(Untitled)

[anodine]

Univalve kommentoi vähän aikaa sitten merkintääni, että Love Actually saa kyynelehtimään. Minä en ikinä ala itkeä asioiden söpöyden tai kauneuden takia, mutta hahmojen kuolemia kohtaan olen herkkä: jos jossakin sarjassa tai elokuvassa kuolee joku vähänkin mieleinen hahmo, niin liikutus on lähes taattu. Eilen katsoin yhden sarjan jakson, jossa eräs

Comments

[sorbu]

Mä olen päinvastaisesti herkkä kaikelle kauniille, ja usein tilanteille, joissa henkilöt ylittää itsensä. Jos joku käyttäytyy jotenkin erityisen urheasti tai tekee jotain kaunista ja epäitsekästä, oon liikuttunut. Olen myös liikuttunut Idolsin kaltaisista tosi-tv-tarinoista. Liikutun tosin kyllä myös dramatiikastakin, mutta sovinnot ja jälleennäkemiset ovat kuitenkin selkeä herkkä kohtani. Toisin sanoen, mua liikuttaa enemmän jos nälkää näkevät lapset saa ruokaa kuin se, et ne kuolee.

Liikutun myös kaikista kevätjuhlapuheista, joissa mehustellaan millasia saavutuksia on tehty ja miten hyviä tyyppejä ollaan ja mitä kaikkea on opittu.

Yksi ehkä kaikkien aikojen surullisimmista elokuvista on Million Dollar Baby.

[anodine]

Kuolemassa mua ehkä liikuttaa eniten se kaikki lopullisuus, joka siihen liittyy. Hyvistä asioista, kuten jonkin porukan nostalgiatrippailusta ja yhteishengestä tai ihmisten mukavista teoista, tulen yleensä kyllä hyvälle tuulelle, mutta jotenkin se kokeminen on kevyempää ja hetkellisempää kuin surullisten asioiden kohdalla.

Million Dollar Babyn alkuun en kauheasti lämmennyt, kun se oli vähän sellaista treenailua ja edistymisen näyttämistä Rambon hengessä, mutta loppuosa oli kyllä liikuttava ja hyvä. Musta surullisimpia elokuvia ovat esimerkiksi tuo jo mainitsemani Braveheart, sitten Unelmien sielunmessu, Brokeback Mountain, Yksi lensi yli käenpesän ja ehkä Lost in Translation. Niin ja lapsuuden suosikki Stand by me.

[sorbu]

Stand by me on munkin lapsuuden suosikki! Lähinnä varmaan siksi, että se sattui olevaan videolla kotona, ja tuli katsottua usein. Se on kyllä surullinen.

[univalve]

Mulla ei ole Stand by Me:stä ollenkaan surullinen kuva. Pikemminkin muistaisin sen herättäneen jonkinlaista haikeaa nostalgiaa, mutta muistelisin lopun olleen ihan optimistinen... muistankohan väärin?

Lapsuuden suosikkeihin kuului minullakin.

[paulene]

oon sarjassamme niitä ihmisiä jotka ei koskaan itke katsoessaan leffoja tai tv-sarjoja. eläydyn kuitenkin parhaimpiin ihan täysillä. en sitten tiedä miksen itke, vaikka liikuttuisinkin. poikkeus tästä on dancer in the dark, joka on varmaan parhaimpia ja koskettavimpia elokuvia mitä olen koskaan katsonut. (sitä voisinkin siis ehdottomasti suositella, jos et ole vielä nähnyt!)

romanttisiin brittikomedoihin en ole kovinkaan paljon perehtynyt, tosin love actually on kyllä yksi niistä leffoista, joka saa aina hyvälle mielelle. myös amélie (vaikkei brittiläinen olekaan) on takuuvarma piristäjä.

[anodine]

En mäkään sillä tavalla itke, että se kunnolla näkyisi. Esimerkiksi julkiparkuminen elokuvateatterissa tuntuisi nololta, joten pyyhin vaan silmäkulmia vaivihkaa ja nieleskelen. En kyllä pidä sitä mitenkään törppönä, jos huomaan jonkun muun itkevän.

Dancer in The Dark mun on pitänyt katsella jo pitkään, mutten ole saanut aikaiseksi. Ehkä vähän vieroksunkin sitä sen perusteella, mitä olen kuullut. Vaikuttaa nimittäin aika piinaavalta ja surulliselta jopa mun makuni huomioiden.

Ajattelinkin kirjoittaa merkintään, että musta Améliekin on vähän samalla tavalla ihana elokuva. Muistan vieläkin, kuinka leijuva ja hyvä olo mulla oli, kun kävelin ulos elokuvateatterista sen nähtyäni (ja seuralainen kysyi, enkö pitänyt näkemästäni, kun vaikutin niin kummalta).

[ceirah]

Jos britilläisistä romanttisista komedioista ovat vielä Neljät häät ja yhdet hautajaiset tai Notting Hill näkemättä, suosittelen ehdottomasti! Luulisin niiden olevan aika lailla lajityyppinsä aatelia.

[anodine]

Katselin Neljät häät ja yhdet hautajaiset vähän aikaa sitten, kun se tuli televisiosta. Oli hymyilyttävä ja hauska, vaikken naispääosan esittäjästä oikein tykännytkään.

Notting Hill pitäisi nähdä!