Feuer und Wasser; Ammu, Hautaa ja Vaikene
This time I post two fictions inspired by music. First one was inspired by Rammstein and the latter one by Finnish Mokoma.
I'll never be able to draw the image I have from Rammstein's Feuer un Wasser, so I tried to write it down, not with that good success...
Her figure is slim and moist. She almost glows in the moonlight. I don’t dare to go close to the lake she is bathing. I stay away behind the rocks and admire her beauty from afar. I am afraid of my longing for her. We can never be together. I can never touch her cool skin without vaporizing her.
***
He watches me every night. I can feel his gaze on my pale skin. I can see his red glow from behind the rocks. I feel the burning aura he leaves behind. I yearn for his burning touch, but I would suffocate him. There would be nothing left of him. So I let him watch me, letting him think I do not know of his existence. Fire and water, we can never be together.
***
I might as well add here this Finnish story I wrote, not available in English :/ Learn Finnish!
Ammu, hautaa ja vaikene
Inhosin sitä kylmyyttä. Isä sanoi, että se lakkaisi heti kunhan saataisiin punaiset kuriin. Minusta se tuntui tyhmältä. Miten kylmyys muka siitä vähenisi? Tupa vetäisi vanhaan malliin. Tuskin hirren rakoja punaisilla sentään tilkittäisiin.
Varpaita palelsi lumihangessa kahlatessa. Isä pisti minut tekemään polkua umpihankeen. Käski kävellä kohti notkoa. Lapiokin painoi kädessä. Kuulin takaani ähinää kun isä tyrkki likaista olentoa edellään. Vilkaisin olkani yli ja isä löi olentoa kiväärinsä perällä. Likainen kasa vingahti ja jatkoi matkaansa kumarassa. Käänsin nopeasti katseeni eteenpäin, ettei isä huomaisi. Hän röhötti hiljaa takana ja minä jatkoin polun tekoa.
Vihdoin saavuimme notkon luo. Se oli kaukana kylästä. Kai se oli joskus ollut joenuoma, mutta minä en muistanut siinä koskaan vettä juosseen enemmän kuin pahaisessa ojassa.
”Martti,” isä jyrähti. ”Tämä riittää. Eiköhän tuo punainen lutka jaksa itekin ryömiä eteenpäin.” Kuin korostaakseen sanojaan, isä tönäisi sen kurjan olennon lumihankeen. Kuulin nyyhkytystä jostakin likaisten vaatteiden ja hiusten alta. Isä sylkäisi sen päälle ja antoi kiväärinsä minulle. ”Martti, minä lähen takaisin. Pidä sinä huoli tuosta punikkien huorasta.”
Katsoin kivääriä epäilevästi ja avasin suuni: ”Isä?”
Isä katsoi minua tuimasti ja sanoi: ”Ammu, hautaa ja vaikene.” Hän sylkäisi vielä likaisen olennon päälle ja lampsi takaisin kylään.
Ammu, hautaa ja vaikene?
Käsi tarttui sääreeni ja hätkähdin. Kaksi vihreää silmää tuijotti minua lian seasta.
”Ammu.”
”Mitä?” Sana karkasi kuin varkain.
Nuori nainen, lähes tyttö vielä, katsoi minua anovasti, kyynelten muodostuessa silmäkulmiin.
”Ammu. Ei minulla ole mitään minne mennä. Ammu pois.”
En uskonut korviani. Katsoin kivääriä. Olinhan minä isän kanssa jäniksiä ampunut, mutten ikinä mitään isompaa. Eivätkä jänikset katsoneet minua anovasti silmiin.
”En minä…” änkytin kiväärin vapistessa käteni tahtiin. ”Jäniksiä… En minä ihmisiä…”
Kyynelten kuuma polte nousi silmiini ja pyyhin valuvan rään hihallani.
”Ne huomaa jos et ammu kohta.” Tyttö ei ollut paljon minua vanhempi, ehkä isosisko olisi ollut tuon ikäinen, jos ei olisi kuollut keuhkotautiin silloin lapsena.
”On pahempaakin kuin kuolema. Kyllä sinä tiedät mitä ne on tehneet minulle.” Tyttö nyyhkäisi ja pyyhki silmiään. ”Kuka minut edes haluaisi vaimoksi, kun olen tämmöinen.” Nyt kyyneleet valuivat jo vuolaina pitkin tytön poskia. Omatkin kyyneleeni polttivat silmissä. Kyllä minä tiesin mistä hän puhui. Miesten puuhia. Siksi isä sitä kutsui, mutta kyllä minä tiesin. Ei se ollut oikein.
”Mikä sinun nimesi on?” sain kysyttyä hetkisen nieleskeltyäni.
”Lupaatko ampua jos kerron?” hän nyyhkytti.
”Kerro nyt vaan.” En halunnut ampua sitä säälittävää tyttö parkaa, vaikka olisin tiennyt hänen nimensä.
”Lotta, Kostilan talosta. Äiti oli siellä piikana, mutta kuoli kun olin alle kymmenen ja isästä äiti ei koskaan kertonut.”
Kyynel karkasi silmäkulmasta ja valui lämpöisenä pitkin kylmää poskeani. Lotta… Nyt olennolla oli nimikin.
Jos vain ampuisin ohi ja antaisin tytön juosta pois, ajattelin. Kaivaisin jonkun kuopan jotta kukaan ei huomaisi. Ei kukaan tyttöä jäisi kaipaamaan. Ne halusivat vaan sen pois mielestään. Omat pahat tekonsa.
”Jos minä ampuisin ohi ja sinä vaan juoksisit pois…”
”Ei… Ne huomaisi jäljet lumessa ja minä paleltuisin, ennen kuolen tähän. Martti, sehän sinä olit. Ammu.”
”Ei ne tänne halua tulla. Ei niitä kiinnosta enää. Ne sai jo sen mitä halusivatkin.” Pala nousi kurkkuun ja kuvittelin mitä äiti sanoisi jos tietäisi. Ehkä äiti tiesikin, ei vaan virkkanut mitään.
”Se on joko tuo luoti tai lumihanki, ja minä olen palellut jo tarpeeksi.” Lotta värisi hangessa ja veri oli alkanut jo paeta hänen kasvoiltaan. Sininen alahuuli vapisi ja vihreät silmät tuijottivat likaisten hiusten takaa. Aloin ymmärtää häntä ja se pelotti minua. Painoin kiväärin olkaani vasten ja otin askeleen taaksepäin. Mihin pitäisi ampua että kuolema tulisi heti? Muistelin isän puhuneen hirven kaadosta, mutta siitä tuskin olisi apua.
”Tähtää päähän tai sydämeen,” Lotta kuiskasi juuri ja juuri kuuluvasti. Hän painoi päänsä ja odotti. Sydämeni alkoi lyödä nopeammin, kuulin veren kohinan korvissani ja käteni alkoivat hiota. Tähtäsin ensin päähän, mutten voinut tuhota hänen kasvojaan, en niitä vihreitä silmiä. Tähtäsin alemmas vasempaan rintaan. Hengitykseni katkeili, kyyneleet polttivat silmissä ja sormi hikosi liipaisimella.
Seisoin siinä lähes iäisyydeltä tuntuvan ajan, kunnes vihdoin sain painettua liipaisimesta. Luoti osui Lottaa juuri mihin pitikin. Hän kaatui taaksepäin ja älähti. Pudotin kiväärin ja pudottauduin itsekin Lotan viereen.
”Kiitos.” Silmät olivat kiinni, veri pakeni ruumiista ja sulatti lunta. Nousin ylös ja pyyhin kyyneliä jo valmiiksi märkään hihaani. Tartuin lapioon ja raahustin muutamia metrejä rinnettä alas, pajukon reunaan. Silloin vatsani antoi periksi. Oksensin valkoiselle hangelle ja yökin vielä hyvän tovin vatsani tyhjennyttyä.
Yö oli tullut kuin varkain. Kaivoin kuoppaa pajujen viereen ajattelematta mitään. Maa oli kivikovaa ja juuret tulivat alati vastaan. Tuskaisesti löysin juurettomamman kohdan ja pääsin pahimman roudan läpi. Pidin taukoa ja katsoin tulostani. Vaivainen kuoppa, hädin tuskin riittävän syvä ruumiille.
Kävelin takaisin Lotan ruumiin luo. Isää ei näkynyt missään. Pullo varmaan kiersi tuvan penkillä mieheltä toiselle. Tartuin kiinni tytön käsistä ja vedin ruumiin alas kuopalle. Ruumis hädin tuskin mahtui kuoppaan. Pyyhin hiukset pois Lotan kasvoilta, hän näytti aivan enkeliltä. Niin kalpea ja rauhallinen. Painoin pääni alas ja rukoilin hiljaa. Tartuin taas lapioon ja aloin kasata maata ruumiin päälle. Maan päälle kasasin vielä lunta ja toivoin että eläimet eivät löytäisi ruumista.
”Lotta, minä tulen takaisin. Minä teen sinulle hautaristin ja peitän sinut vielä kunnolla.” Pyyhin silmäni ja lähdin takaisin tuvalle.
Kaverini Janne totesi tuon luettuaan, ettei miulla oo kaikki kunnossa pään sisällä :D
Yeah, I should go to sleep, but I don't feel like it.
I'll never be able to draw the image I have from Rammstein's Feuer un Wasser, so I tried to write it down, not with that good success...
Her figure is slim and moist. She almost glows in the moonlight. I don’t dare to go close to the lake she is bathing. I stay away behind the rocks and admire her beauty from afar. I am afraid of my longing for her. We can never be together. I can never touch her cool skin without vaporizing her.
***
He watches me every night. I can feel his gaze on my pale skin. I can see his red glow from behind the rocks. I feel the burning aura he leaves behind. I yearn for his burning touch, but I would suffocate him. There would be nothing left of him. So I let him watch me, letting him think I do not know of his existence. Fire and water, we can never be together.
***
I might as well add here this Finnish story I wrote, not available in English :/ Learn Finnish!
Ammu, hautaa ja vaikene
Inhosin sitä kylmyyttä. Isä sanoi, että se lakkaisi heti kunhan saataisiin punaiset kuriin. Minusta se tuntui tyhmältä. Miten kylmyys muka siitä vähenisi? Tupa vetäisi vanhaan malliin. Tuskin hirren rakoja punaisilla sentään tilkittäisiin.
Varpaita palelsi lumihangessa kahlatessa. Isä pisti minut tekemään polkua umpihankeen. Käski kävellä kohti notkoa. Lapiokin painoi kädessä. Kuulin takaani ähinää kun isä tyrkki likaista olentoa edellään. Vilkaisin olkani yli ja isä löi olentoa kiväärinsä perällä. Likainen kasa vingahti ja jatkoi matkaansa kumarassa. Käänsin nopeasti katseeni eteenpäin, ettei isä huomaisi. Hän röhötti hiljaa takana ja minä jatkoin polun tekoa.
Vihdoin saavuimme notkon luo. Se oli kaukana kylästä. Kai se oli joskus ollut joenuoma, mutta minä en muistanut siinä koskaan vettä juosseen enemmän kuin pahaisessa ojassa.
”Martti,” isä jyrähti. ”Tämä riittää. Eiköhän tuo punainen lutka jaksa itekin ryömiä eteenpäin.” Kuin korostaakseen sanojaan, isä tönäisi sen kurjan olennon lumihankeen. Kuulin nyyhkytystä jostakin likaisten vaatteiden ja hiusten alta. Isä sylkäisi sen päälle ja antoi kiväärinsä minulle. ”Martti, minä lähen takaisin. Pidä sinä huoli tuosta punikkien huorasta.”
Katsoin kivääriä epäilevästi ja avasin suuni: ”Isä?”
Isä katsoi minua tuimasti ja sanoi: ”Ammu, hautaa ja vaikene.” Hän sylkäisi vielä likaisen olennon päälle ja lampsi takaisin kylään.
Ammu, hautaa ja vaikene?
Käsi tarttui sääreeni ja hätkähdin. Kaksi vihreää silmää tuijotti minua lian seasta.
”Ammu.”
”Mitä?” Sana karkasi kuin varkain.
Nuori nainen, lähes tyttö vielä, katsoi minua anovasti, kyynelten muodostuessa silmäkulmiin.
”Ammu. Ei minulla ole mitään minne mennä. Ammu pois.”
En uskonut korviani. Katsoin kivääriä. Olinhan minä isän kanssa jäniksiä ampunut, mutten ikinä mitään isompaa. Eivätkä jänikset katsoneet minua anovasti silmiin.
”En minä…” änkytin kiväärin vapistessa käteni tahtiin. ”Jäniksiä… En minä ihmisiä…”
Kyynelten kuuma polte nousi silmiini ja pyyhin valuvan rään hihallani.
”Ne huomaa jos et ammu kohta.” Tyttö ei ollut paljon minua vanhempi, ehkä isosisko olisi ollut tuon ikäinen, jos ei olisi kuollut keuhkotautiin silloin lapsena.
”On pahempaakin kuin kuolema. Kyllä sinä tiedät mitä ne on tehneet minulle.” Tyttö nyyhkäisi ja pyyhki silmiään. ”Kuka minut edes haluaisi vaimoksi, kun olen tämmöinen.” Nyt kyyneleet valuivat jo vuolaina pitkin tytön poskia. Omatkin kyyneleeni polttivat silmissä. Kyllä minä tiesin mistä hän puhui. Miesten puuhia. Siksi isä sitä kutsui, mutta kyllä minä tiesin. Ei se ollut oikein.
”Mikä sinun nimesi on?” sain kysyttyä hetkisen nieleskeltyäni.
”Lupaatko ampua jos kerron?” hän nyyhkytti.
”Kerro nyt vaan.” En halunnut ampua sitä säälittävää tyttö parkaa, vaikka olisin tiennyt hänen nimensä.
”Lotta, Kostilan talosta. Äiti oli siellä piikana, mutta kuoli kun olin alle kymmenen ja isästä äiti ei koskaan kertonut.”
Kyynel karkasi silmäkulmasta ja valui lämpöisenä pitkin kylmää poskeani. Lotta… Nyt olennolla oli nimikin.
Jos vain ampuisin ohi ja antaisin tytön juosta pois, ajattelin. Kaivaisin jonkun kuopan jotta kukaan ei huomaisi. Ei kukaan tyttöä jäisi kaipaamaan. Ne halusivat vaan sen pois mielestään. Omat pahat tekonsa.
”Jos minä ampuisin ohi ja sinä vaan juoksisit pois…”
”Ei… Ne huomaisi jäljet lumessa ja minä paleltuisin, ennen kuolen tähän. Martti, sehän sinä olit. Ammu.”
”Ei ne tänne halua tulla. Ei niitä kiinnosta enää. Ne sai jo sen mitä halusivatkin.” Pala nousi kurkkuun ja kuvittelin mitä äiti sanoisi jos tietäisi. Ehkä äiti tiesikin, ei vaan virkkanut mitään.
”Se on joko tuo luoti tai lumihanki, ja minä olen palellut jo tarpeeksi.” Lotta värisi hangessa ja veri oli alkanut jo paeta hänen kasvoiltaan. Sininen alahuuli vapisi ja vihreät silmät tuijottivat likaisten hiusten takaa. Aloin ymmärtää häntä ja se pelotti minua. Painoin kiväärin olkaani vasten ja otin askeleen taaksepäin. Mihin pitäisi ampua että kuolema tulisi heti? Muistelin isän puhuneen hirven kaadosta, mutta siitä tuskin olisi apua.
”Tähtää päähän tai sydämeen,” Lotta kuiskasi juuri ja juuri kuuluvasti. Hän painoi päänsä ja odotti. Sydämeni alkoi lyödä nopeammin, kuulin veren kohinan korvissani ja käteni alkoivat hiota. Tähtäsin ensin päähän, mutten voinut tuhota hänen kasvojaan, en niitä vihreitä silmiä. Tähtäsin alemmas vasempaan rintaan. Hengitykseni katkeili, kyyneleet polttivat silmissä ja sormi hikosi liipaisimella.
Seisoin siinä lähes iäisyydeltä tuntuvan ajan, kunnes vihdoin sain painettua liipaisimesta. Luoti osui Lottaa juuri mihin pitikin. Hän kaatui taaksepäin ja älähti. Pudotin kiväärin ja pudottauduin itsekin Lotan viereen.
”Kiitos.” Silmät olivat kiinni, veri pakeni ruumiista ja sulatti lunta. Nousin ylös ja pyyhin kyyneliä jo valmiiksi märkään hihaani. Tartuin lapioon ja raahustin muutamia metrejä rinnettä alas, pajukon reunaan. Silloin vatsani antoi periksi. Oksensin valkoiselle hangelle ja yökin vielä hyvän tovin vatsani tyhjennyttyä.
Yö oli tullut kuin varkain. Kaivoin kuoppaa pajujen viereen ajattelematta mitään. Maa oli kivikovaa ja juuret tulivat alati vastaan. Tuskaisesti löysin juurettomamman kohdan ja pääsin pahimman roudan läpi. Pidin taukoa ja katsoin tulostani. Vaivainen kuoppa, hädin tuskin riittävän syvä ruumiille.
Kävelin takaisin Lotan ruumiin luo. Isää ei näkynyt missään. Pullo varmaan kiersi tuvan penkillä mieheltä toiselle. Tartuin kiinni tytön käsistä ja vedin ruumiin alas kuopalle. Ruumis hädin tuskin mahtui kuoppaan. Pyyhin hiukset pois Lotan kasvoilta, hän näytti aivan enkeliltä. Niin kalpea ja rauhallinen. Painoin pääni alas ja rukoilin hiljaa. Tartuin taas lapioon ja aloin kasata maata ruumiin päälle. Maan päälle kasasin vielä lunta ja toivoin että eläimet eivät löytäisi ruumista.
”Lotta, minä tulen takaisin. Minä teen sinulle hautaristin ja peitän sinut vielä kunnolla.” Pyyhin silmäni ja lähdin takaisin tuvalle.
Kaverini Janne totesi tuon luettuaan, ettei miulla oo kaikki kunnossa pään sisällä :D
Yeah, I should go to sleep, but I don't feel like it.