Originaali: Hevosenkenkiä
Otsikko: Hevosenkenkiä
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: joku femmefluffysössötyspläjäys
Ikäraja: Sallittu
Oikeudet: Minun.
A/N: Joo höm. Kirjoitin tämän pätkän joskus keväällä tajunnanvirtasessiossa ja muokkailin sitten pikkuisen kun en muuta jaksanut tehdä. Vaikka viime vuoden nanoa ei varmaan ihan hetkeen tule näkymään missään ihmisten ilmoilla, voin vähän muistutella sen olemassaolosta esittelemällä sen hahmokatrasta. :3 Se on pelkkä kohtaus eikä yritäkään olla novelli. Sijoittuu Ruusurannan jälkeiseen aikaan.
Hevosenkenkiä
"Maiju!"
Hiljaisuus.
"Maiju! Tiedätkö sä kuka on kääntänyt kaikki hevosenkengät nurin?"
Maiju havahtuu papereistaan, kun Nanna rymyää sisään sellaisella vauhdilla, että matto käpristyy rullalle hänen jaloissaan. Aurinko on kääntynyt laskuun ja porottaa nyt suoraan työhuoneen ikkunaan - ilmankos onkin niin kuuma. Keltaisia valohiukkasia kieppuu ilmassa Nannan pään ympärillä. Tämä ravistaa kullanvaaleita hiuksiaan niin, että pölyhituset yltyvät yhä vinhempaan lentoon, ja virnistää valloittavasti. Niin kuin iso koira.
"Mistä mä tiedän", Maiju jupisee. Nanna se aina jaksaa tohottaa. Sikäli kuin Maiju tietää, hän olisi ihan hyvin voinut kääntää kenkänsä omin nokkinensa - ties mistä syystä - ja unohtaa sitten kokonaan tehneensä sen. Maiju hieraisee silmiään: alkaa olla myöhä. Ehkä pitäisi jo lähteä kahvitauolle ja antaa hiukan tilaa elämällekin. Hän vilkaisee indonesiankielistä selostetta työpöydällään ja räpyttelee luomiaan, kun kirjaimet sulautuvat harmaaksi massaksi, viivakoodiksi, hänen silmissään. Hän aavistelee, ettei lukemisesta kuitenkaan tule enää mitään tänä iltana. Ei tietenkään sillä, ettei Nannalla olisi töitä. Nannalla olisi aina tekemistä; hänellä vain on taipumus sysätä syrjemmälle asiat, jotka eivät häntä sillä hetkellä miellytä, ja keskittyä nauttimaan lämmöstä. Heidän pikku asunnossaan ei ole ainuttakaan tuuletinta, koska Nanna ja Corinne ovat molemmat sellaisia etelänlapsia. Maijua väsyttää sekin.
Kotona, siellä kilometrien, valovuosien, tuhansien katujen päässä on nyt syksy. Lehdet kellastuvat ja taivas on mintunraikas. Indonesiassa tuoksuu aina hunaja ja ylikypsä mango, eikä siellä edes huomaa vuodenaikojen vaihtumista. Joka puolelta esiin pursuva vihreä lämmittää mieltä - mutta lämmintä täällä on omastakin takaa. Joskus jokainen askel on niin tahmea, että ruokakauppaan meno on maailmanluokan haaste. Eikä täällä ole edes hevosia, jotka kantaisivat väsynyttä soturia. Mistä lienee Nannakin kenkänsä löytänyt.
"Oletko sä tietoinen siitä, että naapurit kummeksuu sun hevosenkenkiä?"
"Hittoako mä siitä", heläyttää Nanna, "ei ole mun syy että ne on juoruämmiä."
"Nanna", huokaa Maiju. "Niillä ämmillä on silmät päässään. Pakko pitää matalaa profiilia." Häntä ei huvita istua täällä vankilassa kymmentä vuotta. Joskus on niin vaikea uskoa, että hän pitää kuria kolmekymmentä- eikä kuusivuotiaalle.
"Hevosenkengät tuo onnea."
"Pöljä."
"Sua olis paljon kivempi pussata, jos kääntäisit suupieliä vähän ylöspäin. Tuonko hevosenkengän malliksi?" Maiju kääntyy tuhisten pois, mutta Nanna ei päästä häntä pakoon, vaan hyppää kirjoituspöydälle ilmeisen piittaamattomana papereista, jotka rutistuvat hänen takapuolensa alle.
"Nanna, ne on tärkeitä. Nanna." Töniminen ei auta. Maiju kiepauttaa tuolinsa ympäri ja ummistaa silmänsä hetkiseksi.
"Maiju pieni." Nanna hymähtää, niin kuin hän aina tekee. Maiju ei edes näe hänen ilmettään, mutta osaa kuvitella sen: mairea ja ihan pikkuriikkisen alentuva, tosin ei tietenkään niin paljon että kukaan itseään kunnioittava voisi ottaa siitä nokkiinsa. Maiju tiiraa ikkunasta betonipihaan. Apina vipeltää kiveyksen poikki kuin henkensä hädässä.
Sitten Maiju äkkiä tuntee käsivarret ympärillään, sileät ja rusottavat, liiankin lämpimät. Nanna painaa kasvonsa ihan lähelle hänen korvaansa, hieroo nenänpäätään hänen hiuksiinsa ja kuiskaa: "Luuletko etten mä tiedä, mikä sua vaivaa?"
"Hm", Maiju tuhahtaa. Ilma pihakiveyksen yllä väreilee rikinkeltaisena.
"Eka kerta on aina vaikein."
"Hm."
"Hei." Kuivat huulet hipaisevat sovitellen Maijun poskipäätä. "Mä rakastan sua."
Ja viimein Maijukin antaa periksi ja painaa päänsä Nannan hartialle.
***
"Nanna, Nanna, Nanna!"
Corinnen pieni hahmo myrskyää ovesta; hänen silmänsä tuikkivat ja hengityksensä kulkee raskaasti. "Apina vei hevosenkengän portilta!"
"No herrajesta!" Nanna suoristautuu. Hän pyyhkäisee hiukset otsaltaan ja sieppaa sitten Corinnen syliinsä, ja tämä kirkaisee kirkkaalla ja selkeällä englannin kielellä: "Älä!" Nanna käkättää pahansuovasti kantaessaan häntä pois. Maiju pudistaa hiljaa päätään katsoessaan heidän jälkeensä harmaaseen eteishalliin. Ei hän tarvitse hevosenkenkiä onnenkaluiksi; tämän takia hän täällä on.
Kahden onnellisen tytön.
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: joku femmefluffysössötyspläjäys
Ikäraja: Sallittu
Oikeudet: Minun.
A/N: Joo höm. Kirjoitin tämän pätkän joskus keväällä tajunnanvirtasessiossa ja muokkailin sitten pikkuisen kun en muuta jaksanut tehdä. Vaikka viime vuoden nanoa ei varmaan ihan hetkeen tule näkymään missään ihmisten ilmoilla, voin vähän muistutella sen olemassaolosta esittelemällä sen hahmokatrasta. :3 Se on pelkkä kohtaus eikä yritäkään olla novelli. Sijoittuu Ruusurannan jälkeiseen aikaan.
Hevosenkenkiä
"Maiju!"
Hiljaisuus.
"Maiju! Tiedätkö sä kuka on kääntänyt kaikki hevosenkengät nurin?"
Maiju havahtuu papereistaan, kun Nanna rymyää sisään sellaisella vauhdilla, että matto käpristyy rullalle hänen jaloissaan. Aurinko on kääntynyt laskuun ja porottaa nyt suoraan työhuoneen ikkunaan - ilmankos onkin niin kuuma. Keltaisia valohiukkasia kieppuu ilmassa Nannan pään ympärillä. Tämä ravistaa kullanvaaleita hiuksiaan niin, että pölyhituset yltyvät yhä vinhempaan lentoon, ja virnistää valloittavasti. Niin kuin iso koira.
"Mistä mä tiedän", Maiju jupisee. Nanna se aina jaksaa tohottaa. Sikäli kuin Maiju tietää, hän olisi ihan hyvin voinut kääntää kenkänsä omin nokkinensa - ties mistä syystä - ja unohtaa sitten kokonaan tehneensä sen. Maiju hieraisee silmiään: alkaa olla myöhä. Ehkä pitäisi jo lähteä kahvitauolle ja antaa hiukan tilaa elämällekin. Hän vilkaisee indonesiankielistä selostetta työpöydällään ja räpyttelee luomiaan, kun kirjaimet sulautuvat harmaaksi massaksi, viivakoodiksi, hänen silmissään. Hän aavistelee, ettei lukemisesta kuitenkaan tule enää mitään tänä iltana. Ei tietenkään sillä, ettei Nannalla olisi töitä. Nannalla olisi aina tekemistä; hänellä vain on taipumus sysätä syrjemmälle asiat, jotka eivät häntä sillä hetkellä miellytä, ja keskittyä nauttimaan lämmöstä. Heidän pikku asunnossaan ei ole ainuttakaan tuuletinta, koska Nanna ja Corinne ovat molemmat sellaisia etelänlapsia. Maijua väsyttää sekin.
Kotona, siellä kilometrien, valovuosien, tuhansien katujen päässä on nyt syksy. Lehdet kellastuvat ja taivas on mintunraikas. Indonesiassa tuoksuu aina hunaja ja ylikypsä mango, eikä siellä edes huomaa vuodenaikojen vaihtumista. Joka puolelta esiin pursuva vihreä lämmittää mieltä - mutta lämmintä täällä on omastakin takaa. Joskus jokainen askel on niin tahmea, että ruokakauppaan meno on maailmanluokan haaste. Eikä täällä ole edes hevosia, jotka kantaisivat väsynyttä soturia. Mistä lienee Nannakin kenkänsä löytänyt.
"Oletko sä tietoinen siitä, että naapurit kummeksuu sun hevosenkenkiä?"
"Hittoako mä siitä", heläyttää Nanna, "ei ole mun syy että ne on juoruämmiä."
"Nanna", huokaa Maiju. "Niillä ämmillä on silmät päässään. Pakko pitää matalaa profiilia." Häntä ei huvita istua täällä vankilassa kymmentä vuotta. Joskus on niin vaikea uskoa, että hän pitää kuria kolmekymmentä- eikä kuusivuotiaalle.
"Hevosenkengät tuo onnea."
"Pöljä."
"Sua olis paljon kivempi pussata, jos kääntäisit suupieliä vähän ylöspäin. Tuonko hevosenkengän malliksi?" Maiju kääntyy tuhisten pois, mutta Nanna ei päästä häntä pakoon, vaan hyppää kirjoituspöydälle ilmeisen piittaamattomana papereista, jotka rutistuvat hänen takapuolensa alle.
"Nanna, ne on tärkeitä. Nanna." Töniminen ei auta. Maiju kiepauttaa tuolinsa ympäri ja ummistaa silmänsä hetkiseksi.
"Maiju pieni." Nanna hymähtää, niin kuin hän aina tekee. Maiju ei edes näe hänen ilmettään, mutta osaa kuvitella sen: mairea ja ihan pikkuriikkisen alentuva, tosin ei tietenkään niin paljon että kukaan itseään kunnioittava voisi ottaa siitä nokkiinsa. Maiju tiiraa ikkunasta betonipihaan. Apina vipeltää kiveyksen poikki kuin henkensä hädässä.
Sitten Maiju äkkiä tuntee käsivarret ympärillään, sileät ja rusottavat, liiankin lämpimät. Nanna painaa kasvonsa ihan lähelle hänen korvaansa, hieroo nenänpäätään hänen hiuksiinsa ja kuiskaa: "Luuletko etten mä tiedä, mikä sua vaivaa?"
"Hm", Maiju tuhahtaa. Ilma pihakiveyksen yllä väreilee rikinkeltaisena.
"Eka kerta on aina vaikein."
"Hm."
"Hei." Kuivat huulet hipaisevat sovitellen Maijun poskipäätä. "Mä rakastan sua."
Ja viimein Maijukin antaa periksi ja painaa päänsä Nannan hartialle.
***
"Nanna, Nanna, Nanna!"
Corinnen pieni hahmo myrskyää ovesta; hänen silmänsä tuikkivat ja hengityksensä kulkee raskaasti. "Apina vei hevosenkengän portilta!"
"No herrajesta!" Nanna suoristautuu. Hän pyyhkäisee hiukset otsaltaan ja sieppaa sitten Corinnen syliinsä, ja tämä kirkaisee kirkkaalla ja selkeällä englannin kielellä: "Älä!" Nanna käkättää pahansuovasti kantaessaan häntä pois. Maiju pudistaa hiljaa päätään katsoessaan heidän jälkeensä harmaaseen eteishalliin. Ei hän tarvitse hevosenkenkiä onnenkaluiksi; tämän takia hän täällä on.
Kahden onnellisen tytön.