FF100 ja Lyrics Wheel: Medeia
Nimi: Medeia
Kirjoittaja: Elfalas
Beta: Valvatti
Paritus: Bellatrix/Andromeda, Ted/Andromeda
Genre: joku psykoottinen angsti taas
Ikäraja: k-18 (vähän sisäelimiä, muuten k-15)
Oikeudet: Rowlingin hahmot, Rowlingin maailma, minä vain sotken asioita huvikseni enkä saa muuta palkkaa kuin luomisen tuskan. ;____; Euripideen näytelmä ei ole myöskään tekeleeni.
Varoitukset: Ei-ihan-vapaaehtoinen insesti. Vähän gore.
Yhteenveto: Olisin uskonut, että minun vauvani ja rakastajani olisi tiennyt, ettei kukaan pakota polvilleen Bellatrix Mustaa. Hän ahmaisi minun luottamukseni välipalakseen. Nyt minä teen hänestä jälkiruokaa, nyt minä pureskelen jokaisen jänteen nautinnollisesti viimeiseen säikeeseen saakka.
A/N: FF100: Juoma; Lyrics Wheel VIII.
Tämä ficci oli vaikea aloittaa, mutta loppujen lopuksi se tuli sitten aika spontaanisti yhtenä iltana. Se taitaa olla osoitus siitä, että Bellan hahmo on alkanut elää omaa elämäänsä pääni sisällä, koska itse en kamalasti vaikuttanut pätkän sisältöön... En oikein itsekään tajua, mitä tapahtui. Euripideen Medeiasta olen tulkinnut lähinnä petetyn naisen kuvaa, mutta lapsenmurhaaja-asennekin tuntuu olevan läsnä.
Tämä on jatkoa edelliselle LW-ficille Dafnelle, ja se oli itse asiassa tarkoitus kirjoittaa ihan muutenkin, mutta uudet lyriikat tuntuivat tuovan tarinaan aika jännän lisän.
Öö, okei, ehkä minun ei tarvitse tulkita tätä valmiiksi teille. Kommentteja arvostetaan. Olkaa hyvät.
Ken turvasi, ken hädäss' ystäväs on?
Majan mistä ja maan, sua suojaavan,
sinä löydätkään?
Polon tyrskyyn, jost' ei pääsyä pois,
jumaluus sinut syöksi, Medeia.
Medeia
Jääkuutiot ovat jo sulaneet läpikuultavaksi hyhmäksi lasin reunoille. Lasken sen eteeni pöydälle; kun maalinpoistoaineen katku on haihtunut, ei juomisessa ole enää mitään mieltä. Se ei tunnu enää missään. Yönmusta lakritsiviski on nyt rusehtavankellertävää, laihaa ja juuri niin läpinäkyvää, että erotan sen lävitse pöydän salin toisella puolella - sen, jossa hän istuu sen toisen kanssa ja nauraa. Hänen niskansa taipuu viekoittelevasti taaksepäin ja muutama kiiltävä, kastanjanruskea hiussuortuva valahtaa rinnoille, kun hän kumartuu eteenpäin sitä toista kohti. Hän on paljon täyteläisempi nyt, jotenkin hehkuvampi, vaikka se voi johtua viskistäkin, ja sivelee merkitsevästi vatsakumpuaan joka kerta, kun vaihtaa asentoa. Minä aistin jokaisen eleen koko ruumiissani, niin kuin katseeni söisi häntä. Kukapa olisi uskonut, että hän näyttäisi niin hyvältä - tuollaisena. Se toinen kurottautuu koskettamaan hänen rusottavaa poskeaan, ja minun on pakko kääntyä pois.
Viittaan tarjoilijalle, pyydän toisen viskin. Edellinen paukku makaa koskemattomana baaritiskillä, ja mies katsoo minua alta kulmien, mutta minä vain vastaan nykäisemällä hihaani ylöspäin, ja hän tekee työtä käskettyä. Selkäranka värähtää vallantunteesta; toivon vain, että kaikki kuuntelisivat samalla tavalla. Näkisivät vain tatuoinnin eivätkä naista sen takana. Siitä naisesta on pelkkää riesaa.
Ei minulla ole aikomustakaan koskea uuteen viskiin. Pitelen sitä sormissani, kunnes huurre haihtuu ja jääpalat liukenevat. Niin, katsokaa minua! Bellatrix Musta se on, joka piilottelee lasinsa takana pystymättä edes juomaan itseään unohduksiin. Cygnuksen ja Druellan esikoistytär, Rodolphuksen kihlattu ja hänen pimeän korkeutensa ensimmäinen palvelija petettynä, syötynä, murskattuna. Naurakaa minulle. Naurakaa. Jääkuutioiden läpi minä erotan hänet vääristyneenä, tummana, ja hetken on vaikea arvioida, onko hän todella huoneessa, vai onko tämä taas niitä loputtomia näkyjä, jotka piinaavat minua yöt pitkät. Sama, onko hän läsnä, minä näen hänet silti. Tunnen hänet likellä. Miksi sitten edelleen etsin hänen läheisyyttään? Hah. Bellatrix Musta omilla raunioillaan. Melkein nauran itsekin.
Sama, onko hän läsnä. Minä tunnen hänet. Minä rakastan häntä. Rakastan kuin vauvaa omilla rinnoillani, niin kuin sitä pitkäkyntistä, suloista kissaa peittoni alla, rakastan kuin elämäni ainoaa miestä. Sama, onko hän läsnä.
Miten hän uskaltaa tehdä minulle tämän? Emmekö me ole kasvaneet yhdessä, kiinni toisissamme? Millä minä olen ansainnut tämän?
Nyt hän suoristautuu, kuiskaa jotakin miehen korvaan ja taapertaa vaivalloisesti kohti naistenhuonetta. Hän on edelleen ihmeen hauras, vaikka viime kuukaudet ovatkin pyöristäneet hänen muotojaan. Mietin, mahtavatko hänen solisluunsa pistää esille rinnasta samalla tavalla kuin ennen, silloin kun minä soitin niitä kuin harppua. Halu juosta hänen peräänsä ja rukoilla anteeksiantoa syöksähtää ylös selkärankaa pitkin, ja minä syljen sen kipakasti lasiin. Baarimikko vilkaisee minun suuntaani. Kurotan merkitsevästi taikasauvani suuntaan, kunnes tämä kääntyy pitämään huolen omista asioistaan.
Sama, onko hän läsnä. Hän oli minun lapseni.
Joskus öisin Bellatrix kiersi hartioidensa ympärille vanhan tikkipeitteen, nousi päkiöilleen ja hiipi vaivihkaa pikkusiskonsa huoneeseen. Se oli kiellettyä; äiti oli monta kertaa sanonut, että nukkumaamenoajan jälkeen pysyttiin sängyssä. Ja ettei siskon huoneeseen saanut mennä ilman lupaa. Ja että käytävillä ei saanut hiippailla pitkin öitä.
Kiinnostus vauvaa kohtaan oli kuitenkin voittanut pelon, halu kuunnella tämän tuhisevaa hengitystä ja vaimeaa kitinää ja silittää untuvaista vauvantukkaa. Ja vielä nytkin, kun Andromeda oli iso tyttö ja Narcissa-vauvakin nukkui yöt läpeensä, Bellatrix hiipi pikkusiskon huoneeseen kun ei saanut unta. Hän tassutti paksun maton halki, laski peiton sängynlaidalle ja polvistui lattialle vuoteen viereen. Päivällä Meddy oli rasittava pikkusisko, joka viipotti peukalo suussa hänen perässään ja sotki leninkinsä milloin mihinkin. Mutta yöllä… Yöllä Meddy oli kaunis, hikipisaroita nenänpäässä ja ohut tukka takkuisena tyynyä vasten. Hänen pikkuinen ruususuunsa riippui raollaan ja tuuheat silmäripset heittivät varjoja poskille, jotka yö maalasi sinertäviksi.
"Bella?" Pieni ääni katkaisi hiljaisuuden. Meddy käänsi kylkeä ja siristeli silmiään.
"Hys", sanoi Bellatrix ja tarttui häntä kädestä.
"Minua pelottaa", Meddy kitisi. "Minä näin… sängyn alla…"
"Älä huoli. Minä suojelen sinua."
Bellatrix kipusi sänkyyn hänen viereensä, kietoi peiton tiukemmin heidän molempien ympärille ja piteli pikkusiskoa sylissään, kun tämä puristi silmänsä kiinni ja yritti unohtaa pimeän. Tämä tuskin muisti, että juuri Bellatrix oli se, joka oli kertonut hänelle juttuja ihmissyöjistä iltapuhteella, kun äiti oli syöttänyt vauvaa.
Sama, onko hän läsnä. Lasi on nyt lämmennyt, ja hänen kuvansa heijastuu edelleen sen kyljestä. Tai minun silmistäni. Nielaisen tyhjää. Minä rakastin häntä.
Höyhenenkevyt kosketus Meddyn polvitaipeesta pakaran alle sai tämän aina vääntelehtimään aistimuksen kourissa ja puremaan kämmenselkäänsä, ettei huutaisi ääneen. Bellan suupielet kaartuivat ylöspäin, kun siskon paljas, kullanruskea vartalo kiemurteli hänen omansa alla. Hän tunsi tämän vartalon kolkasta kolkkaan - kuuluihan se hänelle - hän tiesi tasan tarkkaan, kuinka Meddyn sai kiihdyksiin, mitä vipua vääntää, jotta tämä sävähti pienimmästäkin sipaisusta. Turhia kiirehtimättä Bella venytteli Meddyn päällä, haki parempaa asentoa, nojasi kyynärpäänsä sängynpienaan sivellen kuin ajatuksissaan Meddyn lantioluita. Iho oli hiestä tahmea. Bella piti siitä.
Bellan toinen käsi kulki verkalleen Meddyn reittä ylöspäin, ja joka tuuma kasvatti odotusta, joka kihisi hänen allaan. Iho muuttui kosteaksi, liukkaaksi, ja Meddyn selkä nousi kananlihalle, kun Bella piirsi peukalollaan ympyröitä hänen iholleen. Sitten Bella kuitenkin muutti mieltään, veti kiusoitellen kätensä pois juuri ennen kuin se saavutti maalinsa ja liu'utti sormen suuhunsa. Siskon kumma, suolainen maku hyväili kieltä - Rodolphuksen nesteistä puuttui sama puhdasverisen täyteläisyys.
Meddy köyristi selkäänsä kuin narttukissa. "Merlin, Bella, tee se nyt!" hän huohotti, juuri ja juuri niin lujaa kuin uskalsi, jottei Narcissa vastapäisessä huoneessa olisi herännyt. Kuin käskystä Bellan sormet vaelsivat hänen rintamukselleen, rinnannipukoilleen. Hän painoi suunsa aivan kiinni Meddyn korvaan niin, että hänen povensa likistyi litteäksi tämän selkää vasten, ja kuiskasi: "Ihan heti, sisko rakas. Mutta ensin…" Enempää ei tarvinnut sanoa. Hän kierähti rennosti Meddyn päältä vapauttaen tämän otteestaan, asettui nojalleen sängynpienaa vasten ja levitti jalkansa niin, että toinen mahtui kyyristymään niiden väliin. Meddy kumartui, otti tukea Bellan reisistä ja upotti kielensä hänen sisäänsä. Bellan hengitys kävi raskaaksi, silmäluomilla vilisti tähtiä.
Sama, onko hän läsnä. Hänen kuvansa on syöpynyt verkkokalvoilleni, en saisi häntä pois minusta vaikka survoisin taikasauvan silmääni, ja sitä ei muuta viski eikä jää.
Mahtaako tuo onneton tietää, keneen on sekaantunut? Milloin hänelle valkenee, että hänen _tyttöystävässään_ on enemmän miestä kuin meistä yhdessäkään? Hän kehrää kuin kissanpoika ja hymyilee kirkkailla killisilmillä, mutta todellisuudessa hän odottaa kaiken aikaa. Vesi kielellä. Milloin iskisi.
Hän käytti minun ruumiini. Söi minut elävältä, jäyti kalvavin pikku hampain silloinkin kun suuteli kaulaani. Ja lopulta hän murskasi yhdellä iskulla kalloni kiviseinään, ja verta ja vetistä, harmaata massaa roiskui hänen kasvoilleen, ja hän vain nauroi repeytyneen aivokalvon riekale suupieleensä takertuneena. Enkä minä nähnyt enää mitään muuta kuin hänet. Jähmettyneet silmät lähettivät loputtomiin samaa kuvaa, samaa mielipuolista heijastusta, oli hän läsnä tai ei.
Olisin uskonut, että minun vauvani ja rakastajani olisi tiennyt, ettei kukaan pakota polvilleen Bellatrix Mustaa. Ei velho eikä jästi, ei kuraverinen eikä verenpetturi. Hän ahmaisi minun luottamukseni välipalakseen. Nyt minä teen hänestä jälkiruokaa, nyt minä pureskelen jokaisen jänteen nautinnollisesti viimeiseen säikeeseen saakka.
Kohotan lasin huulilleni ja annan myrkyn valua yhdellä kulauksella kurkustani alas. Yksi jääkuutio putoaa poskeani pitkin tiskille ja sälähtää mitättömiksi sirpaleiksi. Nousen horjuen tolpilleni ja kävelen salin halki pöytään, jossa se toinen istuu yksin. Hän katsahtaa minua kuraverisen otsatukkansa alta, tunnistaa minut ja sävähtää - pelosta vai inhosta, hankala sanoa. Väännän huuleni siihen limaiseen, valheelliseen hymyyn, joka kuuluu kaikille hänenlaisilleen.
"Hei, Ted", lausahdan, "pitkästä aikaa."
Hän sormeilee lautasliinaansa. "En tiennytkään, että olit kaupungissa", hän lopulta sihahtaa.
"En millään halunnut vaivata Meddyä, kun on se lapsi ja kaikkea. Hänellä on varmasti muutakin miettimistä kuin minun passaamiseni."
"Siinä olet oikeassa." Hän epäilee, minä näen sen; minä ja perheeni emme ole puhuneet hänelle sanaakaan sen jälkeen, kun Meddy lähti. Paitsi Narcissa kenties - Narcissasta ei koskaan tiedä. Mutta me emme siedä häntä, ja hyvästä syystä! Valehtelen, että minun täytyy kiiruhtaa, ja pyydän sanomaan siskolle paljon rakkaita terveisiä, että tulen käymään kun vauva on syntynyt, että tuon leipää ja suolaa tupaantuliaislahjaksi. Kun hän lavertelee kohteliaisuuksiaan, minä sipaisen melkein huolimattomasti Meddyn rypälemehulasin laitaa. Aavistus sitä sinertävää pulveria riittää. Se toinen on liian keskittynyt olemaan vaivaantunut eikä huomaa mitään.
Oikeasti minulla ei ole kiire minnekään. Silmä silmästä, kannibaali!
Ikkunan takaa sivukujan varjoista minä seuraan, kuinka hän keinahtelee naistenhuoneesta takaisin paikalleen, selailee vielä kerran ruokalistaa ja hymyilee lapsellisesti jollekin kuraverisensä kertomalle. Hän siemaisee lasistaan ja nielee huoletta. Hänen vatsansa nytkähtelee naurusta; sitten hän katsahtaa miestä kasvot hehkuen, tarttuu tämän käteen ja vie sen hellästi kummun päälle. Kuraverisen silmät laajenevat.
Kun Meddy alkaa yskiä, taipuu kaksinkerroin ja vaipuu lattialle, kujalla kaikuu äänekäs räsähdys. Kuraverinen ryntää naisensa tueksi, pitelee tätä sylissään, kutsuu ääneti ambulanssia - mutta minun lohikäärmevaununi ravaavat jo kaukana. Äiti, minä tulen kotiin.
KANNIBAALI
(Don Huonot)
vaihtuu aamiaiseksi yön drinkki viimeinen
ilman sinua kanssasi juon sen
lasin läpi kaikki huoneessa sinusta muistuttaa
kun nään näin silmät auki sinusta unta taas
sinusta unta taas
mä näen silmät auki sinusta unta taas
ja kaikki tässä huoneessa minua sinusta muistuttaa
mä näen silmät auki sinusta unta taas
ja kaikki tässä huoneessa minua sinusta muistuttaa
vesi kielellänsä kannibaali odottaa
miettii minkälaisen maistiaisen tänään saa
oon ihan miten alas vaan valmis vajoamaan
kun nään näin silmät auki sinusta unta taas
sinusta unta taas
mä näen silmät auki sinusta unta taas
ja kaikki tässä huoneessa minua sinusta muistuttaa
mä näen silmät auki sinusta unta taas
ja kaikki tässä huoneessa minua sinusta muistuttaa
Kirjoittaja: Elfalas
Beta: Valvatti
Paritus: Bellatrix/Andromeda, Ted/Andromeda
Genre: joku psykoottinen angsti taas
Ikäraja: k-18 (vähän sisäelimiä, muuten k-15)
Oikeudet: Rowlingin hahmot, Rowlingin maailma, minä vain sotken asioita huvikseni enkä saa muuta palkkaa kuin luomisen tuskan. ;____; Euripideen näytelmä ei ole myöskään tekeleeni.
Varoitukset: Ei-ihan-vapaaehtoinen insesti. Vähän gore.
Yhteenveto: Olisin uskonut, että minun vauvani ja rakastajani olisi tiennyt, ettei kukaan pakota polvilleen Bellatrix Mustaa. Hän ahmaisi minun luottamukseni välipalakseen. Nyt minä teen hänestä jälkiruokaa, nyt minä pureskelen jokaisen jänteen nautinnollisesti viimeiseen säikeeseen saakka.
A/N: FF100: Juoma; Lyrics Wheel VIII.
Tämä ficci oli vaikea aloittaa, mutta loppujen lopuksi se tuli sitten aika spontaanisti yhtenä iltana. Se taitaa olla osoitus siitä, että Bellan hahmo on alkanut elää omaa elämäänsä pääni sisällä, koska itse en kamalasti vaikuttanut pätkän sisältöön... En oikein itsekään tajua, mitä tapahtui. Euripideen Medeiasta olen tulkinnut lähinnä petetyn naisen kuvaa, mutta lapsenmurhaaja-asennekin tuntuu olevan läsnä.
Tämä on jatkoa edelliselle LW-ficille Dafnelle, ja se oli itse asiassa tarkoitus kirjoittaa ihan muutenkin, mutta uudet lyriikat tuntuivat tuovan tarinaan aika jännän lisän.
Öö, okei, ehkä minun ei tarvitse tulkita tätä valmiiksi teille. Kommentteja arvostetaan. Olkaa hyvät.
Ken turvasi, ken hädäss' ystäväs on?
Majan mistä ja maan, sua suojaavan,
sinä löydätkään?
Polon tyrskyyn, jost' ei pääsyä pois,
jumaluus sinut syöksi, Medeia.
Medeia
Jääkuutiot ovat jo sulaneet läpikuultavaksi hyhmäksi lasin reunoille. Lasken sen eteeni pöydälle; kun maalinpoistoaineen katku on haihtunut, ei juomisessa ole enää mitään mieltä. Se ei tunnu enää missään. Yönmusta lakritsiviski on nyt rusehtavankellertävää, laihaa ja juuri niin läpinäkyvää, että erotan sen lävitse pöydän salin toisella puolella - sen, jossa hän istuu sen toisen kanssa ja nauraa. Hänen niskansa taipuu viekoittelevasti taaksepäin ja muutama kiiltävä, kastanjanruskea hiussuortuva valahtaa rinnoille, kun hän kumartuu eteenpäin sitä toista kohti. Hän on paljon täyteläisempi nyt, jotenkin hehkuvampi, vaikka se voi johtua viskistäkin, ja sivelee merkitsevästi vatsakumpuaan joka kerta, kun vaihtaa asentoa. Minä aistin jokaisen eleen koko ruumiissani, niin kuin katseeni söisi häntä. Kukapa olisi uskonut, että hän näyttäisi niin hyvältä - tuollaisena. Se toinen kurottautuu koskettamaan hänen rusottavaa poskeaan, ja minun on pakko kääntyä pois.
Viittaan tarjoilijalle, pyydän toisen viskin. Edellinen paukku makaa koskemattomana baaritiskillä, ja mies katsoo minua alta kulmien, mutta minä vain vastaan nykäisemällä hihaani ylöspäin, ja hän tekee työtä käskettyä. Selkäranka värähtää vallantunteesta; toivon vain, että kaikki kuuntelisivat samalla tavalla. Näkisivät vain tatuoinnin eivätkä naista sen takana. Siitä naisesta on pelkkää riesaa.
Ei minulla ole aikomustakaan koskea uuteen viskiin. Pitelen sitä sormissani, kunnes huurre haihtuu ja jääpalat liukenevat. Niin, katsokaa minua! Bellatrix Musta se on, joka piilottelee lasinsa takana pystymättä edes juomaan itseään unohduksiin. Cygnuksen ja Druellan esikoistytär, Rodolphuksen kihlattu ja hänen pimeän korkeutensa ensimmäinen palvelija petettynä, syötynä, murskattuna. Naurakaa minulle. Naurakaa. Jääkuutioiden läpi minä erotan hänet vääristyneenä, tummana, ja hetken on vaikea arvioida, onko hän todella huoneessa, vai onko tämä taas niitä loputtomia näkyjä, jotka piinaavat minua yöt pitkät. Sama, onko hän läsnä, minä näen hänet silti. Tunnen hänet likellä. Miksi sitten edelleen etsin hänen läheisyyttään? Hah. Bellatrix Musta omilla raunioillaan. Melkein nauran itsekin.
Sama, onko hän läsnä. Minä tunnen hänet. Minä rakastan häntä. Rakastan kuin vauvaa omilla rinnoillani, niin kuin sitä pitkäkyntistä, suloista kissaa peittoni alla, rakastan kuin elämäni ainoaa miestä. Sama, onko hän läsnä.
Miten hän uskaltaa tehdä minulle tämän? Emmekö me ole kasvaneet yhdessä, kiinni toisissamme? Millä minä olen ansainnut tämän?
Nyt hän suoristautuu, kuiskaa jotakin miehen korvaan ja taapertaa vaivalloisesti kohti naistenhuonetta. Hän on edelleen ihmeen hauras, vaikka viime kuukaudet ovatkin pyöristäneet hänen muotojaan. Mietin, mahtavatko hänen solisluunsa pistää esille rinnasta samalla tavalla kuin ennen, silloin kun minä soitin niitä kuin harppua. Halu juosta hänen peräänsä ja rukoilla anteeksiantoa syöksähtää ylös selkärankaa pitkin, ja minä syljen sen kipakasti lasiin. Baarimikko vilkaisee minun suuntaani. Kurotan merkitsevästi taikasauvani suuntaan, kunnes tämä kääntyy pitämään huolen omista asioistaan.
Sama, onko hän läsnä. Hän oli minun lapseni.
Joskus öisin Bellatrix kiersi hartioidensa ympärille vanhan tikkipeitteen, nousi päkiöilleen ja hiipi vaivihkaa pikkusiskonsa huoneeseen. Se oli kiellettyä; äiti oli monta kertaa sanonut, että nukkumaamenoajan jälkeen pysyttiin sängyssä. Ja ettei siskon huoneeseen saanut mennä ilman lupaa. Ja että käytävillä ei saanut hiippailla pitkin öitä.
Kiinnostus vauvaa kohtaan oli kuitenkin voittanut pelon, halu kuunnella tämän tuhisevaa hengitystä ja vaimeaa kitinää ja silittää untuvaista vauvantukkaa. Ja vielä nytkin, kun Andromeda oli iso tyttö ja Narcissa-vauvakin nukkui yöt läpeensä, Bellatrix hiipi pikkusiskon huoneeseen kun ei saanut unta. Hän tassutti paksun maton halki, laski peiton sängynlaidalle ja polvistui lattialle vuoteen viereen. Päivällä Meddy oli rasittava pikkusisko, joka viipotti peukalo suussa hänen perässään ja sotki leninkinsä milloin mihinkin. Mutta yöllä… Yöllä Meddy oli kaunis, hikipisaroita nenänpäässä ja ohut tukka takkuisena tyynyä vasten. Hänen pikkuinen ruususuunsa riippui raollaan ja tuuheat silmäripset heittivät varjoja poskille, jotka yö maalasi sinertäviksi.
"Bella?" Pieni ääni katkaisi hiljaisuuden. Meddy käänsi kylkeä ja siristeli silmiään.
"Hys", sanoi Bellatrix ja tarttui häntä kädestä.
"Minua pelottaa", Meddy kitisi. "Minä näin… sängyn alla…"
"Älä huoli. Minä suojelen sinua."
Bellatrix kipusi sänkyyn hänen viereensä, kietoi peiton tiukemmin heidän molempien ympärille ja piteli pikkusiskoa sylissään, kun tämä puristi silmänsä kiinni ja yritti unohtaa pimeän. Tämä tuskin muisti, että juuri Bellatrix oli se, joka oli kertonut hänelle juttuja ihmissyöjistä iltapuhteella, kun äiti oli syöttänyt vauvaa.
Sama, onko hän läsnä. Lasi on nyt lämmennyt, ja hänen kuvansa heijastuu edelleen sen kyljestä. Tai minun silmistäni. Nielaisen tyhjää. Minä rakastin häntä.
Höyhenenkevyt kosketus Meddyn polvitaipeesta pakaran alle sai tämän aina vääntelehtimään aistimuksen kourissa ja puremaan kämmenselkäänsä, ettei huutaisi ääneen. Bellan suupielet kaartuivat ylöspäin, kun siskon paljas, kullanruskea vartalo kiemurteli hänen omansa alla. Hän tunsi tämän vartalon kolkasta kolkkaan - kuuluihan se hänelle - hän tiesi tasan tarkkaan, kuinka Meddyn sai kiihdyksiin, mitä vipua vääntää, jotta tämä sävähti pienimmästäkin sipaisusta. Turhia kiirehtimättä Bella venytteli Meddyn päällä, haki parempaa asentoa, nojasi kyynärpäänsä sängynpienaan sivellen kuin ajatuksissaan Meddyn lantioluita. Iho oli hiestä tahmea. Bella piti siitä.
Bellan toinen käsi kulki verkalleen Meddyn reittä ylöspäin, ja joka tuuma kasvatti odotusta, joka kihisi hänen allaan. Iho muuttui kosteaksi, liukkaaksi, ja Meddyn selkä nousi kananlihalle, kun Bella piirsi peukalollaan ympyröitä hänen iholleen. Sitten Bella kuitenkin muutti mieltään, veti kiusoitellen kätensä pois juuri ennen kuin se saavutti maalinsa ja liu'utti sormen suuhunsa. Siskon kumma, suolainen maku hyväili kieltä - Rodolphuksen nesteistä puuttui sama puhdasverisen täyteläisyys.
Meddy köyristi selkäänsä kuin narttukissa. "Merlin, Bella, tee se nyt!" hän huohotti, juuri ja juuri niin lujaa kuin uskalsi, jottei Narcissa vastapäisessä huoneessa olisi herännyt. Kuin käskystä Bellan sormet vaelsivat hänen rintamukselleen, rinnannipukoilleen. Hän painoi suunsa aivan kiinni Meddyn korvaan niin, että hänen povensa likistyi litteäksi tämän selkää vasten, ja kuiskasi: "Ihan heti, sisko rakas. Mutta ensin…" Enempää ei tarvinnut sanoa. Hän kierähti rennosti Meddyn päältä vapauttaen tämän otteestaan, asettui nojalleen sängynpienaa vasten ja levitti jalkansa niin, että toinen mahtui kyyristymään niiden väliin. Meddy kumartui, otti tukea Bellan reisistä ja upotti kielensä hänen sisäänsä. Bellan hengitys kävi raskaaksi, silmäluomilla vilisti tähtiä.
Sama, onko hän läsnä. Hänen kuvansa on syöpynyt verkkokalvoilleni, en saisi häntä pois minusta vaikka survoisin taikasauvan silmääni, ja sitä ei muuta viski eikä jää.
Mahtaako tuo onneton tietää, keneen on sekaantunut? Milloin hänelle valkenee, että hänen _tyttöystävässään_ on enemmän miestä kuin meistä yhdessäkään? Hän kehrää kuin kissanpoika ja hymyilee kirkkailla killisilmillä, mutta todellisuudessa hän odottaa kaiken aikaa. Vesi kielellä. Milloin iskisi.
Hän käytti minun ruumiini. Söi minut elävältä, jäyti kalvavin pikku hampain silloinkin kun suuteli kaulaani. Ja lopulta hän murskasi yhdellä iskulla kalloni kiviseinään, ja verta ja vetistä, harmaata massaa roiskui hänen kasvoilleen, ja hän vain nauroi repeytyneen aivokalvon riekale suupieleensä takertuneena. Enkä minä nähnyt enää mitään muuta kuin hänet. Jähmettyneet silmät lähettivät loputtomiin samaa kuvaa, samaa mielipuolista heijastusta, oli hän läsnä tai ei.
Olisin uskonut, että minun vauvani ja rakastajani olisi tiennyt, ettei kukaan pakota polvilleen Bellatrix Mustaa. Ei velho eikä jästi, ei kuraverinen eikä verenpetturi. Hän ahmaisi minun luottamukseni välipalakseen. Nyt minä teen hänestä jälkiruokaa, nyt minä pureskelen jokaisen jänteen nautinnollisesti viimeiseen säikeeseen saakka.
Kohotan lasin huulilleni ja annan myrkyn valua yhdellä kulauksella kurkustani alas. Yksi jääkuutio putoaa poskeani pitkin tiskille ja sälähtää mitättömiksi sirpaleiksi. Nousen horjuen tolpilleni ja kävelen salin halki pöytään, jossa se toinen istuu yksin. Hän katsahtaa minua kuraverisen otsatukkansa alta, tunnistaa minut ja sävähtää - pelosta vai inhosta, hankala sanoa. Väännän huuleni siihen limaiseen, valheelliseen hymyyn, joka kuuluu kaikille hänenlaisilleen.
"Hei, Ted", lausahdan, "pitkästä aikaa."
Hän sormeilee lautasliinaansa. "En tiennytkään, että olit kaupungissa", hän lopulta sihahtaa.
"En millään halunnut vaivata Meddyä, kun on se lapsi ja kaikkea. Hänellä on varmasti muutakin miettimistä kuin minun passaamiseni."
"Siinä olet oikeassa." Hän epäilee, minä näen sen; minä ja perheeni emme ole puhuneet hänelle sanaakaan sen jälkeen, kun Meddy lähti. Paitsi Narcissa kenties - Narcissasta ei koskaan tiedä. Mutta me emme siedä häntä, ja hyvästä syystä! Valehtelen, että minun täytyy kiiruhtaa, ja pyydän sanomaan siskolle paljon rakkaita terveisiä, että tulen käymään kun vauva on syntynyt, että tuon leipää ja suolaa tupaantuliaislahjaksi. Kun hän lavertelee kohteliaisuuksiaan, minä sipaisen melkein huolimattomasti Meddyn rypälemehulasin laitaa. Aavistus sitä sinertävää pulveria riittää. Se toinen on liian keskittynyt olemaan vaivaantunut eikä huomaa mitään.
Oikeasti minulla ei ole kiire minnekään. Silmä silmästä, kannibaali!
Ikkunan takaa sivukujan varjoista minä seuraan, kuinka hän keinahtelee naistenhuoneesta takaisin paikalleen, selailee vielä kerran ruokalistaa ja hymyilee lapsellisesti jollekin kuraverisensä kertomalle. Hän siemaisee lasistaan ja nielee huoletta. Hänen vatsansa nytkähtelee naurusta; sitten hän katsahtaa miestä kasvot hehkuen, tarttuu tämän käteen ja vie sen hellästi kummun päälle. Kuraverisen silmät laajenevat.
Kun Meddy alkaa yskiä, taipuu kaksinkerroin ja vaipuu lattialle, kujalla kaikuu äänekäs räsähdys. Kuraverinen ryntää naisensa tueksi, pitelee tätä sylissään, kutsuu ääneti ambulanssia - mutta minun lohikäärmevaununi ravaavat jo kaukana. Äiti, minä tulen kotiin.
KANNIBAALI
(Don Huonot)
vaihtuu aamiaiseksi yön drinkki viimeinen
ilman sinua kanssasi juon sen
lasin läpi kaikki huoneessa sinusta muistuttaa
kun nään näin silmät auki sinusta unta taas
sinusta unta taas
mä näen silmät auki sinusta unta taas
ja kaikki tässä huoneessa minua sinusta muistuttaa
mä näen silmät auki sinusta unta taas
ja kaikki tässä huoneessa minua sinusta muistuttaa
vesi kielellänsä kannibaali odottaa
miettii minkälaisen maistiaisen tänään saa
oon ihan miten alas vaan valmis vajoamaan
kun nään näin silmät auki sinusta unta taas
sinusta unta taas
mä näen silmät auki sinusta unta taas
ja kaikki tässä huoneessa minua sinusta muistuttaa
mä näen silmät auki sinusta unta taas
ja kaikki tässä huoneessa minua sinusta muistuttaa