Carpe noctem - Kolmas luku

[elfalas]

Nimi: Carpe noctem
Kirjoittaja: Elfalas
Beta: Carabella (3. luvussa Valvatti)
Paritukset: Bellatrix/OFC, Sirius/Remus ynnä muuta kivaa
Genre: drama, romance, horror
Ikäraja: k-18
Vastuuvapaus: Rowlingin hahmot, Rowlingin maailma ja niin edelleen. Giladra Carrion omistaa itsensä. Tanz der Vampire -musikaalin musiikki on Jim Steinmanin ja Michael Kunzen käsialaa. Shakespeare-sitaatit on suomentanut Matti Rossi. Minä vain pallottelen hahmoilla ja käsitteillä enkä saa tästä rahallista korvausta.

Varoitukset: Useamman hahmon kuolema tai jotain sinne päin, verta, pornoa ja propagandaa. Jos tämä jo pelottaa, älä lue pitemmälle.

Kolmas luku

Aamiaispöydässä ei enää puhuttu Giladran silmistä eikä Siriuksen ja Peterin yöllisestä seikkailusta. Remuksen onneksi; yöstä oli jäänyt paha maku suuhun, ja hänen oli pakko vältellä isän katsetta. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut vihaiselta, istui vain vakiopaikallaan pöydän päässä ja selaili puolihuolimattomasti Päivän Profeettaa. Keittiön ikkunasta sisään tulviva valo hukutti koko keittiön valkoiseen, seesteiseen hohteeseen, jonka lomasta saattoi erottaa Prosperin virkeää aamujutustelua ja kattiloiden kolinaa. Giladra oli vasta hetki sitten ollut unessa; nyt hän pälyili kirkkain silmin hiustensa alta ja imi itseensä aamun ensimmäisiä säteitä. Hänellä oli nyt oma yöpaitansa, eikä Remus halunnut edes tietää, missä välissä hän oli vaihtanut vaatteita isän kanssa. Giladran vieressä Peter hymisi vastauksia Prosperin kertomuksiin, ja Sirius ahtoi sisuksiinsa papuja ja pekonia sellaisella tahdilla, että Prosperin oli pakko taputtaa häntä selkään ja kehua tervettä ruokahalua. Remus huoahti hyväntahtoisesti. Sirius pursusi elämänhalua. Sirius oli aurinko siinä kuin Remus oli kuu. Hän naurahti itsekseen omalle ironiantajulleen.

Prosper oli valmistanut kahvin samalla tavalla kuten aina, niin kauan kuin Remus vain saattoi muistaa: maitoa ja sokeria ja suklaapala helpottamaan täysikuunjälkeisiä kramppeja. Se maistui makealta ja jotenkin laimealta, ja Remus olisi mielellään ottanut saman puolet kuumempana. Prosperin vain oli jostain syystä kovin vaikea hyväksyä, että hänen poikansa joi nykyisin aamukahvinsa mustana. Ehkä näin oli hyväkin. Remus sai ainakin hetken ajatella, että he olivat vielä pikkupoikia kesälomalla, ja kohta isä ehdottaisi, että he lähtisivät järvelle kalaan, ja Prosper haluaisi tietää kuka tahtoisi lounaaksi vohveleita ja siirappia. Giladra vinkuisi mukaan ja hänet hylättäisiin liian pienenä; Prosper paistaisi hänelle lohdutukseksi köyhiä ritareita ja hän vilkuttaisi ikkunasta, kun pojat lähtisivät saappaineen ja häthätää askarreltuine vapoineen kohti joenrantaa... Joskus Remus olisi antanut mitä hyvänsä ollakseen lapsi, ollakseen ymmärtämättä mitään.

Mutta tässä hän oli, kaksikymmentäyksi vuotta vanha, hiukan liiankin perehtynyt elämän mysteereihin ja murheellisen tottunut kuoleman uhkaan päänsä yläpuolella. Siihen nähden valossa kylpevä keittiönpöytä sopi häneen vain hyvin ironisessa mielessä.

Viimeinen pekoninviipale tirskahti pannulla kuolinkorahduksensa, ja Prosper kaatoi pannun sisällön Remuksen eteen lautaselle. Sitten hän istuutui isän viereen ja painoi sormenpäänsä yhteen.

"Mitä pohjoiseen kuuluu, Remus?"

Remus huokasi. Tämä oli kai ollut odotettavissakin. Isä kohotti katseensa lehdestään ja Giladra lakkasi törkkimästä paahtoleipäänsä haarukkansa kärjellä.

"Kaikki sujui hyvin. Uskoimme, että Dumbledore pääsisi yllättämään hänet itsensä... kunnes hän katosi maan alle. Emme ole kuulleet mitään moneen viikkoon. Kilta etsii yhä hänen päämajaansa."

Ei tarvinnut selventää, kuka "hän" oli. Killan keskuudessa ei ollut tarvittu nimiä vuosiin, ja pikkuhiljaa myös perheenjäsenet alkoivat tunnistaa puheenaiheen ilmeestä puhujan kasvoilla.

Isä pudisti päätään. "On vaikea taistella näkymätöntä vihollista vastaan."

"Jälkien korjaamista, sitä se lähinnä on", puuskahti Remus katkerana etsien Siriuksen katsetta, joka oli hautautunut jonnekin munakokkelin uumeniin, "kävi uskomaton tuuri, että saimme edes tietää Pottereista."

"Mutta jos tiedät-kai-kuka ei ole enää ohjaamassa..." Giladra pisti väliin.

"Turha toivo", sanoi Remus synkästi, "Oxfordshire on melkein kokonaan heidän vallassaan. Vasta pari viikkoa sitten meidän piti siirtää kokonainen kylä turvaan. Jästejä, voitteko kuvitella?"

"Sellainen määrä muistiloitsuja kuului Lontooseen asti", Peter murahti.

Prosper kurtisti otsaansa. "Minä en pidä tästä. Jos tämä jatkuu, jästiväestö alkaa epäillä. Ei meillä ole aikaa huolehtia jokaisen satunnaisen silminnäkijän muistista."

"Älä huolehdi", tokaisi Sirius, "eivät he mitään huomaa. Jästi ei huomaisi vaikka Iso Valkoinen Veli istuisi sen harteilla." Hän heitti haarukkansa ilmaan ja sieppasi kiinni juuri ennen kuin se iskeytyi pöytään.

"Sirius", varoitti Remus.

"Ai niin, anteeksi. Teidän äiti, niin."

"Sirius!" kivahti Giladra, ja Sirius sävähti kuin olisi purrut kieleensä.

Remuksen hartiat kiristyivät vaistonvaraisesti, eivätkä turhaan: isä ja Prosper kohahtivat molemmat ja vaihtoivat katseen, joka ei missään tapauksessa voinut merkitä hyvää.

"Hyvä on, hyvä on!"

Remus oli nousemaisillaan, kun lasi sälähti. Giladra kiljahti puoliääneen, kun hänen lasinsa äkkiarvaamatta pirstoutui kahtia hänen käsissään ja kurpitsamehu purskahti kirkkaanoranssina aaltona pöytäliinalle. Hän puri alahuultaan niin, että veri pakeni siitä ja se muuttui valkeaksi, ja mehun pisaroidessa verkalleen lattialle Giladran oikea käsi muuttui punertavaksi kurpitsamehun ja veren sekaisesta nesteestä. Hänen silmänsä alkoivat kiiltää. Remus oli tottunut näkemään verta joka täydenkuun aikaan, mutta hänen pikkusiskonsa pitelemässä silvottua kättään oli melkein liikaa hänellekin.

Prosper sysäsi oikopäätä tuolinsa syrjään ja syöksähti Giladran luokse. Tottunein isän ottein hän otti tätä kädestä, pakotti tämän sormet erilleen ja tarkasteli haavaa.

Isä kurotti pöydän yli koskettamaan Giladran käsivartta. "Onko kaikki hyvin?" Kun Giladra nyökkäsi kyynelsilmin, hän helpottui silminnähden ja korjasi parilla tarkkaan tähdätyllä loitsulla lasinsirpaleet ja läikkyneen kurpitsamehun. Remuksen katsellessa hän nousi täysin omatoimisesti jaloilleen, haki tiskipöydältä kurpitsamehupullon ja kaatoi omakätisesti Giladralle uuden lasillisen. Prosper oli jo kadonnut noutamaan sidetarpeita. Giladra istuutui pidellen haavoittunutta kättä ilmassa ja kurpitsamehua terveessä kädessä. Hän piti päänsä urheasti pystyssä, vaikka kuka hyvänsä näki että hänen silmänsä vuotivat edelleen. Lasi oli leikannut hänen kämmenensä keskeltä kokonaan halki.

Remus katsahti jälleen Siriusta. Tämä toljotti Giladraa suu hurmaavan ymmärtämättömästi raollaan eikä näyttänyt siltä, että yrittäisi lähiaikoina uudelleen aloittaa keskustelua Remuksen ja Giladran äidistä. Hyvä niin.

Ei tietenkään koskaan sillä, että äiti ei olisi ollut hyvä ihminen. Äiti oli ihailtava ihminen. Äidistä olisi pitänyt ottaa esimerkkiä. Hänestä vain ei ymmärrettävistä syistä keskusteltu Lupinin katon alla.

"No niin", sanoi Sirius lopulta, luultavasti lähinnä rikkoakseen hiljaisuuden, "saa nähdä, milloin minut ja vanha Matopoika kutsutaan uudelleen rintamalle! Iso Pimeä saa vielä nenilleen."

"Sinut pantiin jäähylle, koska hakkasit sen yhden piruparan päätä kiveen", muistutti Peter terävästi.

"Paraskin puhuja - sinä lensit, koska livistät joka kerta eturintamasta, eikö niin?" Remus melkein hätkähti; Siriuksen silmissä oli palo, jota hän ei ollut ennen kokenut. Ei tällaisena. Ei noin kirkkaana. "Sitä paitsi hän ansaitsi sen. Kuka hyvänsä, joka uskaltaisi edes yrittää minun kummipoikani kimppuun, ansaitsee."

"Sirius..." Remus iski väliin, mutta hänet jätettiin kylmästi huomiotta.

"Minä vielä näytän", Sirius äyskähti silmissään joko kuolonsyöjät tai ne Feeniksin killan onnettomat, jotka olivat kieltäneet häneltä taistelun ilot. "Heidän onnensa, että minä nimenomaan haluan pelastaa heidän maailmansa. Voisin minä olla sankari väärälläkin puolella!" Remus pudisti päätään. Sirius oli tähdenlento; Sirius halusi palaa nopeasti ja kirkkaalla liekillä.

"Mutta kaikkein tärkeintä on, että me pysymme yhdessä. Tuemme toisiamme." Se oli Peter, ja hänen heikolla, kimakalla pojanäänellään lause sai erikoisen kaiun, jota Remus ei aivan tavoittanut.

"Matis on oikeassa", niiskaisi Giladra ja pyyhkäisi vapaalla kädellään silmäkulmaansa.

"Vedetään risti seinään." Ja Sirius Musta upposi taas omiin maailmoihinsa munakokkelin ja pekoninrippeiden seuraan. Remuksen katse vaelsi Siriuksesta isään; viimeksi mainittu ei näyttänyt olevan innokas puimaan aihetta sen pitemmälle, joten hänkin vaikeni.

Hiljaisuutta kesti siihen saakka, että Prosper palasi sideharson kanssa ja ryhtyi käärimään Giladran rikkinäistä kättä valkoisiin riepuihin. Täysin tietämättömänä Siriuksen aiemmasta uhosta hän laukaisi vakavin ilmein: "Me olemme Josefoksen kanssa miettineet, olisiko parempi muuttaa ulkomaille. Ranskaan tämä kaikki ei kuulemma ole osunut niin kovin ottein ja..." Hiljaisuus. Prosperille valkeni hyvin äkisti, että aihe ei ollut toivottu eikä ajankohtaan sopiva.

Remus katsoi Giladraa, joka ei katsonut takaisin, napitti vain tyhjin ilmein eteensä terve käsi puolitiessä suuhun ja puolikas sämpylä likipitäen putoamassa. Jättää Kuurakartano. Lähteä täältä. Pelkkä ajatuskin muovasi tuhansia ohuita jääpuikkoja pitkin Remuksen kurkkua, eikä hän edes asunut täällä enää. Tämä oli yksinkertaisesti koti. Paikka, johon saattoi aina palata. Eikä edes Remus John Lupin osannut kuvitella, että sota repisi heiltä juuri tämän perheenjäsenen.

"Vain siihen saakka, että tilanne rauhoittuu", lisäsi Prosper kepeästi, nyt kuitenkin jo epävarmuutta äänessään.

"Ei puhuta tästä nyt, Prosper." Isän ääni oli yhtäkkiä ankara ja kylmä, vaikkei hän edes nostanut katsettaan sanomalehdestään.

"Milloin sitten?" Puhuessaankin Prosper jatkoi Giladran käden sitomista. Hänen kasvonsa alkoivat punoittaa. "Sano, milloin!"

"Me emme lähde Kuurakartanosta." Se oli toteamus, ei käsky eikä ehdotus. Remus tunsi jähmettyneensä paikalleen eikä nähnyt enää muuta kuin Prosperin vääristyneen ilmeen. Jostain kumman syystä hänen ainoa ajatuksensa oli toive siitä, etteivät Sirius ja Peter saisi päähänsä puuttua keskusteluun. Heidän sutkauksiaan tässä viimeksi tarvittiin.

"Täällä ei ole turvallista!" kivahti Prosper. Hän oli nyt päästänyt irti sideharsorullasta ja puristi sen sijaan pakonsomaisesti Giladran kättä - tämä itse ei osannut edes reagoida kipuun, vaikka hänen sormensa punoittivat.

"Tämä on sukutalo. Me olemme asuneet täällä aina."

"Kuole sitten sukutaloosi." Viimeisen sanan Prosper sähähti kuin hyökkäykseen valmistautuva kissapeto. Hänen silmänsä kapenivat, mutta hän ei vieläkään päästänyt irti Giladran kädestä. Ei, ennen kuin Giladra itse ravistautui irti transsistaan ja kiskaisi vertavuotavan kätensä rintaansa vasten. Prosper tuskin huomasi sitä. Katsesilta isän ja Prosperin välillä oli niin paksu ja kipinöivä, että Remuksen olisi tehnyt mieli langettaa suojaloitsu estääkseen koko pöytäseuruetta kärventymästä. Giladran silmissä oli kyyneleitä, joko kivusta tai kiukusta, ja hänen ihonsa hohkasi turhautumusta. Hän nojautui pöytään, jännitti hartiansa ja rutisti silmänsä umpeen karkottaakseen pahansuovan ilmapiirin.

Sitten hän lopulta kirahti: "Menkää muualle selvittämään välejänne!"

Isä ja Prosper hätkähtivät silminnähden, mutta sähköinen silta heidän välillään ei särkynyt.

Giladra iski veitsen pöytään. "Meille ei kuulu hittojakaan, jos te eroatte!"

Se pisti. Sekunnin murto-osan ajaksi molempien isien silmät laajenivat ja leukaperät jännittyivät niin kuin he olisivat olleet sylkemäisillään - sitten, kuin yhteisestä sopimuksesta, kumpikin rentoutui. Katsomatta toisiaan he istuutuivat. Isä palasi lehtensä pariin. Prosper kysyi, halusiko joku lisää kahvia, mutta vastausta ei kuulunut; tuskin kukaan oli vielä toipunut järkytyksestä. Hiljaisuuden vain venyessä Prosper uppoutui aamiaiseensa. Peter naputti veitsellään juomalasinsa alareunaa. Toiset istuivat päät painuksissa, katseet tiukasti lautasissa ja suut visusti supussa. Ettei kukaan vain sanoisi väärää sanaa ja särkisi välirauhaa. Remuksen kahvi oli jo kylmää, mutta hän ei uskaltanut kohottaa kättään sen vertaa, että olisi saanut lämmitettyä juoman uudelleen. Hän tyytyi tekemään saman kuin siskonsakin: näykkimään vaitonaisena paahtoleipäänsä. Hän jätti tarkoituksella huomiotta, että Giladra jurotti ja että hänen kätensä vuosi edelleen verta tasaiseen tahtiin.

Kun Giladra sitten kurotti leikkaamaan voikimpaleesta, isä tarrasi hänen ranteeseensa. Giladra kohotti kasvonsa; isä mittaili häntä katseellaan.

"Tuo riittää jo. Sinun pitäisi alkaa tarkkailla syömisiäsi."

Pienen hetken Remus kävi erittäin lähellä uutta astmakohtausta; hän ei ollut koskaan kuullut isän puhuvan tuohon sävyyn kenellekään, ei ystävälle eikä viholliselle eikä missään nimessä tyttärelle. Isän eleet tihkuivat katkeruutta ja halveksuntaa! Giladra katsahti häntä kerran - Remus ei erottanut hänen ilmettään - riistäytyi sitten irti isän otteesta ja ryntäsi ulos huoneesta. Isä tuijotti tyhjin ilmein hänen peräänsä.

"Isä!" äännähti Remus, kun kukaan muukaan ei saanut sanaa suustaan.

"Vaiti, poika." Hän kumartui jälleen lehtensä puoleen.

-

"Sinun pitäisi alkaa tarkkailla syömisiäsi."

Sinäkin, Brutukseni, mietti Giladra katkerana.
Yksi ainoa lause, ja sillä isä oli, tietämättään tai ei, kahlinnut Giladran huoneeseensa koko päiväksi. Koko pitkän päivän toimet kerralla viemäristä alas. Ei tietenkään sillä, että Kuurakartanossa olisi yleensäkään ollut paljon muuta tekemistä kuin tuntea itsensä ilmapallon ja pollomuhkun sekoitukseksi. Silloinkin, kun ulkona oli ollut turvallista, Prosper oli vahtinut haukkana puutarhaansa ja hädin tuskin sallinut Giladran kävellä nurmikolla. Ja Kuurakartano itsessään ei ollut muuta kuin pölyttynyt vanha halkovaja, jonka ohuista seinistä tuuli puski läpi ja jonka nurkista uhkuva tomumassa esti melkein Giladraakin hengittämästä. Miten Remus ahtaine keuhkoineen oli elänyt tässä talossa seitsemäntoista vuotta?

Remus kolkutteli aikansa oven takana ja palasi sitten luopuneena alakertaan jättäen taakseen hiljaisuuden, tyhjyyden, johon Giladra tunsi hukkuvansa. Hän saattoi aistia, kuinka hän pala palalta hautautui unohduksiin, ja jokainen tyhjiin juossut hetki pisti hänen rintaansa. Mutta hän ei vain kyennyt nousemaan ja kävelemään salonkiin. Jokainen äännähdys, isän leppoisa naurahdus, Prosperin teekuppien kilistely, Remuksen raastava yskänpuuska - aina, kun hän oli saanut kerättyä kylliksi voimia nousta jaloilleen, jokin kappale alakerran elämää kajahti hänen päähänsä ja mursi hänen itsevarmuutensa. Giladra kieriskeli koko päivän pitkin huoneensa lattiaa, selaili matkaoppaita ja kuulosteli, kuinka tuuli vinkui seinälankkujen raoissa.

Vasta illansuussa, kun tuuli oli laantunut ja ulkona oli alkanut hämärtää, Giladra antoi vatsanpohjaa kalvavalle näläntunteelle periksi. Hän hissutteli portaat alas, luikki keittiöön niin hiljaa kuin saattoi ja nappasi vaivihkaa pari leipäviipaletta laatikosta. Ne mukanaan hän hiipi salonkiin, punaisen, messingin ja pölyn kirjavaan huoneeseen, jossa Prosper tapasi istua illat pitkät tuijottamassa takkatuleen. Koko huone lepäsi hiipuvan tulen oranssinkarvaisessa valossa. Pari etäisten sukulaisten muotokuvista riiteli takaseinällä, kun Giladra astui sisään - ne vaikenivat siinä silmänräpäyksessä. Sen sijaan Prosperin tumma silhuetti sohvannurkassa ei värähtänytkään. Giladra tassutti sohvan ohi takaapäin suoraan suurelle maisemaikkunalle, vääntäytyi ikkunalaudalle ja aukaisi lienten oppikirjan. Hän alkoi käännellä sivuja verkkaan eteenpäin samalla kun mutusti paljasta leipäänsä. Vähän väliä hän vilkuili Prosperin suuntaan. Eikö tämä tavallisesti olisi huolestunut matolle putoilevista leivänmuruista? Tämän katse oli niin kovin lasinen; liekit katsoivat hänen silmistään takaisin niin kuin peilistä. Jokin sanaton pelko leijui ilmassa, eikä Giladra uskaltanut edes yrittää lausua sitä ääneen.

"Prosper", hän äännähti lopulta, ja toinen säpsähti niin kuin olisi vasta nyt huomannut hänet. Tämän silmissä välähti hetken autuas tyhjyys; sitten hän tuli yhdellä täräyksellä tolkkuihinsa ja loi Giladraan valppaan, lempeän katseen. "Tuota... Kissanminttuhan pitää menninkäiset poissa puutarhasta, eikö niin?"

"Kyllä", sanoi Prosper, vaikeni hetken ja lisäsi sitten, "mutta vain, jos se saa kasvaa varjossa. Auringossa siitä ei ole apua."

"Entäs päivänkakkara sitten?" Giladra selasi villisti kirjaansa edestakaisin, katse puoliksi Prosperissa, joka tähyili katseensa suunnasta päätellen jonnekin Godricin notkoon päin.

"Sama vaikutus."

"Minkä takia meillä ei ole päivänkakkaroita?"

"Niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä." Enempää hän ei tuntunut haluavan puhua aiheesta. Hän kallisti kevyesti päätään ja hymyili. "Minkä takia sinä kyselet?"

"Mietin, olisiko niistä hyötyä jättietanakarkotteen kannalta..." Giladra piirsi sormellaan päivänkakkaran ääriviivat hyönteiskarkotteista kertovalle sivulle. Hän huokasi syvään. "En halua jäädä jälkeen opinnoissani."

"Gila", lausahti Prosper hellästi ja nojautui hitusen eteenpäin, "puoli koulua jättää vuoden kesken. Et sinä erotu joukosta, jos käyt viimeisen luokan uudelleen."

"Tiedän." Giladra pyöräytti silmiään. Vuosi ilman Damokles Belbyä, vuosi ilman huolta Crookista joka valtasi yhä suuremman alan hänen ajatuksistaan... Ei ollenkaan mahdoton ajatus. Muutkin tekivät niin. Ei siinä olisi mitään erikoista.

"Sinä murehdit liikaa. Keskity keräämään voimia niin kauan kuin aikaa riittää. Pysy kotona vielä kun sinulla sellainen on." Prosper hymyili vielä uneliaasti ennen kuin nojautui taaksepäin sohvallaan. Takka räsähti hiljaa, ja kuin yhteisestä sopimuksesta motkottavan isotädin muotokuva siirtyi naapurinsa kehyksiin ja ryhtyi oikomaan pikkupikkuserkku Rolandin kaulusta. Giladra hautasi kasvonsa kirjaansa.

Mutta vielä yksi vuosi tässä talossa - se olisi liikaa. Ei enää yhtään vuotta vinkuvia nurkkia, esi-isien nalkuttavia muotokuvia ja tunnetta, että hän itse oli sen kaiken keskellä yhtä tyhjän kanssa. Hänen olisi päästävä omilleen ennen kuin tämä talo imisi hänestä viimeisetkin järjen rippeet. Sussexin Rumpelstilz oli jo käytännössä hyväksynyt hänen pyyntönsä. Hän osasi saksaa kylliksi pärjätäkseen vanhan mestarin kanssa. Ja ennen kaikkea lienten oppikirja oli palvellut hänen päänalusenaan kolmannesta luokasta asti. Hän tiesi, mitä halusi tehdä elämällään, eikä homeisessa, rähjäisessä Kuurakartanossa norkoilu kuulunut suunnitelmaan. Jokin Prosperin elekielessä kuitenkin hermostutti häntä. Ei ollut ennenkuulumatonta, että tämä upposi omiin ajatuksiinsa - mutta tuollaista syvää, raastavaa murhetta Giladra ei ollut koskaan ennen erottanut hänen katseessaan.

"Eikö sinulla sitten ole vieläkään tietoa uudesta asunnosta?"

Giladra läimäisi kirjansa kannet kipakasti kiinni, kun salin ovi aukeni nitisten ja sisään astuivat isä sekä Remus, joka yritti kärsivällisesti selittää viimeksi mainitulle, minkä takia hän oli asunut milloin missäkin siitä saakka, kun kuolonsyöjät olivat romuttaneet hänen, Siriuksen ja Peterin kimppakämpän paria vuotta aiemmin. Isä ei tuntunut pääsevän asiassa puusta pitkään: hän nytkäytteli jäyhänä partaansa, kunnes Remus lopulta puisti päätään ja istahti sohvan käsinojalle.

"Missä ne pojat oikeastaan taas luuhaavat?" isä kysyi.

"Sirius ja Peter lähtivät päiväksi Bristoliin", Remus vastasi jäyhästi.

Prosper raivasi tottuneen oloisesti tilaa sohvalle, ja isä asettui verkkaisin, jäykin liikkein hänen viereensä. Luomatta katsettakaan puolisonsa suuntaan Prosper levitti nukkaantuneen flanelliviltin hänen syliinsä. Isä laski kätensä Prosperin olkapäälle ja tuijotti ilmeettömänä tuleen.

He olivat kuin maalaus siinä vieretysten, kuin joku olisi tarkalla siveltimellä sommitellut heidät paikoilleen ja sovittanut valon ja varjon sopusointuun heidän kasvoilleen. Isä uupuneena, huurretta ohimoillaan, ja Prosper niin kuin aina, tiiviisti hiukkasen hänen takanaan. Giladra puraisi huultaan - omatunto pisti. Hän suoristautui ja asteli hiljaisin askelin heidän tuntumaansa. Remuksen katseesta voimaa hakien hän kumartui isän puoleen, kosketti tämän olkapäätä ja kuiskasi: "Anteeksi, isä. Teittepä mitä tahansa, ei se minua koske. Minähän lähden kuitenkin liemimestarin oppiin ensi vuonna."

Isän pää kiepahti ympäri ennen kuin Giladra ehti hievahtaakaan; yhtäkkiä tämän rautaiset, pölynkuivat sormet puristivat hänen rannettaan ja Giladra tunsi äkillistä tarvetta riistäytyä irti. Isän hämmentävän vaaleat silmät nauliintuivat hänen omiinsa, eikä hän saanut selvää, oliko niissä pelkoa vai kiukkua. "Siitä minun pitikin puhua kanssasi. Istu alas." Se ei ollut kehotus.

"Sinä et lähde."

Jokin Giladrassa ei halunnut kuulla tuota lausetta. Hän oli istumaisillaan tottelevaisesti sohvapöydän laidalle, mutta pysähtyi sitten puolitiehen. "Miten niin en lähde?"

"Isä", puuskahti Remus.

"Sinä jäät tänne", lausui isä painokkaasti. Hänen hartiansa tärisivät jännityksestä - vasta kun Prosper sipaisi kädellään hänen niskaansa, hän hengitti syvään ja rentoutui hieman. Prosper vaikutti huolestuneelta, muttei sanonut mitään. "Näinä aikoina... se olisi liian vaarallista. Siksi me kutsuimme sinut kotiinkin. Siihen saakka, että tilanne rauhoittuu."

Prosper ummisti silmänsä ja nyökkäsi.

Sekunnin murto-osassa kaikki ilma tuntui pakenevan Giladran ympäriltä. Hänen näkökenttäänsä ei mahtunut enää mitään muuta kuin Prosperin ilme, kaikentietävän, järkkymättömän hyväksynnän kuva, ja raaka tietoisuus siitä, että tämä oli tiennyt kaiken aikaa. Tiennyt, mutta vaiennut. Isältä hän olisi voinut odottaakin sellaista, hän oli niin uppoutunut päänsisäisiin protokolliinsa... mutta tämä oli puhdasta petturuutta! Ja Remuskin, Remus vain istui ja toljotti mykkänä, kun isä saneli hänen elämänsä ohjenuoria! Giladran sormet puristivat pakonomaisesti pöydänreunaa. "Isä, minä en voi jäädä tänne." Se oli tuskin enempää kuin kuiskaus.

"Mitä sinä sanoit?"

"Minä en jää tänne!" Sanat purskahtivat Giladran huulien välistä ilman että hän edes ajatteli. Äkkiä hän huusi niin että kurkkua korvensi ja ääni paiskautui sylkipisaroina vasten hänen isänsä kasvoja. "Minä en tahdo!"

"Rhea Giladra", sanoi isä, ja Giladra pongahti seisoalleen.

"Älä aloita. Älä Merlinin tähden taas aloita tuota vanhaa saarnaa!" Giladran silmien edessä koko talo mureni heidän ympäriltään, jauhautui aikojen saatossa tomuksi ja hajosi tuuleen, ja hän näki ennalta, kuinka hän itse istuisi sen kaiken keskellä järkähtämättömänä kuin kivipatsas, ja hänen hiuksensa muuttuisivat valkoisiksi ja hämähäkinseitti hiipisi hänen kasvoilleen, niin kuin isälläkin, ja siinä kaaoksessa hänen vierellään istui Jeanne Crook, suoraselkäisenä ja riipivän kauniina. Ajan saatossa hänen hiuksiinsa hiipi hopea, mutta hänen katseensa pysyi ja piti Giladran aloillaan, aina siinä hänen rinnallaan. Kuurakartano huuhtoutuisi ajan virtaan, ja tulisi päivä, jolloin se ei suojaisi heitä enää - ja sitten olisi kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Isä painoi päänsä ja pyyhkäisi otsaansa kämmenselällään, niin kuin olisi ollut tuskissaan. "Giladra - sinä teet minut vielä hulluksi. Minä en halua mitään muuta kuin pitää tämän perheen turvassa!"

"Ja haluatko kuulla, mitä minä haluan? Tuskin!" Ja siinä ne tulivat, kyyneleet. Polttava tunne silmien takaa syöksähti oikopäätä kasvoille, ja Giladra huomasi itkevänsä hiljaisia, kuumia kyynelkarpaloita. Ne korvensivat hänen poskiaan, mutta hänen oloaan ne eivät helpottaneet. Hän puristi silmänsä kiinni, yritti hengittää, mutta ilma tarttui kurkkuun kiinni. Giladra hädin tuskin käsitti, että isä nousi seisomaan ja tavoitteli hänen kättään.

"Minä valvon öitä sinun takiasi", isä lausui vaimeasti, ääni melkein murinaan hukkuen, "minä teen kaikkeni sinun vuoksesi, enkä senkään jälkeen pysty nukkumaan. Minä - me - emme saa rauhaa sinun vuoksesi." Hän tarttui napakasti Giladran leukaan ja väänsi, yritti pakottaa hänet katsomaan itseään, mutta Giladra sulki silmänsä entistä tiukemmin ja jähmetti koko ruumiinsa, kunnes isä hellitti.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka turvin Giladra aukaisi silmänsä ja räpytteli kyynelverhon kutakuinkin pois tieltä. Isä katsoi suoraan häneen, kasvot jähmeinä ja kivenkovina, eikä hievahtanutkaan. Prosperin käsi oli hänen olallaan, ja taas hänen silmistään heijastui voimaton suru. Hän vain töllisteli suurin silmin, tanssi tarkalleen isän pillin mukaan eikä uskaltanut avata suutaan. Pölyhiukkanen.

"Remus?"

Isoveli oli kumartunut hänen puoleensa, nojasi kevyesti käsinojaan. Hänen suupielensä nyki. Remus oli nyt Giladran ainoa toivo, ainut, jolla tässä taloudessa oli hivenkään tervettä järkeä. Remus oli kuunnellut hänen unelmiaan yökaudet. Remus tiesi, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin lienten opiskelu - muuhun hänen rahkeensa eivät riittäneet. Isä oli sellainen koulun paras poika kuin oli, hän olisi kyennyt mihin hyvänsä. Mutta Remus näkisi asiat Giladran näkövinkkelistä.

"Remus, sano jotakin."

Remus ei sanonut mitään. Hän keinahteli levottomasti puolelta toiselle, hieraisi niskaansa ja nielaisi äänekkäästi, mutta ei aukaissut suutaan. Hän katsoi ensin Giladraa, sitten Prosperia ja lopulta isää, ja jokainen silmäys tuntui kiihdyttävän hänen nykimistään. Sitten, loputtoman pitkän tuokion jälkeen, Remus lopulta kohautti olkapäitään.

Giladra ei enää hallinnut itseään. Salonki suli punaisen ja kullan kirjavaksi, mitäänsanomattomaksi massaksi hänen ympärillään, kun hänen silmänsä purkautuivat kuin kaksi pikkuruista geysiriä. "Te olette kaikki samanlaisia! Kaikki pelkkää tomua tuulessa!" Hän pyyhkäisi ulos huoneesta. Ulos salista eteisaulaan, eteisaulasta puutarhaan ja puutarhasta maantielle. Joka puolelta henkivä pimeys hukutti hänen jälkensä näkymättömiin.

-

Tyttö vaelsi halki rajattoman hiljaisuuden. Hän kulki kiivain, päättäväisin askelin kohti päämäärää, jota ei itsekään tuntenut, ja hänen poskensa hehkuivat vuosien tukahdutetusta vihasta. Kaipaus säteili hänen kehostaan mustuuteen, joka värisi odotuksesta - sen saattoi maistaa ilmasta. Tyttö tarpoi eteenpäin eikä hänen korviinsa mahtunut muuta ääntä kuin hänen omien kengänpohjiensa rahina karkealla soratiellä. Yölinnut olivat vaienneet. Hyönteiset eivät päästäneet ääntäkään. Ei edes koinsiiven lepatusta; ja tyttö aavisti, sen näki kyllä. Hän aavisti, että häntä tarkkailtiin. Joku kulki hänen kannoillaan, matki ääneti hänen jokaista askeltaan, hidasti kun hänkin hidasti, yltyi juoksuun kun hänen vauhtinsa kiihtyi ja pysytteli hänen kannoillaan kuin varjo. Se tunne oli ollut hänessä vuosikausia. Mahtoiko hän aavistaa, että hän kaiken aikaa kulki seuraajaansa kohti? Etsikö hän tätä sitä itse tietämättään?

Hän oli hauras, niin kuin ihmisolennot yleensä, mutta hänessä oli hehku, joka veti tarkkailijaa puoleensa kuin lyhty tulikärpästä. Katulamppujen kalpeankeltaiset valokeilat loivat kovia, keinotekoisia varjoja hänen kasvoilleen, jotka itsessään olivat ihmeen pehmeät. Kurittomat, tuhkanvaaleat hiukset sotkeutuivat pitkiksi, sekaisiksi kiharoiksi, kun liki olematon ilmavirta iski niitä hänen selkäänsä vasten ja sitten uudelleen ilmaan. Veri virtasi hänen ruumiissaan sakeana ja vaivalloisesti, mutta kuumaa se oli, kuumaa ja makeaa, sen verran kertoi hänestä säteilevä lämmön ja kosteuden aura. Ja hänen silmänsä, tässä kuolleessa valossa hiilenharmaat - todellisuudessa ne olivat vihreät, tiesi tarkkailija - kimmelsivät väsyneinä. Tyttö rypisti itsepäisesti kulmiaan ja puristi käsiään tiukemmin nyrkkiin. Hän seurasi päätietä ilman varsinaista kohdetta, aikoi kai kulkea eteenpäin kunnes pystyisi jälleen hengittämään rauhassa. Tummanharmaan syysviitan helmat hipoivat maata, mutta tämä ei piitannut.

Tarkkailija tiesi. Hän oli odottanut vuosien ajan ja seurannut sivusta tytön jokaista oikkua. Hän tunsi tämän unelmat läpikotaisin. Ja nyt hän oli niin lähellä, että tarkkailija saattoi haistaa hänet. Vain pienenpieni välimatka. Hänen ei tarvitsisi kuin avata suunsa ja kutsua, ja kaikki täyttyisi kuin taian saattelemana.

Tyttö hidasti askeleitaan, ja tarkkailija vetäytyi tiukasti pientareen pensaisiin. Hän tarkkaili tämän ilmeitä: hämmennystä, pelkoakin ehkä. Epäilystä, sillä tyttö ei ollut typerä. Mutta hän kääntyi ja jatkoi matkaansa, ja tarkkailija odotti muutaman sekunnin ennen kuin lähti liikkeelle. Lopultakin tyttö oli vain pieni ihminen, jolla oli pienen ihmisen vaistot ja murheet. Ihminen, jota käskyt ja vaistot raastoivat eri suuntiin ja joka vain tarrautui kahleisiinsa.

Tarkkailija oli toista maata. Hän oli kirottu, valosta karkotettu. Se, mikä antoi kaikelle muulle tässä maailmassa elämän, poltti hänen silmiään ja ihoaan ja pakotti hänet vetäytymään onkaloihinsa. Hän oli ikuisesti matkalla, jatkuvasti liikkeessä elämää kohti, ja kuitenkin elämän lähde oli se, joka lopulta tekisi hänestä selvän. Käskyt eivät huolettaneet häntä, hän oli oman itsensä valtiatar. Mitä sitten, jos tuo pieni ihminen herätti hänessä hillitsemättömän nälän? Hänen ei tarvitsisi kuin kurottaa kätensä. Kukaan ei kysyisi jälkeenpäin, ja jos kysyisikin, hän tuskin välittäisi.

Valot liukuivat verkkaan tytön kasvojen ohitse. Tarkkailija oli nyt hidastanut askeleensa rauhalliseksi kävelyksi tämän tahtiin. Hän antoi tytön kävellä hiukkasen edelleen ja odotti, että tämän katse oli tiukasti suunnattu eteen. Sitten hän astui pensaikosta tielle liikauttamatta kiveäkään paikaltaan ja päästämättä henkäystäkään, joka olisi voinut kieliä hänen läsnäolostaan. Tytön liikekieli oli mukaansatempaavaa: hartioiden vieno liike edestakaisin joka askeleella, selän tuskin huomattava köyry ja pään raivokas keinahtelu lumosivat tarkkailijan ja täyttivät hänen maailmansa tuoreen, elävän veren aromilla. Tyttö oli loukannut itsensä; toisessa kädessä lämpö sykki voimakkaammin, kun keho keskittyi parantamaan vammaa. Ja hänen pikku päässään kiehui. Pieni ihmisolento.

Odota vain, ajatteli tarkkailija itsekseen, vähän aikaa enää, ja se on täytetty.

Kaikki, mitä hän otti käsiinsä, särkyi. Se, mihin hän uskalsi kiintyä, kuihtui ja kuoli silmänräpäyksessä jättämättä jälkeäkään. Niin hän kuin tuo tyttökin tiesivät, että pakoteitä tästä oravanpyörästä oli vain yksi. Elääkseen hänen olisi vain luovuttava kaikesta, mikä hänelle merkitsi mitään. Hänen olisi kuoltava. Tarkkailija tiesi, että hän tekisi sen, tekisi vielä omasta tahdostaan, ja hän olisi pelkkä kohtalon välikäsi. He kulkisivat käsikkäin ikuisuuteen ja kirjoittaisivat nimensä tähtiin. Valoa he eivät kaipaisi. Tarkkailija tiesi, että juuri hän muuttaisi kaiken ja hyvittäisi sen, minkä he olivat vuosisatoja sitten rikkoneet.

Tyttö seisahtui äkkiä, käännähti kannoillaan eikä nähnyt mitään muuta kuin aution, pimeän maantien. Hän silmäili ympärilleen, kurkisti pensaaseenkin, ja pudisti sitten neuvottomana päätään. Ei ketään missään.

Ylhäällä katulampun päällä tarkkailija nojautui eteenpäin ja laski kasvoilleen pienen hymyn. Tosiaan. Vain pikku hetki, ja aika olisi oikea. Vain muutama tuuma, ja heidät erottanut välimatka olisi suljettu. Tytön tuoksu levisi paksuna ja houkuttelevana yöilmaan, ja tarkkailijan oli pakko purra kieleensä jottei olisi syöksynyt tämän kurkkuun saman tien. Hän takertui lyhtypylvääseen tiukemmin ja odotti, kunnes tyttö pääsi yli epäilyksistään ja jatkoi matkaa. Vasta tämän käännyttyä tarkkailija laskeutui yhdessä viitan hulmauksessa pensasaidan tuolle puolen ja harppoi tytön kiinni muutamalla askeleella.

Tyttö ei voisi muutakaan. Hänen olisi pakko antaa periksi ikiaikaiselle, kalvavalle halulle sisimmässään. Siihen he kaikki olivat kaatuneet.

Pensas rasahti, tyttö hypähti varpailleen ja kiersi viittaansa ympärilleen kuin suojaksi. Tarkkailija kovetti mielensä ja astui esiin.