettyä hieman ujosti häntä koristelemaan sen kanssaan.
Jin ei muistanut tarkkaan, milloin olisi viimeksi koristellut kuusta, joten Kamen nostettua koristepaketit esille, hän tunsi melkein lapsekkaan innon heräävän sisällään. Toinen oli vähintäänkin yhtä innoissaan, ja yhdessä he koristelivat oksat kultanauhoilla, erivärisillä palloilla ja valoilla. Jossain vaiheessa Kame huomasi kuitenkin Jinin olevan paljon kuusta hauskempi koristeltava.
“Mitä sinä teet?” Vanhempi kysyi naurahtaen toisen kieputtaessa kikattaen kultaista nauhaa hänen kaulansa ja hartioidensa ympärille.
“Minusta sinä tarvitset myös hieman koristusta”, Kame nauroi ja alkoi etsiä joulupalloja, joita voisi ilmeisesti myös ripustaa Jiniin.
Kamen harmiksi Jin ei halunnut toisen olevan ainoa, jolla olisi hauskaa - hän nappasi itse salamannopeasti yhden kimaltelevan hopeisen köynnöksen ja onnistui lassoamaan Kamen sillä. Seurasi noin minuutin mittainen kiivas taistelu, jonka jälkeen Jinin onnistui taltuttaa nuorempi lattialle. Hän istui varmuuden vuoksi hajareisin toisen lantion päälle estääkseen tätä karkaamasta.
Molemmat tasasivat hiukan hengitystään. Sillä hetkellä olohuoneen lattialla kaikkialla heidän ympärillään oli enemmän joulukoristeita kuin itse kuusessa. Heidän katseensa kohtasivat, ja molemmat nauroivat.
“Luovutatko?” Jin kysyi virnistäen ja laskeutui kyynärpäidensä varaan toisen päälle.
“Minulla ei taida olla vaihtoehtoja juuri nyt”, Kame myönsi hitaasti.
Sitten toinen tarttui kultanauhoihin Jinin kaulan ympärillä ja veti hänet pitkään suudelmaan. Heidän kielensä kävivät hetken aikaa omaa, intohimoista taisteluaan. Jin ei voinut vieläkään käsittää, miten hyvältä toinen saattoikaan maistua. Hän oli niin kaivannut sitä kaikkea.
Heidän huuliensa viimein erkaantuessa, Jin painoi päänsä toisen olkaa vasten ja sulki silmänsä. Kamen sormet silittelivät hiljaa hänen hiuksiaan.
“Mitä nyt?”
Hänen teki mieli naurahtaa. Tuo oli Kamen mikä-on-hätänä -äänensävy. Eikä hänellä ollut hätää, päinvastoin. Mutta miten hän pystyisi ikinä kuvailemaan toiselle, miten onnellinen juuri sillä hetkellä oli? Juuri silloin, juuri siinä. Tuntiessaan toisen hengityksen ihollaan, toisen sydämenlyönnit rintaansa vasten, toisen tutun, ihanan tuoksun nenässään. Ei, hän ei pystyisi ikinä kuvailemaan sitä.
Jin nosti päätään aavistuksen, jotta saattoi katsoa Kamea silmiin. Hän hymyili.
“Ei mitään”, hän sanoi laskien vielä yhden nopean suudelman toisen suupieleen.
“Kaikki on hyvin. Muistin vain juuri, että minulla on sinulle jotain. Voin ehkä antaa sen nyt jo, vaikka onkin vasta aatonaatto. Miltä kuulostaa?”
Nuorempi hymyili hänelle leveästi takaisin. “Kuulostaa hyvältä. Minullakin on sinulle jotain.”
He nousivat, ja Jin riensi hakemaan lahjansa laukustaan. Hän käveli se selkänsä takana takaisin olohuoneeseen odottamaan toista. Kame palasi pian kantaen lahjakassia toisessa kädessään ja virnisti.
He istuutuivat lattialle kuusen eteen kaikkien niiden joulukoristeiden sekaan ja vaihtoivat lahjojaan.
Jin löysi lahjapapereiden alta yhden lempielokuvansa dvd:llä sekä pullon punaviiniä.
“Vau, kiitos paljon, Kazuya~”
Hän nosti katseensa vain nähdäkseen Kamen tuijottavan omaa lahjaansa ilmeettömänä.
“Jin… Mikä tämä on?”
Nuorempi nosti ohutta lenkkiä, jonka päässä keikkui pieni, kirkasvärinen Pokémon-figuuri.
“Se on Pikachu-koru kännykkääsi!” Jin sanoi naurahtaen.
Kame pyöräytti silmiään ja näytti äkkiä siltä kuin tämän tekisi mieli alkaa rähjätä Jinille.
“Minä tiedän kyllä mikä se on, idiootti. Mietin vain, että mitä ihmettä olet ajatellut…”
“Minusta se oli söpö“, Jin sanoi nopeasti, koska tunnisti vaaran merkit, “ja kun sinulla ei ole hetkeen ollut mitään korua kännykässäsi, niin minä ajattelin…”
“Sen voi kyllä palauttaa”, hän sanoi varovasti hetken päästä, kun Kame edelleen tuijotti kädessään olevaa keltaista otusta kuin jotain harvinaisen iljettävää hyönteistä. Nuorempi nosti katseensa, ja nähtyään Jinin kurjan ilmeen, tämä selvästi kokosi itsensä.
“Kiitos”, Kame sanoi ja hymyili hiukan. “En luultavasti pidä sitä kännykässäni, mutta avaimenperänä ehkä.”
Jin katsoi toiseen hieman epäilevästi. “Jos et pidä siitä, niin minä palautan sen.”
“Etkä palauta”, Kame sanoi ja sulki hahmon nyrkkinsä sisään.
“Palautanpas.”
“Etpäs.”
“Sinä et pidä siitä.”
“Pidänpäs!”
“Älä naurata, Kazuya.”
“No hyvä on, en pidäkään, mutta se on sinulta, joten sillä ei ole väliä.”
Jin katsoi toista pitkään, edelleen epäilevästi. “Oletko varma?”
Kame nauroi ja nyökkäsi. “Et ole koskaan ollut kovin hyvä ostelemaan lahjoja, mutta ei se haittaa.”
Tämä hivuttautui lähemmäs ja laski leukansa Jinin olkapäälle. “Pidän sinusta silti.”
“Varo sanojasi”, vanhempi sanoi ja läppäisi Kamea kevyesti päälaelle. “Minäkin osaan loukkaantua.”
Jin todella yritti taiteilla kasvoilleen mahdollisimman loukkaantuneen ilmeen, mutta sai toisen vain nauramaan.
“Olet niin söpö, kun murjotat~” Kame sanoi ja tökkäsi häntä nenänpäällä poskeen. Jin ei reagoinut mitenkään, eikä katsonut toiseen päin. Hän ei tiennyt, miten kauan aikaa kului, miten kauan he istuivat siinä hiljaa, Kame nojaamassa hänen olkaansa ja hän tuijottamassa jonnekin tyhjyyteen. Viimein hiljaisuus kuitenkin rikkoontui hänen kuullessaan nuoremman hiljaisen äänen korvansa juuresta:
“Jin?” Kame kuulosti melkein mietteliäältä.
“Minä rakastan sinua, tiedäthän sinä sen?”
Jin suostui viimein kääntämään päätään ja katsoi toista. Kame onnistui näyttämään hämmästyttävän paljon koiranpennulta tuijottaessaan häntä, eikä hän pystynyt enää edes harkitsemaan murjottamista. Hän naurahti ja painoi otsansa toisen otsaa vasten toivoen, että voisi sukeltaa niihin ruskeisiin silmiin.
“Tiedän. Minäkin rakastan sinua.”
Oli Jinin vuoro vetää Kame suudelmaan, joka oli tällä kertaa jo vaativampi ja syvempi. Toinen kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painautui lähemmäs.
“Minulla saattaa olla sinulle vielä toinenkin lahja, kiinnostaako?” Jin kysyi toisen huulien lomasta.
Kame ei vastannut, mutta vetäytyi irti hänestä ja nousi ylös. Tämä tarttui kultanauhoihin, joita yhä killui Jinin kaulan ympärillä, veti hänetkin seisaalleen ja alkoi taluttaa makuuhuonetta kohti. Koiranpentukatse oli tiessään, ja sen tilalla oli jotain aivan muuta.
Kame oli jo melkein makuuhuoneen ovella, kun Jin äkkiä nosti sormensa pystyyn.
“Yksi ehto”, hän sanoi.
“Mitä?”
“Sinun pitää käyttää tuota Pikachua”, Jin sanoi virnistäen.
“Haista-!”
“Lupaa.”
“Minähän lupasin jo äsken, okei?” Kame katsoi häntä hullua, mutta hymyillen.
“Hyvä”, vanhempi sanoi tyytyväisenä.
Kame pyöräytti silmiään. “Sinä olet yksi idiootti.”
“Ja sinä pidät siitä.”
“Naama kiinni ja ala tulla”, toinen sanoi naurahtaen, veti hänet lähelleen ja peruutti viimein sisään makuuhuoneeseen.