Ajatukset voisivat leijailla läpi tuulen, takertua hiuksiin ja rikkoa kimmeltäviä saippuakuplia
Mä haluaisin uppoutua sanoihin aivan samalla tavalla kuin vedenpohjaiseen hiekkaan. Mä haluaisin tuntea sen helpotuksen, kun kävelen kuuman hiekkarannan läpi hentoihin aaltoihin, ja uppoutuisin nilkkojani myöten viileään hiekkaan. Silloin mä haluisin sukeltaa sanoihin aivan samalla tavalla kuin siihen järveen, mikä samalla poistaisi peilityyneydellään kiireen ja hermostuneisuuden. Enää mun ei tarvitsisi pelätä tuntematonta pohjaa, mutten kuitenkaan uskalla avata silmiäni pinnan alla. Sanat vain leikkivät kieleni päällä kuin jääpalat, katoavat ennen kuin kerkeävät helpottamaan. Kiusaavat ympärillä kuin paarmat, pysähtymättä koskaan paikoilleen. Ja vaikka aurinko laskisi ja vesi viilenisi, haluaisin silti jäädä leijumaan sanoihin. Niihin sanoihin, mitä en enää osaa lausua.
Mun unelmana on kirjottaa. Mä muistelen niitä aikoja, kun mulla riitti asiaa tuhansiksi sanoiksi. Musta on tullut liian perfektionisti, mä saatan muokkailla muutamia lauseita tuntien ajan, sillä haluan luoda ne täydellisinä maailmaan. Ja koska kukaan ei voi määrätä ajan kulkua, mun on pakko yrittää antaa myöten mun pienelle pakkomielteelle. Kahden vuoden kirjoittamattomuuden jälkeen mun on ymmärrettävä se, että mun on opittava kirjoittaminen uudelleen, enkä vaan painostaa itseäni täydellisyyteen.
Koko kesän oon keksinyt tekosyitä saamattomuudelleni. Monesti kirjoitan pieneen lehtiööni ajatuksia, joille haluaisin rakentaa siivet. Ne ajatukset voisivat leijailla läpi tuulen, takertua hiuksiin ja rikkoa kimmeltäviä saippuakuplia. Jotenkin se on tuntunut niin mahdottomat vaativalta, että olen vain tyytynyt niiden pääni sisällä leijumiseen. Hammasta purren olen yrittänyt unohtaa haluni rakentaa niistä keveämpiä ja kauniimpia, mutta nyt lopetan sen. Lupaan vaihtaa elämäni suunnan, muutan maailmani kiertorataa niin, että omistaudun täydellisesti sille, mistä nautin.