Songs for you, akame, 1/1
otsikko: Songs for you
fandom: KAT-TUN
paritus: akame [kamenashi kazuya / akanishi jin]
ikäraja: K-7
tyylilaji: AU, romantiikka, draama
yhteenveto: "I believe in the future" -- That was your last whisper, At the railway yard together, On that summer morning you left town. [field of dreams - do as infinity]
alkusanat: afsd, kirjoitin tätä ikuisuuden ja olen enemmän kuin onnellinen, että se on vihdoin ja viimein valmis. sain idean tähän ficciin do as infinityn biisistä field of dreams ja ficci on hyvin paljolti kirjoitettu lyriikoiden pohjalta, joten suosittelen vilkaisemaan niitä täältä. halusin kirjoittaa iloisen, onnellisen ja toiveikkaan ficin näistä kahdesta ja toivottavasti onnistuin siinä edes jotenkin. en yleensä itse kannata akame-AU:ta niin kovasti, mutta tää ficci ei olisi toiminut mitenkään muuten.
tää on omistettu damagealle, joka on odottanut tätä ihan liikaa ja toivon kovasti, ettei se nyt pety tän luettuaan.
eipä muuta, dôzo ~
--
Oli heinäkuu, aikainen aamu, kun kävelit verkkaisesti pölyävän hiekkatien laitaa nukkuvien talojen ohi. Se oli ehkä päivän kaunein hetki, ajattelit ohimennen. Oli aivan hiljaista ja liikkumatonta auringon kohotessa hitaasti puiden latvojen takaa valaisemaan valoista aamua vielä hieman lisää. Hiekka rahisi sandaaliesi alla, työnsit kätesi rikkinäisten farkkujen taskuihin ja hyräilit hiljaa ensimmäistä mieleesi tulevaa sävelmää.
Oli kesäloma. Olit ollut töissä setäsi luona muutaman viikon ja vielä noin kuukausi olisi edessä. Sen jälkeen askeleesi suuntaisivat takaisin kaupunkiin. Hiekkatie muuttuisi monikaistaiseksi asfalttiväyläksi, pienet puutalot valtaviksi pilvenpiirtäjiksi, lintujen laulu liikenteen jatkuvaksi jylyksi ja se verkkainen, rauhallinen elämänrytmi kiireen, stressin ja aikataulujen törmäyspaikaksi. Et tiennyt, oliko se sitä, mitä halusit. Et tiennyt, mitä halusit. Mutta et halunnut ajatella sitä vielä.
Setäsi omistama sekatavarapuoti oli pieni ja sijaitsi kylän laidalla. Asiakkaita kävi vähän jos ollenkaan, mutta se ei sinua haitannut. Jollain oudolla tavalla nautit niistä laiskoista, pitkistä ja tylsistä päivistä, jolloin sinulla ei ollut muuta tekemistä kuin istua katoksessa kaupan edessä juomassa teetä tai sitten järjestellä loputtomia hyllyrivejä yhä uudestaan ja uudestaan. Ainoa vakioasiakas oli naapurin vanha Hayashi-herra, joka pistäytyi teelle vähintään joka toinen päivä ja jolla riitti tarinoita aina moneksi tunniksi. Te viihdyitte toistenne seurassa hyvin.
Sinä päivänä Hayashi-herra oli ilmestynyt hieman ennen puolta päivää. Olit keittänyt teetä, te istuitte verannalla juomassa sitä ja hän kertoili sinulle nuoruudestaan, kesistä sodan jälkeen kauan sitten, jolloin elämä oli ollut kovaa. Kuuntelit puolella korvalla, nyökyttelit sopivissa kohdissa ja annoit silmiesi vaeltaa taivaalla risteilevissä pilvissä. Sinä päivänä tavanomaisen kesäpäivän hiljaisuuden rikkoivat vaimeat kitaran soinnut, joiden lähdettä et kuitenkaan pystynyt paikantamaan.
Kitara soi silloin tällöin pitkin päivää, ja kävellessäsi kotiin myöhään iltapäivällä huomasit soiton tulevan eräästä talosta tien vastakkaiselta puolelta. Joku istui sisällä avoimen ikkunan vieressä, ja hennot soinnut karkasivat verhojen raosta kesäiltaan. Tunsit outoa halua pysähtyä kuuntelemaan, mutta askeleesi jatkoivat kuitenkin hitaasti eteenpäin. Olit jo melkein kuulomatkan ulkopuolella, kun se joku viimein lopetti soittamisen.
Herra Hayashi ei pistäytynyt seuraavana päivänä, joten sinulla oli poikkeuksellisen tylsää. Mutta sen sijaan iltapäivällä tuli ensimmäinen oikea asiakas sillä viikolla. Olit juuri silloin takahuoneessa purkamassa saapuneita tavaroita laatikoista, koska sekin ikävä työ oli vain tehtävä joskus. Kellon kilahtaessa vaimeasti myymälän puolella, pyyhälsit kiireesti mattoveitsi kädessäsi tiskin taa hämmästyen melkoisesti, kun asiakas ei ollutkaan joku setäsi tuttavan tuttava vaan vieras, ehkä noin sinun ikäisesi poika. Hänellä oli lista ostettavista tavaroista kädessään ja hänen ojentaessaan sitä sinulle hieman ujon näköisenä, nenääsi tunkeutui kevyt moottoriöljyn haju.
Hänellä oli ystävällinen ääni ja hymy sekä nauravat silmät, laitoit merkille, kun hän maksoi ostoksiaan monella pienellä kolikolla. Jotenkin unohdit sillä kertaa sen tavanomaisen, huolettoman jutustelun, jota yleensä harrastit asiakkaiden kanssa. Vasta kun hän oli lähtemässä kiitellen ja kumartaen, onnistuit jotenkin änkyttämään tavanomaiset kohteliaisuudet hänen selälleen.
Et voinut olla pohtimatta, kuka ja mistä se poika oli, koska siihen mennessä olit ehtinyt törmätä kylän jokaiseen asukkaaseen vähintään kerran. Ja ehdit tuskin edes miettiä, milloin mahtaisit törmätä siihen muukalaiseen toistamiseen, kun hän jo ilmestyi kaupalle uudelleen seuraavana päivänä. Olit jälleen tavanomaisella aamupäiväteellä Hayashi-herran kanssa, kun hän asteli paikalle shortseissa ja vanhassa, kuluneessa bändipaidassa, varjostaen silmiään auringolta. Hänellä oli kitara olallaan ja hivenen nolo hymy huulillaan.
”Unohdin jotain eilen”, hän naurahti.
Sinulla kesti hetki reagoida sanoihin, koska mielesi asetteli kovaa kyytiä palapelin paloja oikeille paikoilleen. Viimein tajusit kuitenkin nousta ylös, jättää teesi sekä herra Hayashin jatkamaan yksinpuheluaan ja mennä tekemään varsinaista työtäsi.
Sillä kertaa hän maksoi seteleillä, ja sillä kertaa sait suusi auki ajoissa. Sanoit ohimennen kuulleesi hänen soittoaan aiemmin. ”Se kuulosti hyvältä.”
Hänen huuliltaan karkasi vaivautunut naurahdus ja kiitos.
”Soitatko sinä?”
Nostit katseesi niihin nauraviin silmiin ja pudistit nopeasti päätäsi.
”Ehkä voin opettaa joskus”, hän sanoi hyväntuulisesti. Et osannut kuin nyökätä.
Hayashi-herra oli innokkaasti kutsumassa päivän ainoaa asiakasta myöskin teelle, etkä voinut hiljaa mielessäsi kuin olla samaa mieltä hänen kanssaan. Poika kuitenkin pyöritti hymyillen päätään sanoen, että hänen oli palattava töihin. Ennen kuin kääntyi lähteäkseen, hän kuitenkin loi vielä nopean katseen sinuun ja heilautti kättään.
”Nähdään.”
Istuuduit takaisin alas, ja teesi ehti jäähtyä, ennen kuin tajusit taas juoda siitä. Et pystynyt enää millään keskittymään vanha miehen tarinointiin sitäkään vähää kuin yleensä.
Siitä hetkestä seuraavan päivän iltapäivään aika tuntui kulkevan tuskastuttavan hitaasti. Ensimmäistä kertaa työpäiväsi mateli eteenpäin ja ensimmäistä kertaa se tylsyys oikeasti myös tuntui tylsältä. Odotit koko jotain tapahtuvaksi. Jotain, josta et edes itse ollut täysin varma.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ei yhtäkään asiakasta, ei edes herra Hayashia. Päivä mateli eteenpäin omaa hidasta tahtiaan, niin kuin ne yleensäkin tekivät. Liian monta teemukillista ja lehtien sanaristikkosivua ehti kulua, ennen kuin kello antoi sinulle viimein luvan lähteä kotiin siltä päivältä.
Etuoven lukon kolahdettua kiinni, olit jo suuntaamassa kohti kotia, kun äkkiä tuttu vaimea sävel tanssi jostain korviisi. Suunta oli vastakkainen, ja sen kummempia miettimättä käännyit kannoillasi ja annoit sävelmän johdattaa sinua.
Hän istui kylän takana juoksevan pienen joen pengermällä kitara sylissään. Sinä mietit, miten soitto saattoi kantautua niin hyvin kaupalle asti. Pysähdyit muutaman metrin hänen taakseen, katseesi hänen selässään, kaikkien järkevien sanojen ja ajatusten juostessa karkuun mielestäsi. Hetken päästä hän kuitenkin lopetti soittamisen, kääntyi ja katsoi olkansa yli sinuun se sama ystävällinen hymy huulillaan.
”Sinä tulit.”
Hän näytti iloiselta ja jatkoi sitten soittamista kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin hän olisi koko ajan tiennyt, että tulet. Hetken päästä hän kysyi, halusitko sinä kokeilla.
”Ei, kuuntelen paljon mieluummin”, sanoit naurahtaen hiukan ja istuuduit ruohikolle hänen viereensä.
Hän soitti, ja sinä kuuntelit, maaten selälläsi pehmeässä ruohossa, sävelten tanssiessa ympärilläsi. Välillä hän saattoi laulaa hetken; varovasti ja epäröiden, aivan kuin ei olisi kunnolla muistanut sanoja. Hänen äänensä oli pehmeä ja kuulosti hyvältä, sinä ajattelit.
Vaihdoitte muutamia sanoja silloin tällöin, mutta suurimman osan ajasta välillänne olivat vain kesäillan hiljaisuus ja kitaran soinnut, ja se riitti.
Siitä tuli tapa. Istuitte yhdessä joenpenkalla, hän soitti kitaraansa ja sinä kuuntelit, juttelitte, olitte hiljaa ja kesäpäivät lipuivat ohi hitaasti ja huomaamattomasti niin kuin niillä on tapana.
Hänen nimensä oli Jin. Hän oli kotoisin Tokiosta niin kuin sinäkin, mutta hän ei enää moneen vuoteen ollut viettänyt siellä muutamia viikkoja kauempaa. Hän matkusteli, kierteli ympäriinsä, ei viipynyt missään kovin kauaa. Hän ei tiennyt, mitä halusi tehdä tulevaisuudessa, mutta ei kuulemma murehtinut siitä. Hän oli koko ajan liikkeellä, odottaen että tulevaisuus tulisi hänen luokseen. Kerran hän kertoi ohimennen unelmoineensa joskus perustavansa rokkibändin; soittavansa kitaraa kaiket yöt pienillä live-klubeilla ja säveltävänsä uusia kappaleita päivisin. Olevansa kuuluisa rokkitähti, jota kaikki ihailivat ja joka teki mitä tahtoi.
”Mutta luulen, että kyllästyisin siihenkin melko pian”, hän totesi lopuksi olkiaan kohauttaen.
Hän oli vaikuttunut, kun sai kuulla, että sinä olit päässyt yliopistoon sinä keväänä. Hänen silmissään loisti ihailu, kun kerroit opinnoistasi siellä. Hänestä se oli upeaa, sinusta ei. Sinusta se, että hän teki mitä halusi, meni minne halusi milloin halusi, oli upeaa. Sanoit kadehtivasi häntä.
Hän ei vastannut pitkään aikaan mitään, antoi vain sormiensa näppäillä kieliä kevyesti.
”Ei se loppujen lopuksi ole upeaa. Se on sitä, kun ei tiedä, minne kuuluu vai kuuluuko minnekään. Kun on eksyksissä.”
Olisit halunnut ojentaa kätesi ja sulkea sen hänen omansa päälle, mutta välimatka oli samalla kertaa liian pitkä ja lyhyt.
Mitä kauemmin kuuntelit hänen soittoaan ja lauluaan, sitä vakuuttuneempi olit siitä, ettei hänestä olisi varmasti tullut hullumpi muusikko. Hän osasi lukuisia erilaisia kappaleita, lauloi ja hyräili niitä hyvin hiljaa, mutta niin että kuitenkin kuulit ne. Usein hän lauloi toiveista, unelmista ja niiden toteuttamisesta, ystävyydestä, nuoruudesta, vieraista kaupungeista ja siitä, kuinka kaksi ihmistä löysivät toisensa. Olit varma, että ne laulut olivat juuri sellaisia, joita hän itsekin kirjoittaisi muusikkona päivät pitkät. Sinä pidit sellaisista kappaleista, kuuntelit hänen lauluaan ja huolimatta siitä, miten naurettavilta, kuluneilta tai typeriltä sanat saattoivat toisinaan kuulostaa, lukitsit siitä huolimatta jokaisen syvälle sisääsi.
Enää herra Hayashi ei ollut ainoa henkilö, joka poikkesi luoksesi teelle kesken työpäivän. Myös hän alkoi ilmestyä kaupalle aina lounasaikaan, mutta toisin kuin herra Hayashi, hän tuli varmasti ja poikkeuksetta joka päivä. Istuitte verannan viileässä varjossa juomassa jääteetä, toisinaan pelaamassa korttia tai vain juttelemassa joutavanpäiväisistä asioista.
Hän oli tilapäisesti töissä pienellä korjaamolla, jonka omisti mukava vanha pariskunta. Tiesit heidät, sillä he olivat setäsi tuttavia (niin kuin yli puolet kylän asukkaista). Hän kertoi heidän olevan myös jonkun hänen kaukaisen sukulaisensa tuttuja, ja niin ystävällisiä, että tarjosivat hänelle tilapäisen asuinpaikan ja kiitokseksi siitä hän auttoi korjaamolla.
Toisinaan sinäkin pysähdyit vastavuoroisesti korjaamolla, koska se oli kotimatkasi varrella. Usein löysit hänet sekaisesta autotallista korjaamasta vanhaa polkupyörää, skootteria tai ruohonleikkuria. Hänen kätensä olivat liasta mustat ja otsa keskittyneessä rypyssä. Saatoit pitää hänelle seuraa, tutkailla autotallia ja kysellä, mihin mitäkin ruuvia tai mutteria tarvittiin. Hän vain hymyili, jatkoi työtään ja pyyhkäisi tummia suortuvia pois kasvoiltaan jättäen poskeensa mustan viirun likaisista käsistään.
Korjaamon omistaja vanhaherra Koga ei millään saattanut uskoa, että olitte tavanneet vasta hetki sitten. Tämä sanoi aina, että olitte kuin vanhat ystävykset istuessanne autotallissa juttelemassa ja nauramassa vielä senkin jälkeen, kun hän oli lopettanut työnsä siltä päivältä.
Olit samaa mieltä hänen kanssaan. Aika ei vielä koskaan ollut kulunut yhtä nopeasti ja hitaasti.
Sinä iltana et saanut unta, vaan makasit vielä myöhään hereillä sängyssäsi lukemassa hyllyn perältä löytynyttä ikivanhaa Dragonball-pokkaria. Kevyt ja lämmin yötuuli puhalsi heikosti sisään raollaan olevasta ikkunasta. Mangan sivuilla Goku oli juuri keskellä jännittävää ja ratkaisevaa taistelua, kun äkillinen terävä rasahdus rikkoi keskittymisesi. Nostit silmäsi sarjakuvasta ja keskityit kuuntelemaan. Toinen, kolmas. Nousit ylös. Ääni tuli ikkunasta pienten kivien osuessa siihen, ja kurkistaessasi ulos hämärään iltaan, näit hänet seisomassa pihalla alapuolellasi, hymyillen.
Sinä tiesit sen hymyn jo, arvasit hänellä olevan jotain mielessään. Yksi kädenheilautus, ja hymyilit, suljit ikkunan ja hiivit nukkuvan talon läpi ulko-ovelle.
Kylä näytti kovin erilaiselta yöllä, ja huomasit pitäväsi siitä huomattavasti enemmän kuin päiväsaikaan. Kesäyön sininen hämärä kietoutui talojen varjoihin, ja askeltenne rahina hiekalla tuntui voimistuvan moninkertaiseksi, kaikuna ympäröivistä seinistä.
Hän johdatti sinut joelle. Kävelitte sen vartta pitkin hitaasti, kiireettä, piittaamatta siitä, minne olitte menossa, kunhan vain kävelitte. Vaalean taivaan heikot tähdet kuvastuivat vedestä alapuolellanne. Hän käveli kädet taskuissaan, hyräillen hiljaa itsekseen jotain sävelmää, ja sinusta tuntui kuin olisit itse ollut osa sitä laulua.
Jossain vaiheessa hän pysähtyi ja jäi seisomaan pengermän reunalle katsellen alas virtaavaan veteen. Astelit hänen viereensä, mutta sinun silmäsi oli luotu taivaalle; yritit laskea kalpeita tähtiä päidenne päällä, piirtää tähtikuvioita silmilläsi vaaleaan taivaankanteen. Hiljaisuus venyi välillänne, mutta ei vaivaantuneena vaan rauhallisena ja ehkä hieman odottavana. Viimein hän liikahti hieman ja uskaltautui rikkomaan sen.
”Oletko sinä koskaan toivonut, että voisit vain pysäyttää ajan hetkeksi?”
Laskit katseesi, eikä sinun tarvinnut edes pohtia vastausta. Nyökkäsit.
”Monia kertoja.”
Esimerkiksi nyt, mutta sitä et sanonut ääneen.
Pieni hymy ilmestyi hänen suupieliinsä, ja äkkiä tunsit erään viime aikoina paljon mielessäsi pyörineen kysymyksen nousevan huulillesi.
Halusit tietää.
”Oletko ajatellut, mitä aiot tehdä kesän jälkeen?”
Tiesit, ettei hän viipynyt missään pitkään, niin ei varmasti sielläkään. Minne, milloin - niihin kysymyksiin kaipasit vastauksia, vaikket ollutkaan varma, mitä ne auttaisivat.
Hän katsoi sinua ja kohautti olkiaan.
”En tiedä. Ehkä nousen ensimmäiseen lähtevään junaan ja menen, minne se menee. En voi koskaan tietää, minne päädyn lopulta.”
”Se on varmasti mahtavaa”, sanoit hiljaa.
Hiljaisuus. Sitten:
”Sinä voisit tulla mukaan.”
Se ei ollut kysymys, eikä varsinaisesti ehdotuskaan.
Katsoit häntä ja kuulit sydämen sykkeen korvissasi. Hän hymyili - sitä hymyä, jolle sinun oli kovin vaikea sanoa ei. Mutta tiesit, ettei se olisi ikinä mahdollista ja olit vihainen siitä pienestä toivosta, joka oli kaikesta huolimatta syttynyt sisääsi. Pudistit päätäsi, vaikka halusit nyökätä.
”En voi”, sanoit, vaikka halusit vastata myöntävästi.
Hymy ei kadonnut minnekään, muuttui ehkä vain hieman surumielisemmäksi.
”Tiedän. Olisin vain katunut myöhemmin, ellen olisi kysynyt.”
Hän katsoi sinua tiiviisti, ja olit varma, että ne silmät tuikkivat yhtä kirkkaasti kuin tähdet yläpuolellanne. Hän astui askeleen tehden liian suuresta välimatkasta liian pienen, ja koko ajan se pieni hymy leikki hänen suupielissään.
Ja hän suuteli sinua niin kuin niissä typerissä ja kuluneissa lauluissa suudellaan.
Aina kun yritit jälkeenpäin muistella loman loppupuolta, huomasit muistojen olevan kovin sekavia ja epäselviä. Et muistanut töistä mitään, et paljoakaan ajastasi setäsi luona.
Mutta muistit hänen hymynsä ja äänensä kuiskauksena korvasi juuressa. Muistit hänen vartalonsa omaasi vasten, hänen kätesi omassasi, sormet toistensa lomassa. Muistit, miten kävelitte yhdessä hieman kauemmas joenvartta kuin normaalisti, jotta varmasti saisitte olla kaikessa rauhassa ja mahdollisten uteliaiden silmien ulottumattomissa; miten hän usein laski päänsä syliisi, katseli sinua kirkkailla tähtisilmillään hymyillen ja sanoi haluavansa pysyä siinä hetkessä ikuisesti. Miten hän viipyi luonasi yön yli lukuisia kertoja - maaten ensin lattialle levitetyllä futonilla, mutta viimeistään puolenyön jälkeen vain muutamia hetkiä ennen nukahtamistasi kömpien viereesi siihen kapeaan, epämukavaan vierashuoneen sänkyyn. Ja sinä nukahdit hänen kädet ympärilläsi, kevyt hengitys niskaasi kutittaen.
Muistit ne pitkät, kuumat ja pitkäveteiset kesäpäivät, merkitsevät katseet, varoen ja salassa vaihdetut suudelmat; muistit pehmeän ruohon allanne ja loputtoman sinisen taivaan päidenne päällä, ja sen tunteen kuin koko maailma olisi ollut vain teitä varten. Muistit, miten ensimmäisen kerran tunsit ymmärtäväsi niitä typeriä ja kuluneita lauluja, joita hänellä oli tapana soittaa ja laulaa.
Muistit, miltä rakastuminen tuntui.
Heinäkuu väistyi hitaasti elokuun tieltä muuttaen ilman yhä kuumemmaksi ja kosteammaksi. Kauppa oli kiinni muutamia päiviä, koska setäsi mukaan sellaisessa helteessä ei vain kyennyt työskentelemään, ja olit hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä.
Lämpötilan takia mitään muutakaan tekemistä ei juuri ollut, mutta se ei teitä häirinnyt. Päivän kuumimman hetken lähestyessä et tiennyt mitään parempaa kuin istua hänen kanssaan Kogan perheen verannalla tuulettimen ja jäisen Coca-Cola -lasin välittömässä läheisyydessä. Sinä istuit puisella puutarhapenkillä, hän makoili selällään vieressäsi ja oli nostanut jalkansa sinun jalkojesi ylitse. Hän taitteli irtirepäistystä sanomalehden sivusta lennokkia, ja sinun silmäsi olivat kiinnittyneet perheen kirjavaan kissaan, joka torkkui ikkunalaudalla verannan toisella puolen. Mietit, miten hyvältä yksinkertainen onnellisuus saattoikaan tuntua.
Olitte vasta hetki sitten puhuneet tulevaisuudesta, rahasta, matkustelusta ja siitä, mitä kumpikin teistä tekisi kymmenen vuoden päästä.
Hän oli nauraen vakuuttanut edelleen olevansa iloinen ja kuuluisa rock-muusikko, joka kiertäisi ympäri maailmaa ja tuhlaisi vähäiset tulonsa kahviin, merkkiaurinkolaseihin ja kalliisiin autoihin.
”Sinä taas olisit jonkun menestyvän firman johtaja, käyttäisit tyylikkäitä ja kalliita pukuja ja kävisit työmatkoilla Kiinassa, Euroopassa ja Amerikassa.”
Hän nosti hieman päätään ja katsoi sinua hymyillen.
”Tekisit paljon liikematkoja, ja minä kiertäisin maita ja kaupunkeja bändini kanssa, ja joskus saattaisimme sattua samaan paikkaan samaan aikaan. Törmäisimme toisiimme Eiffel-tornin juurella tai vilkkaassa kahvilassa New Yorkissa tai Tiananmenin aukiolla Pekingissä.”
Hän sai lennokin valmiiksi ja tähtäsi sillä ulos verannalta. Se liiti hetken, kaarsi sitten jyrkästi alaspäin törmäten kaiteeseen ja pelästyttäen nokosilla olleen kissan tiehensä.
”Eikö tuo ole melko mahdotonta?” kysyit huvittuneena. ”Miten ikinä voisimme löytää toisemme sillä tavalla?”
”Me voisimme,” hän sanoi heti, varman kuuloisena. ”Me löytäisimme toisemme aina.”
Minä löytäisin sinut aina, hänen silmänsä sanoivat, ja hän kuulosti niin vakuuttavalta, että uskoit häntä.
Se aamu oli kaunis ja lämmin, samanlainen kuin mikä tahansa muu aamu sinä kesänä. Samanlainen ja kuitenkin niin erilainen. Helle oli jo ohitse, ja sinua lähes kylmäsi seisoessasi pienen rautatieaseman asemalaiturilla. Hän seisoi edessäsi, huolettomasti hymyillen ja kitara olallaan - juuri sellaisena kuin muistit hänet ensitapaamiseltanne. Kolmekymmentäkaksi päivää sitten hän oli astellut sisään setäsi kauppaan ja elämääsi - aika, joka samalla tuntui niin pieneltä ikuisuudelta kuin ohikiitävältä hetkeltäkin. Juuri silloin se kuitenkin tuntui sinusta vain naurettavan lyhyeltä, mutta tiesit, että hän lähtisi kaikesta huolimatta. Hän lähtisi, ja sinä jäisit - se oli epäreilua, mutta niin sen kuului olla.
Kunnon hyvästit oli vaihdettu jo edellisenä iltana, ja tunsit itsesi tyhjäksi ja sanattomaksi. Et olisi mielelläsi edes tullut asemalle saakka, mutta jälkeenpäin tulisit varmasti katumaan sitä vähemmän kuin jos et olisi tullut alkuunkaan.
Aurinko kurkisteli puiden latvojen takaa maalaten junan kyljen kellertäväksi. Vanha asemakello oli seitsemää vaille - junan lähtöön oli muutamia minuutteja. Laiturialue oli uninen ja hiljainen; vain eräs vanharouva oli kavunnut junaan hetkeä aikaisemmin.
Viimein nostit katseesi häneen ja yritit hymyillä yhtä huolettomasti. Halusit sanoa jotain, saada kurkkuusi takertuneet sanat ulos.
”Tuota…”
Tuskin sana oli karannut huuliltasi, kun hän äkkiä tarttui käsivarteesi ja veti sinut itseään vasten kuin hiljentääkseen. Älä sano mitään.
Kiersit kätesi hänen ympärilleen, painauduit niin lähelle kuin suinkin. Seisoitte hiljaa kellon laskiessa loputtomia sekunteja päidenne päällä. Et halunnut päästää irti.
Viimein, lyhyen ikuisuuden jälkeen, tunsit hänen irrottavan hitaasti otteensa, tunsit huulien kevyen kosketuksen korvanlehdelläsi. Hän katsoi sinua tiiviisti, tarttui vasempaan käteesi ja painoi vaalean, kuluneen plektran kämmenellesi. Sen pintaan oli piirretty - saatoit erottaa pienen, sarjakuvamaisen kilpikonnan.
”Muista Eiffel-torni”, hän sanoi hiljaa, hymyillen.
Lyhyeksi hetkeksi hänen huulensa painautuivat vielä omillesi, sormet puristivat kevyesti t-paitasi kangasta. Sitten hän vetäytyi pois, tarttui naurettavan pieneen laukkuunsa, jonne hänen mukaansa mahtui kuitenkin kaikki tarvittava, korjasi kitaralaukkua olallaan ja asteli junanvaunun luo. Seisoit paikallasi katsellen, miten hän nousi kyytiin ja hetken päästä ilmestyi kolmanteen ikkunaan ovelta lukien. Astuit lähemmäs ja vain katselit häntä, näit hänen yhä vain hymyilevät kasvonsa paksun ja naarmuisen ikkunalasin läpi.
Junan lähtiessä liikkeelle, kävelit mukana muutaman askeleen heiluttaen ja pitäen katseesi tiukasti siinä yhdessä tietyssä ikkunassa, hänen kasvoissaan, kunnes vauhdin kiihtyessä vaunu etääntyi hitaasti, ja pian et enää kyennyt erottamaan ikkunoita toisistaan.
Vielä kauan junan kadottua näkyvistä seisoit laiturilla katsellen suuntaan, jonne hän oli matkalla.
Muutamia päiviä myöhemmin matkallasi töistä kotiin viimeistä kertaa sinä kesänä, sormesi osuivat taiteltuun paperinpalaan takkisi taskussa. Et ikinä jättänyt taskuihisi mitään. Paperi oli repäisty jostakin vanhasta vihosta ja oli jo hieman nuhjaantunut. Huomasit käsiesi tärisevän taitellessasi sitä auki.
Kun luet tätä, olen varmasti jo kaukana matkalla jonnekin muualle.
Vaikka en ikinä viihdykään missään pitkään tuntuu, että tällä kertaa
lähteminen oli vaikeampaa kuin koskaan.
Onnea opiskeluillesi. Sinusta voi tulla mitä ikinä haluatkaan, minä uskon
sinuun. Sinunkin pitää.
Ajattelen sinua, kun soitan kitaraani lavalla ja katson yli huutavan yleisön.
Muistelen yhteisiä päiviämme aina, kun kirjoitan uusia kappaleita.
Tee parhaasi, niin teen minäkin.
Olen varma, että kerran toisensa kohdanneet tiet
kohtaavat jokin päivä vielä uudestaan.
Täytyy vain kulkea eteenpäin.
- J
Kesäloman loputtua palasit Tokioon ja kouluun. Opiskelumotivaatiosi oli pohjalukemissaan, mutta yritit siitä huolimatta. Pieni, taiteltu paperinpala kulki aina mukanasi, ja se motivoi sinua hetkittäin enemmän kuin mikään.
Syksy tuntui kuluvan hitaasti, kesä lipui yhä kauemmas, mutta estit muistoja haihtumasta. Lokakuun vaihtuessa marraskuuksi, kylmän tihkusateen muuttuessa rännäksi ja ilman yhä vain kylmetessä, ajatuksesi ajautuivat kesään yhä uudelleen. Istuessasi aikaisin aamulla ennen luentoasi pienessä, vilkkaassa kahvilassa aseman lähellä katsellen ulos heikkoon lumisateeseen muistit elävästi edellisen kesän helteet, setäsi kaupan iltapäivän hiljaisina tunteina ja teehetket herra Hayashin kanssa. Mielessäsi vaelsit takaisin kylään, joenpenkalle kävelemään hänen seuraansa, ja saatoit melkein kuulla kitaransävelet korvissasi kahvilan melun läpi. Kiersit kohmeiset sormesi valkoisen, lämpimän posliinin ympärille ja otit kulauksen kuumaa teetä.
Toisinaan mietit, missä hän oli sillä hetkellä, mitä tekemässä. Ehkä hän istuisi junassa matkalla jälleen johonkin uuteen kaupunkiin, jota hän itsekään ei vielä osannut nimetä. Ehkä hän seisoisi lavan reunalla jollakin pienellä ja mitättömällä live-klubilla pienen ja mitättömän bändinsä kanssa, ja valojen himmetessä hän laulaisi yleisölle toiveista, unelmista ja niiden toteuttamisesta, ystävyydestä ja nuoruudesta. Sormesi koskettivat kevyesti valkeaa ja kulunutta plektraa, joka roikkui ketjussa kaulassasi.
Tai ehkä hän olisi sittenkin yksi niistä miljoonista sateenvarjon alle kätkeytyneistä ihmisistä, jotka kiirehtivät yhtenä suurena ja jatkuvana merenä ohi kahvilan ikkunoiden. Ehkä olit törmännyt häneen joku aamu tai ilta ruuhkaisilla kaduilla, tai seisonut muutaman metrin päässä hänestä täpötäydessä metrossa. Hän oli siellä jossain, liian kaukana sinun saavutettavaksesi. Välillä sinusta tuntui, että huolimatta hänen lupauksestaan, et pystyisi ikinä enää löytämään häntä.
Teen viimein loputtua, tartuit omaan sateenvarjoosi ja astuit ulos kadulle liittyen siihen loputtomaan ja suuren ihmismereen, joka oli matkalla ei-minnekään. Pureva, kylmä tuuli työnsi sinua hitaasti eteenpäin, etkä pystynyt enää erottamaan kitaran säveliä korvissasi.
Talvi kului hitaasti, joulu ja uusivuosi lipuivat ohi huomaamattomasti.
Loman aikana ostit vanhan käytetyn kitaran ja vietit iltasi näppäillen kieliä hänen plektrallaan yrittäen muistella asioita, joita hän oli opettanut sinulle kesällä. Et muistanut paljoakaan, sinun sormesi eivät liikkuneet kielillä yhtä vaivattomasti kuin hänen, etkä todellakaan onnistunut saamaan lähellekään muistojesi kaltaisia sointuja aikaan. Mutta et lopettanut, soitit siitä huolimatta päättäväisesti. Kuvittelit, miten paljon hän nauraisikaan sinulle, jos näkisi.
Eräänä iltana helmikuun loppupuolella, kun ilmassa saattoi jo aistia ensimmäisen pienen aavistuksen tulevasta kesästä, saavuit kotiin tavallista myöhempään pitkän ja uuvuttavan päivän jälkeen. Heitettyäsi takin päältäsi astelit ahtaaseen oleskelutilaan pienen keittiön ja makuusoppesi väliin selaillen samalla hajamielisesti läpi postinippua, jonka olit matkallasi noutanut laatikosta. Muutaman mainoskuoren ja laskun alta paljastui kapea ja hieman ryppyinen kirjekuori, jonka päällä olevaa käsialaa et tunnistanut. Kuoren kääntöpuolella, oikeassa yläkulmassa oli pieni piirretty, sarjakuvamainen kilpikonna. Muut postit putosivat kädestäsi istuutuessasi hitaasti alas pöydän ääreen. Kuulit sydämen takovan korvissasi avatessasi kuorta.
Sisältä paljastui samanlainen taiteltu paperinpala, jota vielä sinäkin päivänä kannoit mukanasi.
Tokio on suurempi ja kauniimpi kuin muistin.
Minusta tuntui, että on pakko tulla viimein takaisin.
Ajatukseni ovat eksyneet tänne liian usein viimeisten
kuukausien aikana.
Luuletko, että kahden ihmisen olisi mahdollista törmätä
toisiinsa sattumalta Tokio-tornin juurella lauantai-iltapäivänä?
Se ei ole Eiffel-torni, mutta tarpeeksi lähellä, vai mitä?
- J
Lauantai oli syntymäpäiväsi.
Ilma oli aurinkoinen ja paljon ihmisiä oli liikkeellä. Jännitys puristi vatsaasi kävellessäsi tornia kohti. Et vieläkään ollut täysin varma, olisiko muka todella mahdollista löytää toista siitä väenpaljoudesta, mutta epäilyksesi haihtuivat pois nopeasti huomatessasi tutun hahmon, joka seisoskeli tornin kulmalla. Hänellä ei ollut kitaraa mukanaan sillä kertaa, mutta et silti voinut erehtyä.
Juoksit viimeiset metrit hänen luokseen, kiersit kätesi tiukasti hänen ympärilleen ja nähdessäsi jälleen sen hymyn vannoit, ettet enää uudestaan päästäisi teitänne eroamaan.
--
kommentit: ♥
fandom: KAT-TUN
paritus: akame [kamenashi kazuya / akanishi jin]
ikäraja: K-7
tyylilaji: AU, romantiikka, draama
yhteenveto: "I believe in the future" -- That was your last whisper, At the railway yard together, On that summer morning you left town. [field of dreams - do as infinity]
alkusanat: afsd, kirjoitin tätä ikuisuuden ja olen enemmän kuin onnellinen, että se on vihdoin ja viimein valmis. sain idean tähän ficciin do as infinityn biisistä field of dreams ja ficci on hyvin paljolti kirjoitettu lyriikoiden pohjalta, joten suosittelen vilkaisemaan niitä täältä. halusin kirjoittaa iloisen, onnellisen ja toiveikkaan ficin näistä kahdesta ja toivottavasti onnistuin siinä edes jotenkin. en yleensä itse kannata akame-AU:ta niin kovasti, mutta tää ficci ei olisi toiminut mitenkään muuten.
tää on omistettu damagealle, joka on odottanut tätä ihan liikaa ja toivon kovasti, ettei se nyt pety tän luettuaan.
eipä muuta, dôzo ~
--
Oli heinäkuu, aikainen aamu, kun kävelit verkkaisesti pölyävän hiekkatien laitaa nukkuvien talojen ohi. Se oli ehkä päivän kaunein hetki, ajattelit ohimennen. Oli aivan hiljaista ja liikkumatonta auringon kohotessa hitaasti puiden latvojen takaa valaisemaan valoista aamua vielä hieman lisää. Hiekka rahisi sandaaliesi alla, työnsit kätesi rikkinäisten farkkujen taskuihin ja hyräilit hiljaa ensimmäistä mieleesi tulevaa sävelmää.
Oli kesäloma. Olit ollut töissä setäsi luona muutaman viikon ja vielä noin kuukausi olisi edessä. Sen jälkeen askeleesi suuntaisivat takaisin kaupunkiin. Hiekkatie muuttuisi monikaistaiseksi asfalttiväyläksi, pienet puutalot valtaviksi pilvenpiirtäjiksi, lintujen laulu liikenteen jatkuvaksi jylyksi ja se verkkainen, rauhallinen elämänrytmi kiireen, stressin ja aikataulujen törmäyspaikaksi. Et tiennyt, oliko se sitä, mitä halusit. Et tiennyt, mitä halusit. Mutta et halunnut ajatella sitä vielä.
Setäsi omistama sekatavarapuoti oli pieni ja sijaitsi kylän laidalla. Asiakkaita kävi vähän jos ollenkaan, mutta se ei sinua haitannut. Jollain oudolla tavalla nautit niistä laiskoista, pitkistä ja tylsistä päivistä, jolloin sinulla ei ollut muuta tekemistä kuin istua katoksessa kaupan edessä juomassa teetä tai sitten järjestellä loputtomia hyllyrivejä yhä uudestaan ja uudestaan. Ainoa vakioasiakas oli naapurin vanha Hayashi-herra, joka pistäytyi teelle vähintään joka toinen päivä ja jolla riitti tarinoita aina moneksi tunniksi. Te viihdyitte toistenne seurassa hyvin.
Sinä päivänä Hayashi-herra oli ilmestynyt hieman ennen puolta päivää. Olit keittänyt teetä, te istuitte verannalla juomassa sitä ja hän kertoili sinulle nuoruudestaan, kesistä sodan jälkeen kauan sitten, jolloin elämä oli ollut kovaa. Kuuntelit puolella korvalla, nyökyttelit sopivissa kohdissa ja annoit silmiesi vaeltaa taivaalla risteilevissä pilvissä. Sinä päivänä tavanomaisen kesäpäivän hiljaisuuden rikkoivat vaimeat kitaran soinnut, joiden lähdettä et kuitenkaan pystynyt paikantamaan.
Kitara soi silloin tällöin pitkin päivää, ja kävellessäsi kotiin myöhään iltapäivällä huomasit soiton tulevan eräästä talosta tien vastakkaiselta puolelta. Joku istui sisällä avoimen ikkunan vieressä, ja hennot soinnut karkasivat verhojen raosta kesäiltaan. Tunsit outoa halua pysähtyä kuuntelemaan, mutta askeleesi jatkoivat kuitenkin hitaasti eteenpäin. Olit jo melkein kuulomatkan ulkopuolella, kun se joku viimein lopetti soittamisen.
Herra Hayashi ei pistäytynyt seuraavana päivänä, joten sinulla oli poikkeuksellisen tylsää. Mutta sen sijaan iltapäivällä tuli ensimmäinen oikea asiakas sillä viikolla. Olit juuri silloin takahuoneessa purkamassa saapuneita tavaroita laatikoista, koska sekin ikävä työ oli vain tehtävä joskus. Kellon kilahtaessa vaimeasti myymälän puolella, pyyhälsit kiireesti mattoveitsi kädessäsi tiskin taa hämmästyen melkoisesti, kun asiakas ei ollutkaan joku setäsi tuttavan tuttava vaan vieras, ehkä noin sinun ikäisesi poika. Hänellä oli lista ostettavista tavaroista kädessään ja hänen ojentaessaan sitä sinulle hieman ujon näköisenä, nenääsi tunkeutui kevyt moottoriöljyn haju.
Hänellä oli ystävällinen ääni ja hymy sekä nauravat silmät, laitoit merkille, kun hän maksoi ostoksiaan monella pienellä kolikolla. Jotenkin unohdit sillä kertaa sen tavanomaisen, huolettoman jutustelun, jota yleensä harrastit asiakkaiden kanssa. Vasta kun hän oli lähtemässä kiitellen ja kumartaen, onnistuit jotenkin änkyttämään tavanomaiset kohteliaisuudet hänen selälleen.
Et voinut olla pohtimatta, kuka ja mistä se poika oli, koska siihen mennessä olit ehtinyt törmätä kylän jokaiseen asukkaaseen vähintään kerran. Ja ehdit tuskin edes miettiä, milloin mahtaisit törmätä siihen muukalaiseen toistamiseen, kun hän jo ilmestyi kaupalle uudelleen seuraavana päivänä. Olit jälleen tavanomaisella aamupäiväteellä Hayashi-herran kanssa, kun hän asteli paikalle shortseissa ja vanhassa, kuluneessa bändipaidassa, varjostaen silmiään auringolta. Hänellä oli kitara olallaan ja hivenen nolo hymy huulillaan.
”Unohdin jotain eilen”, hän naurahti.
Sinulla kesti hetki reagoida sanoihin, koska mielesi asetteli kovaa kyytiä palapelin paloja oikeille paikoilleen. Viimein tajusit kuitenkin nousta ylös, jättää teesi sekä herra Hayashin jatkamaan yksinpuheluaan ja mennä tekemään varsinaista työtäsi.
Sillä kertaa hän maksoi seteleillä, ja sillä kertaa sait suusi auki ajoissa. Sanoit ohimennen kuulleesi hänen soittoaan aiemmin. ”Se kuulosti hyvältä.”
Hänen huuliltaan karkasi vaivautunut naurahdus ja kiitos.
”Soitatko sinä?”
Nostit katseesi niihin nauraviin silmiin ja pudistit nopeasti päätäsi.
”Ehkä voin opettaa joskus”, hän sanoi hyväntuulisesti. Et osannut kuin nyökätä.
Hayashi-herra oli innokkaasti kutsumassa päivän ainoaa asiakasta myöskin teelle, etkä voinut hiljaa mielessäsi kuin olla samaa mieltä hänen kanssaan. Poika kuitenkin pyöritti hymyillen päätään sanoen, että hänen oli palattava töihin. Ennen kuin kääntyi lähteäkseen, hän kuitenkin loi vielä nopean katseen sinuun ja heilautti kättään.
”Nähdään.”
Istuuduit takaisin alas, ja teesi ehti jäähtyä, ennen kuin tajusit taas juoda siitä. Et pystynyt enää millään keskittymään vanha miehen tarinointiin sitäkään vähää kuin yleensä.
Siitä hetkestä seuraavan päivän iltapäivään aika tuntui kulkevan tuskastuttavan hitaasti. Ensimmäistä kertaa työpäiväsi mateli eteenpäin ja ensimmäistä kertaa se tylsyys oikeasti myös tuntui tylsältä. Odotit koko jotain tapahtuvaksi. Jotain, josta et edes itse ollut täysin varma.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ei yhtäkään asiakasta, ei edes herra Hayashia. Päivä mateli eteenpäin omaa hidasta tahtiaan, niin kuin ne yleensäkin tekivät. Liian monta teemukillista ja lehtien sanaristikkosivua ehti kulua, ennen kuin kello antoi sinulle viimein luvan lähteä kotiin siltä päivältä.
Etuoven lukon kolahdettua kiinni, olit jo suuntaamassa kohti kotia, kun äkkiä tuttu vaimea sävel tanssi jostain korviisi. Suunta oli vastakkainen, ja sen kummempia miettimättä käännyit kannoillasi ja annoit sävelmän johdattaa sinua.
Hän istui kylän takana juoksevan pienen joen pengermällä kitara sylissään. Sinä mietit, miten soitto saattoi kantautua niin hyvin kaupalle asti. Pysähdyit muutaman metrin hänen taakseen, katseesi hänen selässään, kaikkien järkevien sanojen ja ajatusten juostessa karkuun mielestäsi. Hetken päästä hän kuitenkin lopetti soittamisen, kääntyi ja katsoi olkansa yli sinuun se sama ystävällinen hymy huulillaan.
”Sinä tulit.”
Hän näytti iloiselta ja jatkoi sitten soittamista kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin hän olisi koko ajan tiennyt, että tulet. Hetken päästä hän kysyi, halusitko sinä kokeilla.
”Ei, kuuntelen paljon mieluummin”, sanoit naurahtaen hiukan ja istuuduit ruohikolle hänen viereensä.
Hän soitti, ja sinä kuuntelit, maaten selälläsi pehmeässä ruohossa, sävelten tanssiessa ympärilläsi. Välillä hän saattoi laulaa hetken; varovasti ja epäröiden, aivan kuin ei olisi kunnolla muistanut sanoja. Hänen äänensä oli pehmeä ja kuulosti hyvältä, sinä ajattelit.
Vaihdoitte muutamia sanoja silloin tällöin, mutta suurimman osan ajasta välillänne olivat vain kesäillan hiljaisuus ja kitaran soinnut, ja se riitti.
Siitä tuli tapa. Istuitte yhdessä joenpenkalla, hän soitti kitaraansa ja sinä kuuntelit, juttelitte, olitte hiljaa ja kesäpäivät lipuivat ohi hitaasti ja huomaamattomasti niin kuin niillä on tapana.
Hänen nimensä oli Jin. Hän oli kotoisin Tokiosta niin kuin sinäkin, mutta hän ei enää moneen vuoteen ollut viettänyt siellä muutamia viikkoja kauempaa. Hän matkusteli, kierteli ympäriinsä, ei viipynyt missään kovin kauaa. Hän ei tiennyt, mitä halusi tehdä tulevaisuudessa, mutta ei kuulemma murehtinut siitä. Hän oli koko ajan liikkeellä, odottaen että tulevaisuus tulisi hänen luokseen. Kerran hän kertoi ohimennen unelmoineensa joskus perustavansa rokkibändin; soittavansa kitaraa kaiket yöt pienillä live-klubeilla ja säveltävänsä uusia kappaleita päivisin. Olevansa kuuluisa rokkitähti, jota kaikki ihailivat ja joka teki mitä tahtoi.
”Mutta luulen, että kyllästyisin siihenkin melko pian”, hän totesi lopuksi olkiaan kohauttaen.
Hän oli vaikuttunut, kun sai kuulla, että sinä olit päässyt yliopistoon sinä keväänä. Hänen silmissään loisti ihailu, kun kerroit opinnoistasi siellä. Hänestä se oli upeaa, sinusta ei. Sinusta se, että hän teki mitä halusi, meni minne halusi milloin halusi, oli upeaa. Sanoit kadehtivasi häntä.
Hän ei vastannut pitkään aikaan mitään, antoi vain sormiensa näppäillä kieliä kevyesti.
”Ei se loppujen lopuksi ole upeaa. Se on sitä, kun ei tiedä, minne kuuluu vai kuuluuko minnekään. Kun on eksyksissä.”
Olisit halunnut ojentaa kätesi ja sulkea sen hänen omansa päälle, mutta välimatka oli samalla kertaa liian pitkä ja lyhyt.
Mitä kauemmin kuuntelit hänen soittoaan ja lauluaan, sitä vakuuttuneempi olit siitä, ettei hänestä olisi varmasti tullut hullumpi muusikko. Hän osasi lukuisia erilaisia kappaleita, lauloi ja hyräili niitä hyvin hiljaa, mutta niin että kuitenkin kuulit ne. Usein hän lauloi toiveista, unelmista ja niiden toteuttamisesta, ystävyydestä, nuoruudesta, vieraista kaupungeista ja siitä, kuinka kaksi ihmistä löysivät toisensa. Olit varma, että ne laulut olivat juuri sellaisia, joita hän itsekin kirjoittaisi muusikkona päivät pitkät. Sinä pidit sellaisista kappaleista, kuuntelit hänen lauluaan ja huolimatta siitä, miten naurettavilta, kuluneilta tai typeriltä sanat saattoivat toisinaan kuulostaa, lukitsit siitä huolimatta jokaisen syvälle sisääsi.
Enää herra Hayashi ei ollut ainoa henkilö, joka poikkesi luoksesi teelle kesken työpäivän. Myös hän alkoi ilmestyä kaupalle aina lounasaikaan, mutta toisin kuin herra Hayashi, hän tuli varmasti ja poikkeuksetta joka päivä. Istuitte verannan viileässä varjossa juomassa jääteetä, toisinaan pelaamassa korttia tai vain juttelemassa joutavanpäiväisistä asioista.
Hän oli tilapäisesti töissä pienellä korjaamolla, jonka omisti mukava vanha pariskunta. Tiesit heidät, sillä he olivat setäsi tuttavia (niin kuin yli puolet kylän asukkaista). Hän kertoi heidän olevan myös jonkun hänen kaukaisen sukulaisensa tuttuja, ja niin ystävällisiä, että tarjosivat hänelle tilapäisen asuinpaikan ja kiitokseksi siitä hän auttoi korjaamolla.
Toisinaan sinäkin pysähdyit vastavuoroisesti korjaamolla, koska se oli kotimatkasi varrella. Usein löysit hänet sekaisesta autotallista korjaamasta vanhaa polkupyörää, skootteria tai ruohonleikkuria. Hänen kätensä olivat liasta mustat ja otsa keskittyneessä rypyssä. Saatoit pitää hänelle seuraa, tutkailla autotallia ja kysellä, mihin mitäkin ruuvia tai mutteria tarvittiin. Hän vain hymyili, jatkoi työtään ja pyyhkäisi tummia suortuvia pois kasvoiltaan jättäen poskeensa mustan viirun likaisista käsistään.
Korjaamon omistaja vanhaherra Koga ei millään saattanut uskoa, että olitte tavanneet vasta hetki sitten. Tämä sanoi aina, että olitte kuin vanhat ystävykset istuessanne autotallissa juttelemassa ja nauramassa vielä senkin jälkeen, kun hän oli lopettanut työnsä siltä päivältä.
Olit samaa mieltä hänen kanssaan. Aika ei vielä koskaan ollut kulunut yhtä nopeasti ja hitaasti.
Sinä iltana et saanut unta, vaan makasit vielä myöhään hereillä sängyssäsi lukemassa hyllyn perältä löytynyttä ikivanhaa Dragonball-pokkaria. Kevyt ja lämmin yötuuli puhalsi heikosti sisään raollaan olevasta ikkunasta. Mangan sivuilla Goku oli juuri keskellä jännittävää ja ratkaisevaa taistelua, kun äkillinen terävä rasahdus rikkoi keskittymisesi. Nostit silmäsi sarjakuvasta ja keskityit kuuntelemaan. Toinen, kolmas. Nousit ylös. Ääni tuli ikkunasta pienten kivien osuessa siihen, ja kurkistaessasi ulos hämärään iltaan, näit hänet seisomassa pihalla alapuolellasi, hymyillen.
Sinä tiesit sen hymyn jo, arvasit hänellä olevan jotain mielessään. Yksi kädenheilautus, ja hymyilit, suljit ikkunan ja hiivit nukkuvan talon läpi ulko-ovelle.
Kylä näytti kovin erilaiselta yöllä, ja huomasit pitäväsi siitä huomattavasti enemmän kuin päiväsaikaan. Kesäyön sininen hämärä kietoutui talojen varjoihin, ja askeltenne rahina hiekalla tuntui voimistuvan moninkertaiseksi, kaikuna ympäröivistä seinistä.
Hän johdatti sinut joelle. Kävelitte sen vartta pitkin hitaasti, kiireettä, piittaamatta siitä, minne olitte menossa, kunhan vain kävelitte. Vaalean taivaan heikot tähdet kuvastuivat vedestä alapuolellanne. Hän käveli kädet taskuissaan, hyräillen hiljaa itsekseen jotain sävelmää, ja sinusta tuntui kuin olisit itse ollut osa sitä laulua.
Jossain vaiheessa hän pysähtyi ja jäi seisomaan pengermän reunalle katsellen alas virtaavaan veteen. Astelit hänen viereensä, mutta sinun silmäsi oli luotu taivaalle; yritit laskea kalpeita tähtiä päidenne päällä, piirtää tähtikuvioita silmilläsi vaaleaan taivaankanteen. Hiljaisuus venyi välillänne, mutta ei vaivaantuneena vaan rauhallisena ja ehkä hieman odottavana. Viimein hän liikahti hieman ja uskaltautui rikkomaan sen.
”Oletko sinä koskaan toivonut, että voisit vain pysäyttää ajan hetkeksi?”
Laskit katseesi, eikä sinun tarvinnut edes pohtia vastausta. Nyökkäsit.
”Monia kertoja.”
Esimerkiksi nyt, mutta sitä et sanonut ääneen.
Pieni hymy ilmestyi hänen suupieliinsä, ja äkkiä tunsit erään viime aikoina paljon mielessäsi pyörineen kysymyksen nousevan huulillesi.
Halusit tietää.
”Oletko ajatellut, mitä aiot tehdä kesän jälkeen?”
Tiesit, ettei hän viipynyt missään pitkään, niin ei varmasti sielläkään. Minne, milloin - niihin kysymyksiin kaipasit vastauksia, vaikket ollutkaan varma, mitä ne auttaisivat.
Hän katsoi sinua ja kohautti olkiaan.
”En tiedä. Ehkä nousen ensimmäiseen lähtevään junaan ja menen, minne se menee. En voi koskaan tietää, minne päädyn lopulta.”
”Se on varmasti mahtavaa”, sanoit hiljaa.
Hiljaisuus. Sitten:
”Sinä voisit tulla mukaan.”
Se ei ollut kysymys, eikä varsinaisesti ehdotuskaan.
Katsoit häntä ja kuulit sydämen sykkeen korvissasi. Hän hymyili - sitä hymyä, jolle sinun oli kovin vaikea sanoa ei. Mutta tiesit, ettei se olisi ikinä mahdollista ja olit vihainen siitä pienestä toivosta, joka oli kaikesta huolimatta syttynyt sisääsi. Pudistit päätäsi, vaikka halusit nyökätä.
”En voi”, sanoit, vaikka halusit vastata myöntävästi.
Hymy ei kadonnut minnekään, muuttui ehkä vain hieman surumielisemmäksi.
”Tiedän. Olisin vain katunut myöhemmin, ellen olisi kysynyt.”
Hän katsoi sinua tiiviisti, ja olit varma, että ne silmät tuikkivat yhtä kirkkaasti kuin tähdet yläpuolellanne. Hän astui askeleen tehden liian suuresta välimatkasta liian pienen, ja koko ajan se pieni hymy leikki hänen suupielissään.
Ja hän suuteli sinua niin kuin niissä typerissä ja kuluneissa lauluissa suudellaan.
Aina kun yritit jälkeenpäin muistella loman loppupuolta, huomasit muistojen olevan kovin sekavia ja epäselviä. Et muistanut töistä mitään, et paljoakaan ajastasi setäsi luona.
Mutta muistit hänen hymynsä ja äänensä kuiskauksena korvasi juuressa. Muistit hänen vartalonsa omaasi vasten, hänen kätesi omassasi, sormet toistensa lomassa. Muistit, miten kävelitte yhdessä hieman kauemmas joenvartta kuin normaalisti, jotta varmasti saisitte olla kaikessa rauhassa ja mahdollisten uteliaiden silmien ulottumattomissa; miten hän usein laski päänsä syliisi, katseli sinua kirkkailla tähtisilmillään hymyillen ja sanoi haluavansa pysyä siinä hetkessä ikuisesti. Miten hän viipyi luonasi yön yli lukuisia kertoja - maaten ensin lattialle levitetyllä futonilla, mutta viimeistään puolenyön jälkeen vain muutamia hetkiä ennen nukahtamistasi kömpien viereesi siihen kapeaan, epämukavaan vierashuoneen sänkyyn. Ja sinä nukahdit hänen kädet ympärilläsi, kevyt hengitys niskaasi kutittaen.
Muistit ne pitkät, kuumat ja pitkäveteiset kesäpäivät, merkitsevät katseet, varoen ja salassa vaihdetut suudelmat; muistit pehmeän ruohon allanne ja loputtoman sinisen taivaan päidenne päällä, ja sen tunteen kuin koko maailma olisi ollut vain teitä varten. Muistit, miten ensimmäisen kerran tunsit ymmärtäväsi niitä typeriä ja kuluneita lauluja, joita hänellä oli tapana soittaa ja laulaa.
Muistit, miltä rakastuminen tuntui.
Heinäkuu väistyi hitaasti elokuun tieltä muuttaen ilman yhä kuumemmaksi ja kosteammaksi. Kauppa oli kiinni muutamia päiviä, koska setäsi mukaan sellaisessa helteessä ei vain kyennyt työskentelemään, ja olit hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä.
Lämpötilan takia mitään muutakaan tekemistä ei juuri ollut, mutta se ei teitä häirinnyt. Päivän kuumimman hetken lähestyessä et tiennyt mitään parempaa kuin istua hänen kanssaan Kogan perheen verannalla tuulettimen ja jäisen Coca-Cola -lasin välittömässä läheisyydessä. Sinä istuit puisella puutarhapenkillä, hän makoili selällään vieressäsi ja oli nostanut jalkansa sinun jalkojesi ylitse. Hän taitteli irtirepäistystä sanomalehden sivusta lennokkia, ja sinun silmäsi olivat kiinnittyneet perheen kirjavaan kissaan, joka torkkui ikkunalaudalla verannan toisella puolen. Mietit, miten hyvältä yksinkertainen onnellisuus saattoikaan tuntua.
Olitte vasta hetki sitten puhuneet tulevaisuudesta, rahasta, matkustelusta ja siitä, mitä kumpikin teistä tekisi kymmenen vuoden päästä.
Hän oli nauraen vakuuttanut edelleen olevansa iloinen ja kuuluisa rock-muusikko, joka kiertäisi ympäri maailmaa ja tuhlaisi vähäiset tulonsa kahviin, merkkiaurinkolaseihin ja kalliisiin autoihin.
”Sinä taas olisit jonkun menestyvän firman johtaja, käyttäisit tyylikkäitä ja kalliita pukuja ja kävisit työmatkoilla Kiinassa, Euroopassa ja Amerikassa.”
Hän nosti hieman päätään ja katsoi sinua hymyillen.
”Tekisit paljon liikematkoja, ja minä kiertäisin maita ja kaupunkeja bändini kanssa, ja joskus saattaisimme sattua samaan paikkaan samaan aikaan. Törmäisimme toisiimme Eiffel-tornin juurella tai vilkkaassa kahvilassa New Yorkissa tai Tiananmenin aukiolla Pekingissä.”
Hän sai lennokin valmiiksi ja tähtäsi sillä ulos verannalta. Se liiti hetken, kaarsi sitten jyrkästi alaspäin törmäten kaiteeseen ja pelästyttäen nokosilla olleen kissan tiehensä.
”Eikö tuo ole melko mahdotonta?” kysyit huvittuneena. ”Miten ikinä voisimme löytää toisemme sillä tavalla?”
”Me voisimme,” hän sanoi heti, varman kuuloisena. ”Me löytäisimme toisemme aina.”
Minä löytäisin sinut aina, hänen silmänsä sanoivat, ja hän kuulosti niin vakuuttavalta, että uskoit häntä.
Se aamu oli kaunis ja lämmin, samanlainen kuin mikä tahansa muu aamu sinä kesänä. Samanlainen ja kuitenkin niin erilainen. Helle oli jo ohitse, ja sinua lähes kylmäsi seisoessasi pienen rautatieaseman asemalaiturilla. Hän seisoi edessäsi, huolettomasti hymyillen ja kitara olallaan - juuri sellaisena kuin muistit hänet ensitapaamiseltanne. Kolmekymmentäkaksi päivää sitten hän oli astellut sisään setäsi kauppaan ja elämääsi - aika, joka samalla tuntui niin pieneltä ikuisuudelta kuin ohikiitävältä hetkeltäkin. Juuri silloin se kuitenkin tuntui sinusta vain naurettavan lyhyeltä, mutta tiesit, että hän lähtisi kaikesta huolimatta. Hän lähtisi, ja sinä jäisit - se oli epäreilua, mutta niin sen kuului olla.
Kunnon hyvästit oli vaihdettu jo edellisenä iltana, ja tunsit itsesi tyhjäksi ja sanattomaksi. Et olisi mielelläsi edes tullut asemalle saakka, mutta jälkeenpäin tulisit varmasti katumaan sitä vähemmän kuin jos et olisi tullut alkuunkaan.
Aurinko kurkisteli puiden latvojen takaa maalaten junan kyljen kellertäväksi. Vanha asemakello oli seitsemää vaille - junan lähtöön oli muutamia minuutteja. Laiturialue oli uninen ja hiljainen; vain eräs vanharouva oli kavunnut junaan hetkeä aikaisemmin.
Viimein nostit katseesi häneen ja yritit hymyillä yhtä huolettomasti. Halusit sanoa jotain, saada kurkkuusi takertuneet sanat ulos.
”Tuota…”
Tuskin sana oli karannut huuliltasi, kun hän äkkiä tarttui käsivarteesi ja veti sinut itseään vasten kuin hiljentääkseen. Älä sano mitään.
Kiersit kätesi hänen ympärilleen, painauduit niin lähelle kuin suinkin. Seisoitte hiljaa kellon laskiessa loputtomia sekunteja päidenne päällä. Et halunnut päästää irti.
Viimein, lyhyen ikuisuuden jälkeen, tunsit hänen irrottavan hitaasti otteensa, tunsit huulien kevyen kosketuksen korvanlehdelläsi. Hän katsoi sinua tiiviisti, tarttui vasempaan käteesi ja painoi vaalean, kuluneen plektran kämmenellesi. Sen pintaan oli piirretty - saatoit erottaa pienen, sarjakuvamaisen kilpikonnan.
”Muista Eiffel-torni”, hän sanoi hiljaa, hymyillen.
Lyhyeksi hetkeksi hänen huulensa painautuivat vielä omillesi, sormet puristivat kevyesti t-paitasi kangasta. Sitten hän vetäytyi pois, tarttui naurettavan pieneen laukkuunsa, jonne hänen mukaansa mahtui kuitenkin kaikki tarvittava, korjasi kitaralaukkua olallaan ja asteli junanvaunun luo. Seisoit paikallasi katsellen, miten hän nousi kyytiin ja hetken päästä ilmestyi kolmanteen ikkunaan ovelta lukien. Astuit lähemmäs ja vain katselit häntä, näit hänen yhä vain hymyilevät kasvonsa paksun ja naarmuisen ikkunalasin läpi.
Junan lähtiessä liikkeelle, kävelit mukana muutaman askeleen heiluttaen ja pitäen katseesi tiukasti siinä yhdessä tietyssä ikkunassa, hänen kasvoissaan, kunnes vauhdin kiihtyessä vaunu etääntyi hitaasti, ja pian et enää kyennyt erottamaan ikkunoita toisistaan.
Vielä kauan junan kadottua näkyvistä seisoit laiturilla katsellen suuntaan, jonne hän oli matkalla.
Muutamia päiviä myöhemmin matkallasi töistä kotiin viimeistä kertaa sinä kesänä, sormesi osuivat taiteltuun paperinpalaan takkisi taskussa. Et ikinä jättänyt taskuihisi mitään. Paperi oli repäisty jostakin vanhasta vihosta ja oli jo hieman nuhjaantunut. Huomasit käsiesi tärisevän taitellessasi sitä auki.
Kun luet tätä, olen varmasti jo kaukana matkalla jonnekin muualle.
Vaikka en ikinä viihdykään missään pitkään tuntuu, että tällä kertaa
lähteminen oli vaikeampaa kuin koskaan.
Onnea opiskeluillesi. Sinusta voi tulla mitä ikinä haluatkaan, minä uskon
sinuun. Sinunkin pitää.
Ajattelen sinua, kun soitan kitaraani lavalla ja katson yli huutavan yleisön.
Muistelen yhteisiä päiviämme aina, kun kirjoitan uusia kappaleita.
Tee parhaasi, niin teen minäkin.
Olen varma, että kerran toisensa kohdanneet tiet
kohtaavat jokin päivä vielä uudestaan.
Täytyy vain kulkea eteenpäin.
- J
Kesäloman loputtua palasit Tokioon ja kouluun. Opiskelumotivaatiosi oli pohjalukemissaan, mutta yritit siitä huolimatta. Pieni, taiteltu paperinpala kulki aina mukanasi, ja se motivoi sinua hetkittäin enemmän kuin mikään.
Syksy tuntui kuluvan hitaasti, kesä lipui yhä kauemmas, mutta estit muistoja haihtumasta. Lokakuun vaihtuessa marraskuuksi, kylmän tihkusateen muuttuessa rännäksi ja ilman yhä vain kylmetessä, ajatuksesi ajautuivat kesään yhä uudelleen. Istuessasi aikaisin aamulla ennen luentoasi pienessä, vilkkaassa kahvilassa aseman lähellä katsellen ulos heikkoon lumisateeseen muistit elävästi edellisen kesän helteet, setäsi kaupan iltapäivän hiljaisina tunteina ja teehetket herra Hayashin kanssa. Mielessäsi vaelsit takaisin kylään, joenpenkalle kävelemään hänen seuraansa, ja saatoit melkein kuulla kitaransävelet korvissasi kahvilan melun läpi. Kiersit kohmeiset sormesi valkoisen, lämpimän posliinin ympärille ja otit kulauksen kuumaa teetä.
Toisinaan mietit, missä hän oli sillä hetkellä, mitä tekemässä. Ehkä hän istuisi junassa matkalla jälleen johonkin uuteen kaupunkiin, jota hän itsekään ei vielä osannut nimetä. Ehkä hän seisoisi lavan reunalla jollakin pienellä ja mitättömällä live-klubilla pienen ja mitättömän bändinsä kanssa, ja valojen himmetessä hän laulaisi yleisölle toiveista, unelmista ja niiden toteuttamisesta, ystävyydestä ja nuoruudesta. Sormesi koskettivat kevyesti valkeaa ja kulunutta plektraa, joka roikkui ketjussa kaulassasi.
Tai ehkä hän olisi sittenkin yksi niistä miljoonista sateenvarjon alle kätkeytyneistä ihmisistä, jotka kiirehtivät yhtenä suurena ja jatkuvana merenä ohi kahvilan ikkunoiden. Ehkä olit törmännyt häneen joku aamu tai ilta ruuhkaisilla kaduilla, tai seisonut muutaman metrin päässä hänestä täpötäydessä metrossa. Hän oli siellä jossain, liian kaukana sinun saavutettavaksesi. Välillä sinusta tuntui, että huolimatta hänen lupauksestaan, et pystyisi ikinä enää löytämään häntä.
Teen viimein loputtua, tartuit omaan sateenvarjoosi ja astuit ulos kadulle liittyen siihen loputtomaan ja suuren ihmismereen, joka oli matkalla ei-minnekään. Pureva, kylmä tuuli työnsi sinua hitaasti eteenpäin, etkä pystynyt enää erottamaan kitaran säveliä korvissasi.
Talvi kului hitaasti, joulu ja uusivuosi lipuivat ohi huomaamattomasti.
Loman aikana ostit vanhan käytetyn kitaran ja vietit iltasi näppäillen kieliä hänen plektrallaan yrittäen muistella asioita, joita hän oli opettanut sinulle kesällä. Et muistanut paljoakaan, sinun sormesi eivät liikkuneet kielillä yhtä vaivattomasti kuin hänen, etkä todellakaan onnistunut saamaan lähellekään muistojesi kaltaisia sointuja aikaan. Mutta et lopettanut, soitit siitä huolimatta päättäväisesti. Kuvittelit, miten paljon hän nauraisikaan sinulle, jos näkisi.
Eräänä iltana helmikuun loppupuolella, kun ilmassa saattoi jo aistia ensimmäisen pienen aavistuksen tulevasta kesästä, saavuit kotiin tavallista myöhempään pitkän ja uuvuttavan päivän jälkeen. Heitettyäsi takin päältäsi astelit ahtaaseen oleskelutilaan pienen keittiön ja makuusoppesi väliin selaillen samalla hajamielisesti läpi postinippua, jonka olit matkallasi noutanut laatikosta. Muutaman mainoskuoren ja laskun alta paljastui kapea ja hieman ryppyinen kirjekuori, jonka päällä olevaa käsialaa et tunnistanut. Kuoren kääntöpuolella, oikeassa yläkulmassa oli pieni piirretty, sarjakuvamainen kilpikonna. Muut postit putosivat kädestäsi istuutuessasi hitaasti alas pöydän ääreen. Kuulit sydämen takovan korvissasi avatessasi kuorta.
Sisältä paljastui samanlainen taiteltu paperinpala, jota vielä sinäkin päivänä kannoit mukanasi.
Tokio on suurempi ja kauniimpi kuin muistin.
Minusta tuntui, että on pakko tulla viimein takaisin.
Ajatukseni ovat eksyneet tänne liian usein viimeisten
kuukausien aikana.
Luuletko, että kahden ihmisen olisi mahdollista törmätä
toisiinsa sattumalta Tokio-tornin juurella lauantai-iltapäivänä?
Se ei ole Eiffel-torni, mutta tarpeeksi lähellä, vai mitä?
- J
Lauantai oli syntymäpäiväsi.
Ilma oli aurinkoinen ja paljon ihmisiä oli liikkeellä. Jännitys puristi vatsaasi kävellessäsi tornia kohti. Et vieläkään ollut täysin varma, olisiko muka todella mahdollista löytää toista siitä väenpaljoudesta, mutta epäilyksesi haihtuivat pois nopeasti huomatessasi tutun hahmon, joka seisoskeli tornin kulmalla. Hänellä ei ollut kitaraa mukanaan sillä kertaa, mutta et silti voinut erehtyä.
Juoksit viimeiset metrit hänen luokseen, kiersit kätesi tiukasti hänen ympärilleen ja nähdessäsi jälleen sen hymyn vannoit, ettet enää uudestaan päästäisi teitänne eroamaan.
--
kommentit: ♥