(no subject)
Loma alkoi toukokuun puolivälissä kera helteisten ilmojen. Olen tilannut terassilla pullon skumppaa milloin missäkin seurueessa, pulahtanut mereen järveen lampeen, rantaviivapyöräillyt tuijottaen aavaa ulappaa, maannut nurmella ja huitonut käsivarrella kipittävän muurahaisen tiehensä. Pakkaillut ja purkanut reppua, matkannut toisille paikkakunnille, uusien vesien rannoille, lähtenyt ja palannut. Aurinko antaa mielihyvää silkalla porotuksellaan. Vehreä vihreä kasvillisuus humalluttaa. Kesä tuntuu aina ihmeeltä. Unenomaiselta, kangastukselta. Makaan Meilahden arboretumissa kirja kädessä ja näen taivaan, puiden latvat, tunnen lämmön. Toinen lempipaikka jo ties kuinka monetta kesää on Seurasaari, eräs kohta rantakalliolla, jossa litteä kalteva kuuma kivipaasi selkänojana. Olen lomaillut itseni tainnoksiin, lopulta melankoliseksi. Kirjat, jotka olen lukenut (Woolfin Mrs. Dalloway, W.Somerset Maughmamin Kirjava huntu ja Anna Kåverin Elämää, ei taistelua) ovat lisänneet eräänlaista tyhjyyden ja irrallisuuden kokemusta: aurinko nousee, sitten laskee, päivät kuluvat, liikaa aikaa ajatella, ajatukset eivät johda mihinkään, teot johtavat. Voin tehdä mitä vaan mitä vaan. Virginia Woolf näki kauneuden hetkissä, ihmisissä, kasvonpiirteissä, Lontoossa, pölyssä, linnuissa, menetyksessä, muistoissa ja lopulta tappoi itsensä. Olen unelias. Elämällä ei ole merkitystä sinänsä, merkityksellistä on se jos on mielekästä puuhaa, sellaista että unohtaa ajatella, ettei merkitystä ole. Tuntuu hyvältä viettää aikaa lasten kanssa. Se, että olisi joku hoivattavana, vastuulla, siirtää huomion itsestä toisaalle. Saman voi tehdä toinen ihminen, työ, perheenjäsen, eläin, mikä vain paitsi loputon oma itse. Olen kiitollinen, että viime viikolla alkoi eräänlainen kesätyö: treenataan pari kertaa viikossa yhden tanssijan kanssa. Tai siis minä laadin soittolistoja ja hän joraa. Heinäkuussa tanssi-improesitys. Kreisiä, että saan palkkaa siitä, että valitsen biisejä ja käyn harjoituksissa painamassa play-nappulaa. No, kerrankin näin. On ihanaa katsella liikkuvaa ihmistä, kuulla tilassa Miles Davis, joka puhalsi keuhkoillaan ja huulillaan musiikin henkiin vuosikymmeniä sitten.
Eivät päivät aina hulju merivetenä. Superkuuyönä istuimme monta tuntia puun alla Kumpulanlaaksossa. Sanoin hyvästi. Ja pahasti. Vaikken tiedä mitä se lopulta tarkoittaa, katkeaako yhteys sanoilla. Nimenomaan on niin, että sanoja on käytetty liiaksi, tekojen loistaessa poissaolollaan. Pelkät sanat eivät riitä asioita muuttamaan. Huterien, kaksiulotteisten sanojen kulissien takana piilottelee arkoja olentoja, surkeita petojakin: sydänsurua, turhautumista, halua loukata, antaa anteeksi, olla ehdoton, olla hyvä, pitää hyvänä, tuomita, vihata, rakastaa ehdoitta, hyväksyä, tulla kuulluksi, nähdyksi, lähteä, jäädä. Mietin, milloin luovuttaminen on rohkeutta, milloin pelkuruutta.
Huomenna menen mökille. Järvien ja virran luo. Pelkään, että se paikka saa minut surulliseksi. Mut miksi surua pelätä.
Eivät päivät aina hulju merivetenä. Superkuuyönä istuimme monta tuntia puun alla Kumpulanlaaksossa. Sanoin hyvästi. Ja pahasti. Vaikken tiedä mitä se lopulta tarkoittaa, katkeaako yhteys sanoilla. Nimenomaan on niin, että sanoja on käytetty liiaksi, tekojen loistaessa poissaolollaan. Pelkät sanat eivät riitä asioita muuttamaan. Huterien, kaksiulotteisten sanojen kulissien takana piilottelee arkoja olentoja, surkeita petojakin: sydänsurua, turhautumista, halua loukata, antaa anteeksi, olla ehdoton, olla hyvä, pitää hyvänä, tuomita, vihata, rakastaa ehdoitta, hyväksyä, tulla kuulluksi, nähdyksi, lähteä, jäädä. Mietin, milloin luovuttaminen on rohkeutta, milloin pelkuruutta.
Huomenna menen mökille. Järvien ja virran luo. Pelkään, että se paikka saa minut surulliseksi. Mut miksi surua pelätä.