Carpe noctem - Toinen luku

[elfalas]

Nimi: Carpe noctem
Kirjoittaja: Elfalas
Beta: Carabella
Paritukset: Bellatrix/OFC, Sirius/Remus ynnä muuta kivaa
Genre: drama, romance, horror
Ikäraja: k-18
Vastuuvapaus: Rowlingin hahmot, Rowlingin maailma ja niin edelleen. Giladra Carrion omistaa itsensä. Tanz der Vampire -musikaalin musiikki on Jim Steinmanin ja Michael Kunzen käsialaa. Shakespeare-sitaatit on suomentanut Matti Rossi. Minä vain pallottelen hahmoilla ja käsitteillä enkä saa tästä rahallista korvausta.

Varoitukset: Useamman hahmon kuolema tai jotain sinne päin, verta, pornoa ja propagandaa. Jos tämä jo pelottaa, älä lue pitemmälle.

Yhteenveto:
Syksy 1981 heittää sankan varjon velhomaailman ylle: pimeyden lordi on valtakautensa huipulla, eikä missään ole enää turvallista. Remus Lupin saa osansa murheesta ja epäuskosta saapuessaan vierailulle kalseaan kotitaloon - hänen vanhempiensa liitto on hajoamispisteessä, ja yö kuiskii vääriä valoja 17-vuotiaalle Giladralle. Tunnelma kiristyy Kuurakartanon seinien sisäpuolella, kunnes omapäinen Giladra päätyy elämänsä synkimpään ratkaisuun ja kauppaa sielunsa pimeydelle. Remus on valmis antamaan kaikkensa pelastaakseen sisarensa pahan pauloista. Siinä onnistuakseen hän kuitenkin joutuu sukeltamaan syvälle maailmaan, jossa vanhat arvot menettävät merkityksensä ja moraalin sijaan hallitsee veren kiivas syke. Riittääkö hänen rakkautensa Giladraan kantamaan hänet ulos pimeyden sydämestä?

- Carpe noctem ei ole pelkästään ylistyslaulu kuolemattomuudelle. Carpe noctem on kamppailu pedon ja ihmisen välillä.

Toinen luku

Remus Lupin astui bussista kotikartanon edustalla. Sankka, suonhajuinen tuuli iski häntä vastaan pannen hänen päällystakkinsa helmat lepattamaan, ja pienen hetken ajaksi hän puristi silmänsä kiinni ja toivoi olevansa taas sisällä  lämpimässä, himmeiden keinovalojen ja vaitonaisten kanssamatkustajien seassa. Mutta ei auttanut; tässä oltiin, väsyneenä, kuluneena ja taas sanomattoman paljon vanhempana kuin edellisen vierailun jäljiltä. Hän kiersi takin tiukemmin ympärilleen ja pakottautui olemaan katsomatta, kuinka Poimittaislinjan räiskyvänvärinen kerrosbussi katosi kukkuloiden lomaan. Tuuli teki hänen jalkansa painaviksi, kun hän lähti pää kumarassa tallustamaan suojattoman pihan poikki kohti pääporttia. Mutta niin jykevältä kuin tuuli vaikuttikin, taivasta kuorruttavaa pilvimassaa se ei tuntunut pystyvän liikuttamaan: laskevasta auringosta ei näkynyt jälkeäkään.

Joskus Remus tosiaan kirosi itseään ja velvollisuudentuntoaan. Hän oli ollut kentällä kaksi loputtoman pitkää viikkoa, ollut hengenvaarassa joka sekunti, raatanut selkänahkansa verille, kunnes hänelle oli viimein suotu vapautus. Hän oli ylittänyt kaikki rajansa rintamalla - tai niin hän oli uskonut. Eikä sen kaiken jälkeen tarvittu kuin yksi pergamentinsuikale ja kaksi sanaa: Tule kotiin. Ja tässä hän taas oli.

Nurmikko Kuurakartanon ympärillä aaltoili, kun tuuli puhalsi esteettä sen läpi; Remus muisteli Prosperin kirjoittaneen, että puutarhanhoito oli jäänyt elokuun lopun vampyyrivaroituksen jälkeen. Unikkoistutukset olivat hukkuneet vesiheinään, eikä Remus edes halunnut nähdä sitä härklönttiyhdyskuntaa, jota Prosper oli tuskaillut loppukesästä - toivottavasti se ei sentään ollut levinnyt hänen ikkunansa alle. Ja Kuurakartano - Kuurakartano näytti samalta kuin aina. Se näytti siltä, kuin kukaan ei olisi kajonnut siihen tusinaan vuoteen. Ilma oli nyt kuivaa, mutta paksut juovat surumielisissä ikkunoissa kertoivat siitä, minkä Remus tiesi jo ennestään: seudulla satoi. Usein. Paljon. Haalistuneilla lankkuseinillä risteili kuritonta villiviiniä; sitäkään Prosper ei ollut ehtinyt kitkemään pois. Ovi oli jo vuosikausien ajan tilkitty loitsuilla, kun kukaan ei ollut saanut aikaiseksi korjata sitä. Puutarhatien sora rapisi rutikuivana kengänpohjissa. Remus pyyhkäisi jalkansa paksuun ruohomattoon ennen kuin painoi kahvaa.

Niin pian kuin ovi raottui, häntä vastaan tulvahti hönkäys tuskastuttavan tuttua ilmaa, ja heti menneisyyden paksu lonkero kiertyi hänen kurkkunsa ympärille, survoutui hänen keuhkoihinsa ja pusersi hapen kerralla ulos. Hän keskittyi, hengitti pinnallisesti, yritti muistella, miten tästä selvittiin, miten tästä oli aina selvitty - silti lattia läheni joka askeleella. Remus nojautui huohottaen ovenpieleen, kun suojaloitsu sulkeutui hänen takanaan.

Voi kyllä. Eteisaula oli tuttu, laaja ja tyhjää täynnä, ja kipakat ajatukset, jotka kiersivät kehää katonrajassa kuin savupilvi, olivat olleet paikallaan kai aikojen alusta asti. Mutta harmaus oli ja pysyi tyhjänä. Remus oli puolittain odottanut vastaanottokomiteaa, kahta hössöttävää vanhaa miestä ja yhtä huomionkipeää pikkutyttöä vähintäänkin, jotka puhuisivat toistensa päälle ja kyselisivät häneltä maailman päivät, kunnes hänen keuhkoistaan ei enää irtoaisi tarpeeksi ilmaa vastaamiseen. Hallin oma henki kuitenkin täytti huoneen kokonaan. Joko kukaan ei ollut kuullut hänen tuloaan tai sitten... Sitä mukaa kuin Kuurakartanon ilma virtasi keuhkoista verisuoniin, Remuksen ajatukset kiertyivät silmukalle. Sekunnissa ne piirsivät kartanon ylle valtaisan, hehkuvan pääkallomerkin, yläkerran ikkunaan - hänen siskonsa ikkunaan - savujuovan ja keskikäytävälle veriläikkiä. Näinä aikoina ei koskaan voinut olla varma. Hän oli ollut rintamalla, hän oli nähnyt lähietäisyydeltä, mitä heille tehtiin. Hän nielaisi. Mihin nyt?

Keittiö oli yhtä autio. Ruokapöydälle levitellyt voileipätarvikkeet näyttivät yksinomaan orvoilta, niin kuin kuka ikinä olikin työskennellyt keittiössä olisi lähtenyt kiireessä. Ainoasta ikkunasta tunkeutui sisään tasaisen harmaata valoa, joka pani Remuksen keuhkoputket värisemään epätahtiin. Hän tukeutui lähimmän tuolin selkänojaan ja yritti hengittää.

"Isä?" hän kutsui vaimeasti. "Prosper?"

Hän odotti vastaukseksi pahantuulista murahdusta jostain salongin suunnalta, yllättynyttä hengenvetoa ja kaksiäänistä iloista huudahdusta - ja sai sen sijaan pyörremyrskyn vaaleanruskeita hiuksia ja likipitäen hillitsemätöntä raivoa. Remus melkein väisti ilmestyksen tieltä, kun tämä ryntäsi portaikosta keittiöön tuskin huomaten häntä. "Gila?" Tämä pysähtyi, hiukset kosteina suortuvina poskilla ja silmät kivikovina. Sitten hän katsoi uudelleen.

"Remus?" Hän kurotti kätensä ja koski kapeilla sormenpäillään Remuksen olkaa, niin kuin hän ei olisi oikein uskonut näkemäänsä. Remus sävähti. Hänen kosketuksessaan oli jotakin teräksistä, jotain mitä siinä ei ollut aiemmin ollut. Sota oli jättänyt kuopan hänenkin silmiensä taakse; ei hän muuten olisi ollut kotona lokakuun lopussa. Muutaman sekunnin ajan he seisoivat ahtaassa aikasilmukassa ja vertailivat haavojaan. Sitten keittiö purskahti elämään.

"Giladra", kuului portaikosta, "ole nyt järkevä." Giladra jännittyi saman tien, ja hänen kätensä liukui pois Remuksen olalta. Prosper otti tukea ovenpielestä astuessaan alakertaan; hänen selkänsä ei ollut entisellään ja jyrkkä portaikko oli tehnyt hänelle hallaa jo silloin, kun Remus oli viimeksi käynyt kotona.

He olivat molemmat jo yli kuudenkymmenen, isä Lupin ja hänen uskollinen kumppaninsa, ja molempien sitkeästä vaatimuksesta Lupinin lapset kutsuivat isäpuoltaan edelleen etunimellään. Prosperin ohimoilla oli paksu kerros hopeaa ja hänen kasvonsa olivat ahavoituneet rusehtavankellertäviksi jatkuvissa puutarhatöissä; sen näki vielä monen kuukauden kotiarestin jälkeenkin. Prosper itse vitsaili joskus, ettei multa koskaan lähtenyt hänen kynsiensä alta. Kaikesta huolimatta hän ajoi leukansa joka aamu sileäksi. Niin kuin aikaa ei olisi ollutkaan. "Antaisit periksi isällesi. Sehän on lopultakin vain pikkuasia."

Giladra pudisti päätään, loi katseensa hetkeksi alas, suoristautui sitten täynnä uudenlaista tulta. "Ei!" Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja Remus melkein kuuli hänen rystystensä natisevan. "Se on pikkuasia. Yksi pikkuasia. Mutta sinä tunnet isän ja tiedät, että pikkuasioita tulee tuhat ja tuhat lisää!" Hän työntyi Remuksen ohi, riuhtaisi kovakouraisesti yhden tuoleista taaksepäin ja istua lämähti pöydän ääreen kaikki yhteydet katkaisseena. Prosper katsahti vetoavasti Remukseen, joka kohautti neuvottomana harteitaan. He syleilivät toverillisesti.

"Tervetuloa kotiin, poika."

"Kiitos. On hyvä olla täällä." Remus hymyili.

"Sinä olet vahvistunut", huomioi Prosper. "Skotlanti tekee sinulle hyvää."

"Niin."

"Entä sinun... tiedäthän?"

Remus vetäytyi hieman kauemmaksi, kädet edelleen Prosperin harteilla, vältti tämän isällistä katsetta. "Joku on melkein aina mukana, kun se tapahtuu. Sirius. Tai Dumbledore." Niitä kertoja, kun hän joutui kestämään muodonmuutoksen yksin, hän ei halunnut edes ajatella. "Jokohan..."

Lause katkesi kesken, kun ovi kävi. Askeleet, jotka olivat kuin ukkosen jyrinää. Katse, joka pani huoneen kuin huoneen vaikenemaan. Josefos Lupin astui sisään, verkkaan ja kevyesti, harmaalle vivahtavat kasvot peruslukemilla ja jäänvaalea katse kaikkialla yhtä aikaa. Hän seisoi suorassa, ja hänen lyhyt, hopeainen partansa oli siististi rinnuksille kammattu. Kotitakki oli punaista samettia. Remus vaikeni, antoi Prosperin nojata olkapäähänsä, seurasi pöydän ääressä istuvan vaaleatukkaisen kiukkupussin ilmeitä, isänsä eleitä.

"Rhea Giladra." Giladra ei katsonut takaisin, mutta hänen hartiansa kohosivat hitaasti kohti korvia. "Giladra. Älä ole hölmö."

"Sinä et ymmärrä", sylkäisi Giladra katkerana.

Isä astui vakaasti huoneen halki, seisahtui pöydän viereen ja iski Giladran eteen silmälasikotelon. Giladran käsi nappasi oitis kiinni siitä; heidän katseensa kohtasivat hetken, tyttären vihertävänharmaa ja isän kuuranvalkoinen. Sitten Giladra nousi, näpäytti silmälasit huolimattomasti nenälleen ja myrskysi huoneesta.

"Minä menen perään", sanoi Prosper ja läksi.

Noin sekunnin ajan isä katsoi hänen peräänsä; sitten hän kääntyi Remuksen puoleen. "Hyvä, että palasit", hän sanoi surumielisesti ja taputti Remuksen olkaa. Remus tunsi kuin pakosta parantavansa ryhtiään, kun isän katse kulki hänen ihollaan. Juuri tätä hän inhosi kotikäynneissä: tunnetta, että hän oli edelleen pelkkä ymmärtämätön pikkupoika.

"Voivatko kaikki hyvin?" Hänen katseensa etsi ovea, jonka taakse Giladra oli juuri äsken kadonnut. Yläkerrasta kuului jo kimakkaa riitelyä; sitten koko talo tärähti, kun joku paiskasi oven kiinni kaikella voimallaan. Isä nyökkäsi tuskin havaittavasti, kääntyi sitten poispäin silmät jossain kaukaisuudessa.

"Puhutaan myöhemmin. Pääasia, että olet nyt täällä", hän sanoi hiljaa. Hän poistui yhtä hiljaa kuin oli saapunutkin ja jätti Remuksen tuijottamaan hämääntyneenä heijastustaan pöydällä makaavan voiveitsen pinnasta.

Koko talo oli tolaltaan. Pikku Giladra, joka ei ollut enää alkuunkaan niin pieni kuin Remus muisti, pyöritti nyt taloutta pikkusormensa ympäri, ja isä ja Prosper tekivät parhaansa sopeutuakseen. Saattoi olla, että Giladra oli yksinäinen. Hän ei koskaan oikein ollut nähnyt mitään luokkatovereissaan, ja nyt hänet oli vielä kutsuttu kotiin kesken lukuvuoden... ei tietysti ihmekään, että hän teki elämästä hankalaa. Remus istuutui ja hilasi Giladran vastikään syrjään sysäämän tuolin lähemmäs pöytää.

Hän vain ei ollut ehtinyt kysyä isältä, oliko tämä kuullut mitään Siriuksesta ja Peteristä. Hän oli ollut kaikkien pöllöyhteyksien ulkopuolella monta päivää, eikä hän olisi uskaltanut ottaa kirjettä vastaan vaikka joku linnunrääpäle olisikin hänet löytänyt, siihen riski oli liian suuri. Heidän oli ollut tarkoitus kokoontua kurpitsajuhlaksi - mutta Killasta oli vaikea tietää. Se saattoi kutsua kenet tahansa töihin milloin tahansa. Ehkä pojat olivat jo vuorostaan rintamalla. Ehkä jompikumpi heistä sai kuolemankirouksen rintaansa juuri tällä hetkellä.

"Hyvät naiset ja herrat..."

Tai ehkä ei. Sirius kyllä osasi pitää huolen itsestään.

"... olkaa hyvät ja toivottakaa tervetulleeksi illan primadonna: neiti Kuutamo!"

Remus kääntyi ympäri tuolissaan, taisteli puolileikillään hymyä vastaan ja piilotti samalla jyhkeän tomupilven, joka pakeni hänen keuhkoistaan kun jännitys poistui vatsanpohjasta. Pitkät, sottaiset, mustat hiukset, huolimaton parransänki ja koiramaisen nokkela kulmahammashymy. Sirius Musta nojasi kevyesti ovenpieleen ja naputti merkitsevästi kelloaan. Remus ei voinut kuin purra huultaan ollakseen nauramatta - helpotuksesta, jälleennäkemisen riemusta, siitä ilosta että Sirius oli sama kuin ennenkin.

"Sirius Orion Musta", lausahti hän, "en tiedä, halaisinko sinua vai loihtisinko sinulle ylimääräisen käsiparin."

"Samat sanat", Sirius tokaisi. Hän harppoi parilla askeleella koko välimatkan heidän välillään, kohotti kätensä ja muksautti Remusta kevyesti takaraivoon kämmenselällään. "Tuo on siitä hyvästä, että olet istuttanut meitä täällä kolme päivää sanomatta sanaakaan."

"Anteeksi. He äkkäsivät minut kesken tehtävän. Jouduin kyykkimään kaksi vuorokautta Huitsuntaussuolla."

"Ei ole mitään verrattuna isukkiesi kuristajakäärmeilmeisiin! Tiesitkö, että Prosper vihaa pölyä kynnyksien alla ja sitä kun siskosi kääntää matoista kulmat kävellessään ohi?"

"Älä viitsi", Remus sanoi, "meillä on kaikilla vaikeaa." Häntä häiritsi pikkuriikkisen, ettei Sirius osoittanut minkäänlaista merkkiä huolestumisesta kuullessaan, että hän oli välttänyt kuoleman keijunsiiven mitalla.

Sirius virnisti ja pyöräytti vaivattomasti voiveistä kädessään. "Helppo sanoa, kun on ollut monta kuukautta poissa. No - katsohan, neitiseni, kuka muu on täällä: neitien neiti, mies jolla on vähemmän munaa kuin kanalla konsanaan, hänen pumpulinpuhtoinen korkeutensa lady Hipsuhäntä!"

Peter astui varjoista, niiskautti ja kohotti toista kulmaansa. "Hyvä juttu, Antura."

"Aina." Sirius iski silmää.

Remus hymähti. Kuka hyvänsä tavallisella kärsivällisyydellä varustettu jaksoi nauraa Sirius Mustan jutuille korkeintaan kolme päivää, ja sen jälkeen alettiinkin jo olla äärirajoilla. Peterin katseesta oli helppo lukea kiitollisuuden häive: nyt sentään joku jakaisi hänen kärsimyksensä. Remus olisi halunnut lohduttaa häntä sanomalla, että viime päivien jälkeen puujalkavitsit olivat hänelle kuin taivaan lahja. Niin Siriuksen tapaista. Sirius ei koskaan välittänyt mistään, ei ainakaan ääneen - hänen mielentilansa huomasi niistä pienistä eleistä, joita hänen sormensa tekivät kun hän ei ajatellut sen tarkemmin, ja hiuksista, jotka kasvoivat kaksi kertaa tavallista nopeammin kun hänellä oli huolia. Mutta häntä ympäröivästä pimeydestä huolimatta Siriuksella oli kyky sytyttää Remuksessa pieni kipristelevä onnenkipinä. Hän sai Remuksen hengen kulkemaan, kun kaikki muut keinot tuntuivat menettäneen tehonsa. Hän sai suden Remuksen sisällä paljastamaan vatsansa ja lepäämään.

Ei, nyt ei ollut aika hymyillä. Oli tärkeämpääkin. "Entä James ja Lily?"

"Turvassa." Sirius hymyili. "Missä sitten lienevätkään."

"Hyvin hauskaa", sanoi Remus. Sirius oli salaisuudenhaltija, kaikkihan sen tiesivät. Kuka tahansa olisi voinut kiduttaa Potterien olinpaikan ulos hänestä, jos joku olisi uskaltanut kiduttaa Sirius Mustaa.

"Kurjaa, etteivät he ole täällä", Peter huoahti haikeana. "Minä pidän Harrysta niin kovasti."

"Kuka meistä on kummisetä?" Sirius muistutti ja läimäytti toverillisesti Peterin olkaa. "Hei Kuutamo, tänä iltana kotiinpaluujuhlat. Pientä toimintaa. Harjoittelua kurpitsajuhlan juominkeja varten. Isien ei tarvitse tietää."

Kuurakartanon seinät heilahtivat; katosta varisi pölyä ja laastia. Jousten natinasta Remus päätteli, että muuan äärimmäisen loukattu tuore täysi-ikäinen siellä heittäytyi toivottomana sängylleen. Hän nousi äkkiä. "Kiitos tarjouksesta, mutta minä, toisin kuin eräät, olen kyntänyt viimeisen viikon Englannin kaikkia soita - voitte uskoa, että olen sanut tarpeeksi raitista ilmaa. Taidan käydä aikaisin nukkumaan tänään."

Ilman Jamesia he olivat kaikki hiukkasen poissa raiteiltaan; Peter, Sirius ja Remus. James oli tavallaan aina määrittänyt, keitä he toisilleen olivat. James Potter ja Sirius Musta, parhaat ystävät kaikissa elämän tyrskyissä. Peter Piskuilan, näiden kahden uskollisin ihailija. Remus Lupin, heiveröinen valvojaoppilas, joka oli hyvä sanapeleissä ja kurinpidossa. Sillä tavalla kaikki oli toiminut ennen kuin Pelko oli hiipinyt heidän mieliinsä yksi kerrallaan. Nyt Pelko oli heidän kaikkien yllä, oli ollut siitä asti, kun heidän yhteinen asuntonsa Etelä-Lontoossa oli palanut. Oli ollut vain ajan kysymys, milloin James päättäisi painua maan alle perheensä kanssa. "Ei minun eikä Lilyn takia, mutta Harryn", hän oli sanonut. Sirius oli vihannut häntä sen takia, kieltäytynyt ensin ryhtymästä salaisuudenhaltijaksi, tehnyt kaikkensa estääksen vääjäämätöntä. Remus ei ollut sanonut mitään. Salassa hän sääli Jamesia: istua nyt pimeässä piiloluolassa odottamassa satunnaisia uutisia ja pelkäämässä. Koska jos Pelko johonkuhun vaikutti, niin Remukseen. Joka ikinen yö hän näki kuutamonhoureisissa painajaisissa, kuinka he kaikki hukkuivat vihreään valomereen: isä, Prosper, Peter, James perheineen, Giladra... ja viimeisenä Sirius, edelleen itsevarmin, tietäväisin hymynsä kasvoillaan. Sirius ei koskaan laskenut sitä hymyä, ja Remus mietti toisinaan, mahtoiko tämä pelätä kenenkään muun kuin itsensä puolesta.

Kuurakartanon toisessa kerroksessa oli kaksi ovea vastakkain. Toinen huoneista oli aiemmin kuulunut Remukselle; nyt Giladra käytti sitä opiskeluun. Portaiden yläpäässä Remus pysähtyi hetkeksi ja katseli ympärilleen. Oliko aulan kokolattiamatto aina ollut noin nuhjuinen? Ja ainoasta ikkunasta puskeva valonsäde noin harmaa? Hänen vanhaan oveensa oli liimattu kirkuvanpunainen, muinaiskreikaksi kirjoitettu varoituskyltti. Toinen ovi vaihtoi liukuen väriä aina parin sekunnin välein. Remus naurahti. Ainakin näki, että tässä kerroksessa asui Rhea Giladra Lupin eikä kukaan muu. Hän astui eteenpäin ja koputti kevyesti kirjavaan oveen.

"Giladra?"

Ovi narahti vienosti auetessaan sisäänpäin; Remus astui kynnyksen yli ja painoi oven kiireesti kiinni perässään nähdessään siskonsa uupuneen ulosannin. Tämä ei sanonut sanaakaan, laahusti vain pää painuksissa ikkunan luo ja lysähti velttona sängylleen, niin että Joan-äidin lahjoittamat tikkipeitteet valahtivat yhdeksi mytyksi lattialle. Hän oli yöpuvussaan, ja pitkä valkoinen leninki ja puoleenselkään valuvat ilmavat kiharat saivat hänet näyttämään aavemaiselta.

"Mitä äsken tapahtui?" Remus tarttui ohuemman peitteen kulmiin ja nyhjäisi sen suoraksi. Vasta sitten hän katsahti siskoaan vastausta vaatien.

"Arvaa", vastasi Giladra katkerana ja tuuppasi silmälasikoteloaan niin, että se vierähti yöpöydältä. Hän oli ottanut lasit pois heti tilaisuuden tullen; ne makasivat pöydänkulmalla ja kimmelsivät apeasti. "Isä ei anna mun korjauttaa silmiäni."

"Korjauttaa?"

"Niin. Jästeillä on menetelmä, jolla niitä voi auttaa. Edes vähän. Juuri riittävästi. Mun ystävä, Jeanne Crook..." Enempää hänen ei tarvinnut sanoa. Remus pudisti päätään.

"Isä ei ikinä suostu."

"Mä tiedän."

Remus huokasi ja istahti raskaasti siskonsa viereen sängylle. Tämä käänsi katseensa pois. Remus kurottautui koskettamaan tämän poskea, ja tämä rentoutui silminnähden. "Ei tämä pelkästään siitä johdu", sanoi Giladra hiljaa. Kyllä mä ymmärrän, äidin takia ja kaikkea... Mutta kun kyse on kaikesta. Aivan kaikesta." Hän käännähti äkisti ja heitti mielenosoituksellisesti jalkansa seinää vasten.

Remus pysytteli vaiti, kallisti vain kevyesti päätään. Jostain syystä isät eivät olleet seitsemäntoista vuoden aikana käsittäneet, että ainoa tapa puhutella Giladraa oli pitää suunsa kiinni. Ehkä juuri siksi Remuksesta tuntui, että sisko syyllisti häntä joka kerta kun hän lähti kotoa. Remus ei juuri koskaan hennonut sanoa, että enimmäkseen hän keitti itse oman soppansa.

Giladra puristi silmänsä kiinni ja kuiskasi: "En malta odottaa, että pääsen opiskelemaan. Enää tämä vuosi... Mä haluan lähteä täältä."

Jospa se olisikin ollut niin yksinkertaista! Jospa Giladra olisi voinut käsittää, mikä häntä vielä odotti ulkona maailmassa. Jospa hän olisi voinut jäädä isien siipien suojiin loppuiäkseen.

"Mitä sä sitten odotat näkeväsi?" kysyi Remus hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Mitä hyvänsä." Yhdellä sulavalla liikkeellä Giladra nousi istumaan jalat edelleen päiväpeitteellä ja tarrasi ahnein sormin Remuksen paidanrintamukseen. Hänen kasvonsa punersivat. "Mä haluan lopultakin olla vapaa. Haluan olla kerrankin kaunis ja -" Hän vilkaisi paheksuvasti kultasankaisia lasejaan. "Haluan että mua rakastetaan. Haluan olla jotakin. Tajuatko? Mä olen niin..." Hetken hän haki oikeaa sanaa katse jossain kaukaisuudessa. "... mitätön."

Remus ei halunnut nauraa pikkusiskonsa kärsimykselle, mutta nyt hänen oli pakko kätkeä hihaansa pienenpieni hymynkare. Tämä oli loppujen lopuksi koti; ja kodin huolet olivat aina kodin huolia. Oli niin helppoa tuntea, ettei sen suurempia murheita maailmassa ollutkaan, ja unohtaa joka suunnasta tulviva verenkatku ulkomaailmassa. Remus tarttui siskoaan olkapäistä ja ravisti lempeästi. "Hei", hän sanoi hiljaa, "älä puhu noin. Sä olet ainoa laatuasi."

"Ai", äännähti Giladra, ja hänen suupielensä värähti pikkuisen murheellisten silmien alla.

Remus jatkoi: "Mä en ole koskaan nähnyt tyttöä, joka osaisi hymyillä niin kuin sä."

Hänen kasvoilleen levisi vastahakoisesti vahva, kirkkaanoranssi päivänpaiste, kun hän suoristautui halaamaan veljeään. Remus sävähti hänen hentouttaan; hän oli lämmin ja pehmeä kuin kaksiviikkoinen kissanpoika. Hän yritti kovasti olla miettimättä, miten helposti iso paha susi olisi voinut taittaa kissanpennun niskan. Giladra hymyili silmät ummessa. "Ja mä en ole koskaan nähnyt noin kilttiä nuorta miestä."

"Älä viitsi."

He makasivat Joan-äidin tikkipeittojen lomassa lattialla niin kauan, että tuli pimeää, ja puhuivat. Niin he olivat tehneet aina ennen vanhaan, kun isät olivat lähettäneet Giladran vuoteeseen ilman päivällistä: Remus oli aina hiipinyt yötä myöten hänen huoneeseensa, ja he olivat sytyttäneet kynttilöitä ja jutelleet aivan hiljaa, varoen jokaista askelta alakerran suunnasta. Giladra nauroi muistolle; Remus loi silmänsä haikeasti kattoon. Giladra kertoi koulusta, kertasi luokkatovereidensa toilailuja ja puisteli päätään selittäessään, että Vorolla oli kaksin verroin tavallista enemmän työtä nyt, vaikka oppilaita oli puolet vähemmän. Remus kysyi, miten hänen vanhat opettajansa jaksoivat. "Sitä samaa", sanoi Giladra, "polttavat hermonsa eivätkä tajua mitään." Remus puolestaan tarinoi Killasta ja rintamasta, hyppäsi huolellisesti veristen yksityiskohtien yli ja keskittyi mieluummin jättiläiseen, jonka muutama vanhemmista kiltalaisista oli onnistunut kamppaamaan rautavaijeria ja puunkantoja apuna käyttäen. Kun Giladra viimein oli lakannut nauramasta tälle kuvaukselle, he olivat molemmat hiljaa ja kuuntelivat, kuinka ilta tulvi sisään ovista ja ikkunoista. Tuuli oli tyyntynyt, ja Remus saattoi erottaa vanhempiensa vaimean jutustelun yläkerrasta. Giladra hengitti tasaisesti hänen vierellään, oli kai nukahtamaisillaan.

"Remus", sanoi Giladra aivan yhtäkkiä, silmät jo puoliksi kiinni, "jos mä ikinä rakastun, niin varmasti juuri sellaiseen mieheen kuin sä olet."

Remus kurottautui pörröttämään toisen tukkaa. "Ja mä sellaiseen tyttöön kuin sä."

Hän vetäytyi kauemmas ja tarkasteli unista sisartaan, tämän pehmeitä, usvaisia piirteitä ja surumielisiä silmiä, jotka ikkunasta tunkeutuva tähtitaivas värjäsi tummansinisiksi. Hän ei olisi halunnut puhua palturia pikkusiskolleen. Mutta kun hän hetkeksi ummisti silmänsä, luomien sisäpuolella kummitteli kuva Giladran ilmeestä, kun hän katsoi isiään. Että Remus olisi ollut samanlainen kuin he... Remus oli nähnyt sen jo pitkän aikaa. Jamesin lähtö oli vain selkeyttänyt asioita, ja sota oli pakottanut hänet olemaan itselleen vähemmän ritarillinen. Hämärä sumensi kaikki ääriviivat ja muutti nukkuvan Giladran kasvonpiirteet karkeammiksi ja hiukset mustiksi, pani silmät kipinöimään. Siriuksen Remus olisi halunnut viereensä, Sirius Orion Mustan eikä ketään muuta.

-

Giladra makasi liikkumatta silmät ummessa ja tunnusteli koko kehollaan veljensä lämmintä läheisyyttä. Hän ei nukkunut, muttei ollut oikeastaan hereilläkään; hän oli maailmassa, jossa aistit olivat menettäneet merkityksensä ja kaikkialla hallitsi ainoastaan tietoisuus siitä, että Remus oli lopultakin kotona. Niin käsittämättömän pitkän ajan jälkeen. Giladra tiesi hyvin, ettei Remuskaan nukkunut. Hänen silmänsä kiertäisivät vielä pitkään yötaivasta ja pitäisivät loputonta keskustelua kasvavan kuunsirpin kanssa. Remus oli sellainen; hän aina mietti ja murehti ja menetti yöunensa, vaikka hyvin käsittikin, ettei se auttanut mitään. Se nyt vain oli osa hänen luontoaan, eikä Giladra hennonut millään särkeä hänen harhaluulojaan. Remus ei sitä tiennyt, mutta Giladrakaan ei ollut enää aikoihin pystynyt nukahtamaan niin kauan kuin kuunvalo siivilöityi kaihtimien lomasta hänen suljetuille silmäluomilleen. Kuu olisi voinut olla hänelle yhdentekevä, jollei hän olisi joka yö tuntenut sen valoa ihollaan ja miettinyt, millaisen myrskyn se tänä iltana pisti liikkeelle hänen veljensä sisuksissa. Kuun vaiheet ohjasivat hänen elämäänsä yhtä lailla kuin Remuksenkin. Giladra antoi sormenpäidensä kulkea arpikudoksen muodostamien kukkuloiden yli käsivarsiaan pitkin - tässä vaiheessa hän olisi osannut piirtää jokaisen niistä ulkomuistista. Sanoi veli mitä hyvänsä, tässä sopassa he olivat yhdessä.

Giladra oli ollut neljän, kun Remusta purtiin, eikä hän muistanut siitä illasta juuri muuta kuin veren ja mädän katkun ja isän kivikovat leukapielet. Hän oli tullut alakertaan huutoihin havahtuneena ja ehtinyt juuri ja juuri nähdä vilauksen siitä riekaleisten vaatteiden ja raadellun lihan mytystä, joka oli hänen veljensä, ennen kuin Prosper oli peittänyt hänen silmänsä ja taluttanut hänet pehmeästi hyräillen takaisin sänkyyn. Hän ei ollut varma, oliko hän ylipäätään enää nukkunut sinä yönä. Ainakin hän aavisteli maanneensa valveilla niin kauan, että Remuksen eläimellinen uikutus oli vaimennut olemattomiin. Sen jälkeen he olivat vain odottaneet päivästä toiseen. Kun Giladra oli halunnut tietää, mistä oli kyse, isän kasvot olivat taas kovettuneet ja Prosper oli kääntänyt päänsä pois. Remus taas ei ollut juuri puhunut niinä ensimmäisinä päivinä - tuskin hän oli edes syönyt. Giladra oli iloinnut hänen verkkaisesta toipumisestaan enemmän kuin kukaan muu. Ja sitten Remus oli alkanut käydä yhä rajummaksi leikeissään. Seuraavan täydenkuun aikaan isä oli lähtenyt hänen kanssaan matkalle ja jättänyt Giladran Prosperin hoiviin.

Giladran oli pitänyt opetella lukemaan saadakseen selville, että hänen veljensä oli ihmissusi. Lupinin perheen tiivis rintama vaikeni tästä asiasta kuin muuri. Siinä vaiheessa, kun Giladra viimein ymmärsi, mitään ei ollut enää tehtävissä. Hänen käsivartensa olivat viiruilla arvista, jotka Remus oli tehnyt leikkiessään. Mutta Giladra rakasti veljeään yhä.

Katkera kiukku isää kohtaan alkoi pikkuhiljaa menettää otettaan sitä mukaa, kun yön tunnit venyivät pitemmiksi. Ei Giladra loppujen lopuksi piitannut silmäleikkauksesta keijunjätöksen vertaa. Eihän hän pitänyt laseja muutenkaan! Isä oli ansainnut läkysytyksensä, mutta todellisuudessa Giladraa häiritsi enemmän se, että hän oli ties kuinka monennen kerran maininnut ääneen Jeanne Crookin nimen. Hän ei vain käsittänyt miksi. Giladran tietämyksen mukaan Crook oli ensinnäkin erittäin pahansisuinen ja toiseksi erittäin luihuinen. Kuningaskysymys olikin, miksi Giladra kerran toisensa jälkeen yllätti itsensä silmäilemästä tätä vaivihkaa. Crook ei edes puhunut hänelle - melkein koskaan. Isä olisi vihannut Crookia. Mutta jokin hänen älykkäässä ilmeessään viesti, että hänessä oli valtavan paljon enemmän kuin mitä hän antoi ymmärtää. Kuunvalo maalasi Giladran silmäluomien sisäpinnalle muotokuvan: yönmustat, silkkiset hiukset, suipot kasvot ja tummat, tietäväiset silmät. Hän oli jo kääntymäisillään Remuksen puoleen, mutta puraisikin sitten itseään varoittavasti poskeen. Jotenkin ei tuntunut oikealta kertoa edes isolleveljelle, kuinka palavasti hän halusi ystävystyä Luihuisen tuvan omituisimman outolinnun kanssa. Jos hän edes halusi.
Crookin kasvolihasten vaivihkainen nytkähtely, kun liemitunnilla ei kaikki mennyt putkeen. Giladra näki hidastettuna mielessään, kuinka tämän hiukset heilahtivat tämän nakellessa turhautuneena niskojaan, ja kuinka muutama ohut, tumma suortuva liimautui taikajuomahöyryistä kosteille poskille. Hänen ilmeensä olivat kuin äänetöntä väittelyä alitialiemen kanssa.

Alitialiemi, tosiaan! Pullo makasi kirjoituspöydän laatikossa, ja oletettavasti se pysyisi siellä aikojen loppuun saakka. Giladra ei aikonut käyttää sitä. Belbyn tekele ei ansainnut tulla käytetyksi. Jokin pullon olemassaolossa kuitenkin jäyti Giladraa. Niin kuin se olisi jatkuvasti pitänyt vaimeaa kitinää hänen ajatustensa taustalla... Halu herättää Remus ja tunnustaa tälle kaikki, alitialiemestä Crookiin, nosti jälleen päätään. Hän avasi suunsa. Sana vain.

Ei, Remuksella oli omat ongelmansa. Tuskin hän edes olisi käsittänyt.

"Gila?"

Alakerrasta kuului ääntä. Askelia, aivan selvästi. Giladra yritti keskittyä saamaan selkoa niiden suunnasta, kun Remus tölväisi häntä kylkeen. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja hetkessä hän oli taas hereillä. Huone oli täynnä sinistä, ja hopeaa ja sälekaihtimen varjot kulkivat paksuina rantuina hänen veljensä kasvojen poikki.

"Kuuletko sinä tuon?"

"Kuulen", Giladra vastasi ja kohottautui kyynärpäidensä varaan. "Mitä se on?"

"Tuskin mitään sen tärkeämpää", sanoi Remus eikä uskonut sitä itsekään, "mutta jos... jos kuitenkin tarkistetaan?"

Kaksikymmentäyksi vuotta ja Remus pelkäsi vieläkin pimeää. Toisaalta - oli kai se Remuksen asemassa ymmärrettävissäkin.

Remus hiipi ensimmäisenä ovelle ja kurkisti sen raosta typötyhjään käytävään. Soihdut oli sammutettu; isä ja Prosper olivat menneet nukkumaan jo aikaa sitten, ja nyt käytävässä kaikui vain Remuksen oma hengitys. Giladra kurkisti hänen olkansa yli, kun hän aukaisi ovea vielä hiukkasen ja astui hiirenhiljaa ulkopuolelle. Aula oli autio. Alakerrasta ei kuulunut mitään. Odottamatta Remuksen käskyä Giladra tassutti veljensä perään ja sulki oven perässään. Hän seurasi Remusta, kun tämä kulki kertaalleen käytävän päästä päähän ja kurkisti vielä epäluuloisena rappusia. Kuutamo kiilsi veljen silmissä, ja Giladra enemmänkin aavisti kuin käsitti, että susi hallitsi nyt enemmän kuin ihminen. Niin kävi joskus, varsinkin lähempänä täysikuuta.

"Remus, ei siellä mitään ole. Mennään takaisin nukkumaan."

"Odota..." Remus kääntyi vastahakoisena takaisinpäin. Sitten hän vilkaisi kerran olkapäänsä yli ja nuuhkaisi kuin vihikoira. Ei mitään.

"Tule nyt."

Remus luovutti. Sen näki. Hyvin hitaasti susi hänessä antoi periksi ja laski katseensa. Kun Remus taas katsoi ylös, hänen silmistään ei heijastunut valopilkkuakaan. Hänen nokosten jäljiltä sotkuiset, harmaanruskeat hiukset sojottivat ohimoilta kuin hullulla alkemistilla konsanaan, ja kuunvalo tunkeutui hänen ohuiden viiksiensä ja pukinpartansa läpi niin, että ne näyttivät ohuilta, huurteen kuorruttamilta. Remus näytti melkein aina väsyneeltä. Giladra ei enää nykyään tullut ajatelleeksi koko asiaa, mutta jotenkin tummat läiskät tuntuivat pesiytyneen pysyvästi hänen veljensä silmien alle. Hiljaa itsekseen Giladra ihmetteli, miten veli yleensä jaksoi hymyillä.

"Paras vain painua pehkuihin", sanoi Remus taas järkevällä äänellään, "saanhan nukkua työhuoneessasi?"

Giladra oli nyökkäämäisillään, kun ääni taas havahdutti hänen tajuntansa. Hän kohotti kätensä, huusikin melkein - mutta tällä kertaa liian myöhään. Valkea hahmo häälyi jo Remuksen selän takana, toinen syöksyi eteenpäin Giladraa kohti, ja Giladra loikkasi sivuun ennen kuin hänen päänsä ehti edes reagoida; hän rysähti seinää vasten ja jäi pitelemään aloillaan korkealla kurkussa sykkivää sydäntään. Remus huusi ääneen.

Seuraavan sekunnin aikana, niin tiiviisti päällekkäin, että Giladra tuskin kykeni seuraamaan sitä kaikkea, nuo kaksi valkeaa hahmoa lähenivät toisiaan, astuivat kuunvaloon ja saivat yllättäen kasvot, yläkerran portaat narahtivat ja Remus puuskahti: "Sirius!" ennen kuin hänen hengityksensä alkoi taas kulkea raskaasti ja Giladra kurottautui hermostuksissaan häntä kohti. Sirius Musta, kasvot edelleen leveässä virneessä, kohotti taikasauvansa, ja Peter hänen vieressään väläytti rotanhampaitaan. Samassa hetkessä henkeään haukkovan Remuksen vierellä kyyristeli toinen vaalea hahmo, luonnonvalkoiseen flanellipyjamaan pukeutunut olento, jonka poskilla kulki harmaita juonteita ja jolla oli heidän isänsä kasvot.

"Vaihtamiti!" huusivat Sirius ja Peter ääneen, yksi kimakasti, toinen itsevarmuutta uhkuen. Sirius päästi korkean naurunhekotuksen, kun valo välähti; sitten oli hiljaista lukuun ottamatta Remuksen vastahankaisia hengenvetoja.

Giladran ei tarvinnut avata silmiään ymmärtääkseen, että jotain oli tapahtunut. Hän ei tuntenut itseään enää yhtä kevyeksi. Niin kuin kangaskerrokset hänen päällään olisivat kasvaneet kokoa. Hän vääntäytyi suoraksi ja puisteli pitkän yöpaitansa helmoja... Paitsi ettei hänellä enää ollut yllään pitkää yöpaitaa. Hänen pitsireunuksinen lempiyöpaitansa oli vaihtunut pariin luonnonvalkoisia, kulahtaneita flanellihousuja ja paitaan, jonka sävy oli vähän liian lähellä housujen väriä, että ne olisivat sopineet yhteen. Isä pukeutui aina tällä tavalla. Joten...

Portaikon yläpäästä kuului kiherrystä. Kun Giladra kohotti katseensa ja tarkensi silmänsä edessään seisovaan ilmestykseen, hänenkin oli pakko tukahduttaa naurunhyrskähdys isänsä pyjamanhihaan.

Keskellä pimeää käytävää seisoi Josefos Lupin hennot, kampuraiset jalat paljaina, yömyssy yhden nyrkin sisään rutistettuna ja ruumiinsa verhona ainoastaan korkeakauluksinen, hörhelöinen yömekko, joka ylsi häntä korkeintaan polviin ja oli vyötäisiltä niin tiukka, että jos pitsiä olisi ollut vähemmän, hän olisi näyttänyt aivan roomalaiselta gladiaattorilta ennen ottelua. Ainakin ilmeestään päätellen hän oli valmis taistelemaan vaikka tusinaa leijonaa vastaan.

"Sänkyyn. Heti. Kaikki", hän sai kähistyä.

"Mutta isä", puuskahti Gila - mutta lause jäi kesken, kun toinen naurunpuuska pakotti hänet kaksinkerroin.

"Oitis!"

Sirius ja Peter katsahtivat toisiaan tasan kerran ennen kuin ottivat jalat alleen. Giladra taas tarrasi raskaasti huohottavaa veljeään kädestä, ja he säntäsivät yhtä matkaa huoneensa turvaan jättäen Lupinin perheen pään itsekseen kiehumaan kiukusta. Heti, kun ovi läimähti kiinni heidän takanaan, he heittäytyivät kilvan lattiaa kuorruttavaan täkkipinoon ja nauroivat niin, että kattolaastin ropina alhaalla keittiössä kuului yläkertaan saakka.