Just like paradise
Matkailu avartaa, mut joskus ei tarvitse lähteä lapsuudenlähiötään kauemmas. Olin eilen vanhempieni kanssa MALMINTORILLA kirppistelemässä eli vanhoja vaatteita myymässä. Aurinko porotti ja iskelmä raikasi, liekö tangomarkkinat innoittaneet viereisen kojun vetyperoksidiblondimyyjätärtä asettamaan hillittömän ghettoboosterin pöydällensä. Kaikenmoisia ihmisiä vaelsi ohi. Eläkeläisiä, maahanmuuttajia ja keski-iän ylittäneitä pääosin. Kävin ostamassa jossain välissä Malmin Prismasta pyöränpumpun, joka osoittautui sudeksi. Yrittäessäni kirpparipöytämme vieressä pumpata pyörääni minua taputti olalle hymyilevä, kurttunaamainen afgaanimies (kansallisuus selvisi hetken perästä), joka selitti vierasperäisellä aksentillaan jotain, josta en ihan ottanut tolkkua. Lopulta sanoi: "odota" ja palasi hetken perästä. Hän oli käynyt nurkan takaa kotoaan hakemassa oman pumppunsa ja alta aikayksikön setä pumppasi kumiani. Siinä sit juteltiin niitä näitä, ymmärrettiin sana sieltä täältä. Ennen lähtöään mies sanoi: "minä auttaa sinua aina!". Kun heppu oli poistunut, äiti kertoi kerran tavanneensa kyseisen tyypin kerran PAIKALLISESSA (mihin itse en astuis jalallanikaan, ehkä pitäis) ja sanoi miehen olevan true gentleman. Uskomattoman ystävällinen ainakin.
Päivän aikana heitin somalipojan kanssa läpändeerosta (hän vitsaili ostavansa pyöräni), kuulin romaninaisten lapsuustarinoita, kauppasin hameeni uzbekistanilaiselle kiiltävähiuksisimmalle tytölle, törmäsin lapsuudenkaverini äitiin (lapsuudenkaverilla on kuulemma pieni poika nimeltä Nuutti), näin sata mummoa ja eräiden kanssa puhelinkin, juttelin pitkät tovit kazakztanilaisen miehen kanssa, joka antoi minulle jeesuskorun ja minä hänelle housut. Korussa on viisi eriväristä helmeä, josta kukin edustaa eri asiaa: perisyntiä, ikuista elämää jne. Olkoon vaikka mikä fundamentalistikoru, minust se on kaunis ja sopivan hippi. Ainakin sillä on tarina. Ja sen jälkeen, kun mies pujotti korun ranteeseeni, on tapahtunut paljon hyvää. Yhdessä vuorokaudessa. Pään sisuksissa ja sen ulkopuolellakin. Ajattelen sitä liikkeellesysäävänä amulettina.
Tänään pyöräilin Lehtisaareen ja luin T.S.Eliotin runoja. Voi luoja kuinka runoista, sanoista, voi saada nautintoa ja iloa. Ja Lehtisaaren kaltaisista paikoista. Seurasaari on so last season. Siellä on liikaa röyhkeitä lokkeja (yksi varasti multa jäätelöpallon jumalauta) ja ihmisiä. Lehtisaaren ranta on salaperäinen ja rauhaisa. Japanilaishenkisten ruokojen valtaama, vesirajassa pyöreitä sileitä pikkukiviä. Muutama ihminen loikoi kanssani, kaikki sopivien etäisyyksien päässä toisistaan, ruovikontakaisessa yksityisyydessään. Meri kimalsi valojalokivinä, harvakseltaan ohipuksuttavat venhot löivät lämpimään mereen aaltoja. Uin ruokoseinämän viertä, näin kaukaisuudessa Otaniemen, Lauttasaaren, Kaskisaaren. Kukaan muu ei uinut kuin minä ja eräs rupiruskea tanakka kalju setä, joka lillui mainingeissa konkarin lailla ja veti maratoonikroolit miltei Laruun asti. Jossain vaiheessa rannalle tuotiin pyörätuolissa istuva nainen. Hänet työnnettiin veden ääreen, tuolia säädettiin: onkse nyt tarpeeks, nainen upotti jalkansa mereen. Istui, antoi aaltojen huljuttaa. Katsoi aurinkoon, minä häntä, sammakkona vedessä raajoineni.
Huomenna menen vesireittiretkelle. En vielä tiedä kohdetta, se selviää sitten. Tunnen rakkautta. Yritän uskaltaa antaa itselleni siihen luvan, vaikkei se lupia kysele.