Nimikirjaimet, 2/12
Nimi: Nimikirjaimet
Kirjoittaja: Arte
Beta: stargazerworld (osat 1-3), epakelpo (osat 3-12)
Ikäraja: kyllä se jossain vaiheessa K-18 on, aloitetaan matalasti
Henkilöt: Pansy, Hermione, Violet (OFC), Neville ym.
Tyyli: AU, non-magical, draamaa, romanssia, angstausta, ahdistusta
Varoitukset: Tämä ficci on AU ja non-magical, eli Potter-hahmot ovat aivan tavallisia ihmisiä eikä mitään taikuutta ole olemassakaan.
Vastuunvapaus: Hahmot ei minun, paitsi Violet. Kirkcaldy on oikea paikka, mutta olen käynyt vain Lontoossa, joten kaikki muu Britteihin liittyvä on täysin omasta päästäni, Wikipediasta ja Google Mapsista.
Osallistuu: Kuukaudesta toiseen, kaamoksesta valoon -haaste, Albumihaaste (Scandinavian Music Group - Nimikirjaimet), FF-100 sanalla 009. Kuukaudet, OTP, oma aakkoshaaste
A/N Siitä lähtien, kun Surunmurhaaja perusti Kuukaudesta toiseen, kaamoksesta valoon -haasteen, olen halunnut osallistua siihen. Ja sitten tuli uusintakierros albumihaasteesta. Selasin ihan sattumanvaraisesti Nimikirjaimet-albumin alkupään biisien sanoja läpi ja rakentelin niille jonkinlaista tarinaa. Halusin kirjoitttaa Hermansya, ja yhtäkkiä minulla oli idea mielessä.
Joten tätä sitten tullaan kirjoittamaan seuraava vuosi. Toivottavasti säännöllisesti, saa potkia. En ole oikeastaan vielä koskaan kirjoittanut pitkää ficciä, jonka olen saanut loppuun, mutta tämän kanssa on vähän parempi linjaus luvassa. Luvassa monenlaisia haasteita ja mutkia, mutta eiköhän nuo selvitetä. Olen ainakin innoissani tästä projektista, tässä on monta uutta asiaa, ja olen kiinnostunut, kuinka niistä suoriudun.
Lukemisen iloa!
MARRASKUU
Scandinavian Music Group - Helsinkiin
Niillä kulmilla oli hiljaista
Syyskärpäset oli lihavia
Ja kun yksi niistä laskeutui vierelleni
Mietin kuinka naurettavan helppoo
Olisi saada se pois päiviltä
Isosiskolla oli uusi poikaystävä
Sillä oli huono tukka ja koulusta
Se puhui jotain omenapuiden hoidosta
Kun me haukoteltiin syreenimajassa
Ja siskoni sanoi:
refrain:
Hei lähdetään Helsinkiin
Nappiverkkarit ja pilotti niskaan
Lisätään kajaalit H-junassa
Hei sisko pieni Helsinkiin
Kuunnellaan kun juna kolisee
Sillä on meille jotain asiaa
Niin, niin, mm..
Niillä kulmilla oli hiljaista
Naapurit oli väsyneitä
Joka yö poliisit kävivät korjaamassa talteen
Sen kurjan joka huuteli eksyneenä puistossa
Ja siskoni sanoi:
refrain
Makasin sängyssä. Oli aamuyö, ulkona pimeää. Puristin käsivarsiani jalkojeni ympärillä ja koetin käpertyä vielä pienemmäksi peiton alle, turvaan, piiloon hitaasti lähestyvältä aamulta, joka olisi taas kerran kuolettavan pirteä ja iloinen ja pakottaisi minut osallistumaan leikkeihinsä. Olin varmaan nukahtanut jossain vaiheessa, en koskaan pitänyt lukua tunneista, kun kuitenkin nukuin ja heräilin niin epäsäännöllisin väliajoin. En enää jaksanut. Tuntui samalta, olivat silmät kiinni tai eivät.
Tätä samaa vanhaa yhä edelleen.
Lontoossa olin kärsinyt jatkuvasta unettomuudesta. Yöt olivat olleet rauhattomat eivätkä ne koskaan tuoneet lepoa mukanaan. Olin maannut sängyssä tuntikausia tuijottaen vastakkaista seinää, polvet kiinni leuassa. Sinnikkäästi, periksi antamatta. Olin pitkän aikaa uskonut, että juuri sinä yönä se helpottaisi, juuri silloin olisi se kerta, jolloin nukahtaminen olisi helppoa. Viimein unilääkepurkki oli löytänyt tiensä yöpöydälleni, ja voi että minä olin vihannut sitä purkkia... Se oli irvaillut minulle aina ennen maaten panoa ja heti herättyäni. Mutta se oli sallinut minun sulkea silmäni, vaikkei ollutkaan parantanut oloani.
Ja nyt minusta tuntui, ettei Violetin luokse muuttaminen ollut juuri parantanut asiaa.
Olin jättänyt unilääkkeet uhkarohkeasti kotiin, haudannut ne pöytälaatikon viimeisimpään nurkkaan surutta uskoen vahvasti siihen, etten tarvitsisi niitä enää. Mutta hiljaisuus oli yhä luonani. Se soi päässäni jatkuvana virtana ilmoittaen olemassaolostaan. Se oli seurannut minua Lontoosta asti Violetin talon pieneen huoneeseen, joka oli varattu juuri minun käyttööni. Se pyörteili ympärilläni hiljaisena ja rauhallisena, ei ilkkunut mutta ei myöskään suostunut katoamaan, jättämään minua rauhaan. Se eksyi välillä katsomaan minua suoraan silmiin, jäi tuijottamaan pitkäksi aikaa enkä aina saanut käännettyä katsettani pois.
Yksin, yksin, se toisti.
Olin sanonut sille vastaan. Ei, en minä ole yksin. Ei, tässä talossa nukkuu toinenkin ihminen, etkö kuule hänen liikkeitään. Ei, minä puhun joka päivä sisareni kanssa. Vähintään joka toinen päivä hänen poikaystävänsä. Ei, en linnoittaudu tähän huoneeseen, käyn ulkona. Ei, minä todella hymyilen aina välillä.
Mutta se osasi aina kysyä, oliko hymyni aito. Olinko oikeasti mielissäni, iloinen, huvittunut. Tunsinko helpotusta rinnassani. Olinko vapaaehtoinen vai pyrinkö vain miellyttämään.
Enkä aina saanut vastattua tarpeeksi nopeasti.
Painoin silmäni tiukasti kiinni ja ajattelin nukahtamista.
*
”Joko te saitte ne omenapuiden siemenet istutettua?”
Aamu. Sunnuntaiaamu. Neville oli taas kerran yöpynyt Violetin huoneessa - olin huomannut, että se oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus - ja istuimme nyt kaikki kolme iloisina ja onnellisina yhteisen aamiaispöydän ääressä. Neville selasi paikallislehden viikonloppunumeroa, Violet särpi teetään ja katseli vuoden ensimmäistä joulumainosläpyskää. Edessäni höyrysi kupillinen mustaa kahvia, mutta annoin sen jäähtyä tuijotellessani ulos ikkunasta pieneen puutarhaan. Oli tuulista, pihakoivu huojui.
”Joo, saimme”, Neville kuului vastaavan. ”Perjantaina. Taimet ehtivät luultavasti itää ennen joulua ja voimme alkaa istuttaa niitä maaliskuun tienoilla.”
Mitä järkeä oli aloittaa omenapuiden kasvatus siihen aikaan vuodesta? Ehtisiväthän nuo myöhemminkin kasvaa. Eihän maaliskuinen sää edes suosinut mitään puutarhanhoitoa, silloin oli märkää ja inhottavaa. Aiheesta ei kuitenkaan ollut viisasta keskustella Nevillen kanssa, sen olin jo oppinut näinä muutamina viikkoina, joina olin Violetin luona asunut. Neville rakasti työtään puutarhurina ja toimi Kirkcaldyn kaupungin jonkun asteen puistovastaavana. Oli siitä minulle luultavasti kerrottu, mutta mitättömillä pikkutiedoilla ei ollut tapana pysyä muistissani kovin pitkää aikaa.
Muistin hörpätä kahvistani kulauksen. Aika laimeaa. Neville oli ollut keittovuorossa.
”Sepä hienoa kuulla!” Violetin iloinen ja innostunut äänensävy ärsytti minua poikkeuksetta, kun sen kohteena oli Neville. Oliko puiden istuttaminen tosiaan niin ihanaa?
”Voitaisiin istuttaa tänne omenapuu keväällä, jos haluat”, Neville ehdotti ja näin odottavaisen hymyn miehen kasvoilla. Pariskunta katseli toisiaan silmiin ja vaihtoi siveellisiä kosketuksia sormenpäidensä välityksellä.
Hyi hitto, siirappia. Inhosin sitä leivän päällä. Oliko tuo oikeasti minun sisareni?
”Pansy, minne sä oot menossa?”
”Käyn tupakalla.”
”Kesken aamiaisenko?”
Tunsin aavistuksen nautinnollisuutta kuullessani Violetin paheksuvan äänen. Kuulin Nevillen mumisevan jotain rauhoittavalla äänensävyllä napatessani takkini naulakosta ja läimäyttäessäni takapihalle johtavan oven kiinni. Luultavasti, että olin aikuinen ihminen ja tiesin, mitä tein. Ettei siitä kannattanut pahoittaa mieltään tai huolestua, koska osasin pitää huolen itsestäni.
En polttanut niin säännöllisesti kuin olisi ehkä voinut uskoa. Se oli pikemminkin ajanviettotapa, kätevä pakokeino ulos epämiellyttävistä tilanteista. Viaton tekosyy, josta Violet oli nostanut kauhean mekkalan, kun oli saanut tietää. Olinhan minä polttanut satunnaisesti jo vuosia, mutten ollut koskaan kertonut kellekään. Mutta Violetin luona asuessani tarvitsin aina vähän väliä happihypyn, ja tupakointi oli tarpeeksi selittävä syy siihen.
Vedin kitkerää makua syvään keuhkoihini ja hengitin hitaasti ulos. Haalea savu pyörteili hetken kasvojeni edessä ennen kuin napakka tuuli pyyhkäisi sen pois. Nojasin pienen terassin kaiteeseen ja kuulostelin sisältä kantautuvia ääniä.
Kaipasin rauhaisia aamiaistuokioita, jolloin minä sain ensin lehden ja Violet luki kirjaa. Ettei tarvinnut vaihtaa yhtään sanaa vaan sai keskittyä kahvikupposeensa tai kolmeen omassa rauhassa ja heräillä vähitellen ottamaan päivä vastaan. Satunnaiset kommentit päivän säästä, maininta mielenkiintoisesta lehtijutusta. Siihen minäkin olin kykeneväinen. Violet nousi aina ensin pöydästä ja kaatoi minulle vielä hieman lisää kahvia ennen kuin häipyi yläkerran kylpyhuoneeseen valmistautumaan työpäivää varten. Hän oli töissä Kirkcaldyn keskusleipomossa, pyöritteli piiraita ja paisteli pullia päivät pitkät. Minä sain jäädä pöydän ääreen istumaan ja viipyä siinä pyjamassa niin kauan kuin halusin.
Neville rikkoi kuviota.
Minusta oli ikävää, etten pitänyt Nevillestä. Tai ei, se oli väärin sanottu. Kyllä minä pidin hänestä: mies oli ystävällinen ja hallittu, korrekti ja valmis auttamaan. Hän selvästi rakasti siskoani ja välitti tästä. Mutta hän oli aina paikalla... Hän vei sisareni huomion pois minusta, otti tämän kallisarvoista aikaa itselleen. Puhui ja rupatteli, se mies osasi harvoin olla hiljaa vaikka tällä ei yleensä ollut mitään tähdellistä sanottavaa.
Kateus on synneistä pahin.
Tumppasin tupakan sitä varten terassille tuomaani rikkinäiseen kahvikuppiin ja avasin oven. Ehkä nyt olisi minun vuoroni saada lehti.
*
Ding, dong, ding, dong.
Kirkossa toimitettiin jotakin. Tiedä sitten, mitä. En ollut koskaan ollut anglikaanisen kirkon jäsen, enkä minkään muunkaan, joten kaikki kirkolliset tapahtumat olivat ajatusmaailmani ulkopuolella. Ehkä niistä pitäisi ottaa selvää. Ehkä ne saisivat ajatukseni täyttymään, veisivät tyhjyyden pois.
Kävelin pitkin hautausmaan pääväylää. Sitä varjostavat lehmukset kantoivat vielä lehtiä, mutta ne olivat jo saaneet syksyiset värinsä. Katukiveystä peittivät satunnaiset keltaiset lehdet, jotka ratisivat kenkieni alla, kuiskailivat menneistä päivistä, muistuttivat lähenevästä pimeydestä ja ankeudesta.
Poikkesin sivukujalle ja seurasin sen mukulaista linjaa kauemmas kylmistä katulampuista. Hautakivet kohosivat kovina ja massiivisina ympärilläni ja vaikutuksen verho leijui niiden yllä. Ahdisti. Rintakehää painoi.
Pysähdyin korkean hautakiven eteen. Tasaisen kiveyksen yläreunaan oli kaiverrettu kaksi nimeä, mutta muuten kivessä oli vielä paljon tilaa. Perhehauta. Odottamassa tulevia vuosia, kun yksi toisensa jälkeen nojautuisi yhä lähemmäs ja lähemmäs kutsuvaa kylmyyttä ja kumartaisi kuolemaa.
Miriam McCartney
b. 21.7.1934
d. 31.3.2004
luki vasemmassa kulmassa, ja heti sen vieressä
Arthur McCartney
b. 31.3.1937
d. 6.6.2008
Astuin polulta sivuun ja varoin tallomasta muutamaa kukkaistutusta, jotka oli asetettu koristamaan haudan edusta. Pilvinen syyspäivä tuntui viileältä iholla, kun asetin sormeni vasten kylmää kiveä. Kynteni ratisi karkealla pinnalla. Pansy Parkinson, piirsin oman nimeni kiveykseen ja kallistin päätäni.
*
Kauhea meteli. Liikennettä joka puolella. Ihmisiä jatkuvana liutana, kaikkialla. Bussi kaahasi ohi ja pysähtyi sitten jarrut kirskuen liikennevaloihin. Pari pyöräilijää rimputti kellojaan ja taksi tööttäsi kaasuttaessaan eteenpäin. Korvia ja päätä särki jo nyt, mutta Violet oli päässyt vasta vauhtiin. Sisko hyppeli vierellä ja pursui energiaa, sinkoili liikkeisiin ja ulos, säteili voimaa ja nautintoa.
”Pansy! Mennään tuonne! Ja tuolla on ale! Löysin tuolta pari kuukautta sitten ihanan mekon, voisimme käydä sielläkin! Tuolla taas näin yhden paidan, joka voisi sopia sulle!”
Joka puolella oli siis jotakin. Edinburgh oli täynnä elämää ja muistutti Lontoosta. Puistot olivat avaria ja täynnä syksyä, puistotyöntekijät lakaisivat kuivuneita lehtiä pois kaduilta suuriin jätesäkkeihin. Heidän keltaiset työpukunsa loistivat rumankirkkaina. Vesialtaita ja suihkulähteitä oli ripoteltu vähän kaikkialle ja jätetty sinnikkäästi päälle, vaikka syyssäät olivatkin jo marraskuisen koleat ja kurjat eikä kukaan enää pysähtynyt nauttimaan harmaasta pilvitaivaasta epämukaville metallipenkeille.
”Pansy, tänne!” Violet tarttui minua käsipuolesta kiinni ja raahasi sisään vaateliikkeeseen, jonka nimeä en ehtinyt lukea. Vaikka se luultavasti olikin printattu aivan liian suurilla kirjaimilla jonnekin ulkopuolelle niin, että kaikki varmasti näkivät. Huomiota, huomiota! Mikä siinä oli niin rakastettavaa?
”Oi, katso, kuinka ihana väri!” Violet piteli kädessään tummanruskeaa neuletta, jonka rintamukseen oli kirjailtu valkoisella talvisia kuvioita. Sisar mallaili sitä hetken omaa rintamustaan vasten ennen kuin sysäsi sen syliini.
”Kokeile sä, voisi sopia.”
Samaa rataa jatkettiin koko liikkeen halki. Violet löysi vaatteen, arvioi ja asetti sitten omalleen tai minun käsivarrelle odottamaan sovituskoppia. Seurasin häntä konemaisesti ja välttelin peilejä, kohdistin katseeni seinille ja siellä poseeraaviin malleihin. Yhdellä oli mustat enkelinkiharat, jotka ryöppysivät naisen puoliavonaiselle rinnukselle ja houkuttelivat painamaan nenänsä tämän kaulakuoppaan. Naisella oli yllään tummapiirteinen paita, joka kantoi nyörejä rintojen alapuolella ja puristi ne aavistuksen verran ylöspäin. Suoralinjainen hame teki vaikuttavan kokonaisuuden.
”Pansy?”
Käänsin hitaasti katseeni pois mallista ja kohdensin huomioni Violetiin. Tämä roikotti taas kädessään jotain vaatekappaletta, ja nappasin sen kuuliaisena käsivarrelleni.
”Nyt sovittamaan!”
Rintaa puristi. Vihasin sovituskoppeja. En pitänyt shoppailemisesta. En ollut ostanut uusia vaatteita itselleni viimeiseen kahteen vuoteen enkä ollut niitä edes kaivannut. Olisin halunnut kadottaa kaikki peilitkin elämästäni, mutta se oli mahdotonta, jos aikoi selvitä aamuisin ihmisen näköisenä töihin. Mutta kuinka olisin voinut sanoa ei Violetin innokkaille silmille ja toiveikkaalle hymylle? Olin jo valmiiksi niin paljon velkaa, joten jos tämä teki sisareni onnelliseksi... koska mistä lähtien olin välittänyt siitä, olinko itse onnellinen vai en. Sillä ei yksinkertaisesti ollut väliä, ei ollut ollut pitkään aikaan.
Liikkeessä ei ollut turhan paljon ihmisiä, joten vapaat sovituskopit löytyivät heti. Violet sujahti omaansa odottava hymy huulillaan, verhon rautaiset pidikkeet helisivät ontosti. Peruutin koppiin ja suljin verhon hitaasti. Laskin vaatekasan penkille ja kohotin siitä sattumanvaraisesti yhden vaatekappaleen eteeni. Se ruskea neule. Laskin sen takaisin tuolille ja vedin kaulahuivin kaulastani. Annoin sen pudota lattialle, samoin takkini. Ohut musta villapaita pään yli ja neule sen tilalle. Huokaisin.
Materiaali oli pehmeää ja tuntui aika mukavalta päällä. Hiukset rätisivät villapaidan jäljiltä ja liimautuivat poskeen. Silkinsileää mustanpuhuvaa suoraa. Käännyin peiliin päin. Ei.
Repäisin paidan pois ja nostin seuraavan näytille. Kirkkaankeltainen. Lattialle. Punaista. Ei todellakaan. Vihasin mekkoja, Violet oli selvästi unohtanut sen. Musta farkkuhame, joka imarteli vesirajaa. Tummanvihreä helmasta laskostettu toppi. Mielenkiintoista, ainakin ne herättivät minussa jotain. Oliko sisareni löytänyt minulle jotain tällaista? Mistä sitä koskaan tietää...
”Pansy, näytä!”
”Oota hetki.”
Vedin vaatteet päältäni - tylsät farkut ja mitäänsanomaton paita, masentavaa - ja uudet ylle. Violet oli tietenkin kärsimätön ja änkesi koppiin heti, kun oli nähnyt käsieni katoavan kopin ovenkarmin yläpuolelta.
”Oi, ihana!” sisareni taputti käsiään ja tarkasteli vartaloani. Kai sitä oli pakko sitten katsoa. Peilikuva ei ollut pitkään aikaan miellyttänyt, joten olin jo tottunut velttoon tunteeseen mahanpohjassani aina kohdatessani peilaavan pinnan.
”Voi kun sä oot laiha, olisinpa minäkin noin hoikassa kunnossa! Mutta minkäs teet, kun on suurleipomolla töissä.”
Siskon maha oli pyöreä, mutta entä sitten? Hän hehkui elämää ja rakkautta. Näytti kauniilta. Terveeltä. Minullekin.
Kai sitä nyt on laiha, jos ei ruoka maistu. Vihasin kapeita käsivarsiani ja lättämahaani, ne näyttivät sairailta. Iho näytti kuulaalta ja tuntui ohuelta vasten sormia, pingottui poskipäiden yli. Tummat silmänaluset olivat ja pysyivät. Hiuspohja oli kuiva ja suortuvat roikkuivat elottomina reunustamassa kasvoja. Reidet olivat tikut ja koko jalanpituus näytti hontelolta. Miten tuollainen keho edes eli? Olisi joutunut naulattavaksi.
”Osta ihmeessä, näytät hyvältä!”
Violet katosi taas ja tajusin, etten ollut edes katsonut, mitä sisarella oli ollut päällään. Oikeastaan se oli minulle se ja sama, mutta Violetille sillä varmaan oli merkitystä. Yleensä oli. Riisuuduin ja kuljetin kättäni kylkiluilla. Minua oksetti, paha olo velloi sisälläni. En uskaltanut arvata, mitä surkea ruokavalioni oli keholleni tehnyt, minulla ei ollut voimia huolehtia siitä. Ihan sama. Ainakin jonkun mielestä se saattoi näyttää viehättävältä, vaikka tunsin itseni vieraaksi, sielu ja keho erillään. Erikseen. Irti toisistaan.
Kamat niskaan ja ulos, pois, kauas. Sai riittää, tehtävä suoritettu. Olisi ehkä mahdollista näyttää taas ihmiseltä. Violet teki hyvää ruokaa. Onneksi. Ja silloin syötiin, kun ruoka oli pöydässä. Onneksi.
*
Tuuli puhalsi hiukset sekaisin ja tyhjensi, puhdisti, karkotti, työnsi luotaan. Seisoin lahdelmassa ja tuijotin merelle. Kylmäsi vähän. Olin riisunut kengät kauemmas rannalle, samoin takin. Varpaat olivat kantapäitä myöten hiekassa, se oli suolainen, merivedestä kastunut. Vettä tuli välillä nilkkoihin asti, farkkujen lahkeet olivat märät.
Seisoin silmät kiinni ja suoraryhtisenä. Tunsin oloni poissaolevaksi, mitä ihmettä tapahtui? Seisoin polvia myöten vedessä. Hiukset löivät kasvoja, tuntui vakaalta. Vyötärö kastui, rinnoissa tuntui viileältä, kun vaatteet imeytyivät tiiviisti vasten ihoa. Kuin joku olisi syleillyt erittäin kovaa ja heijannut sylissään. Turvallisuuden tunne, kuinka hämmentävää. Kelluvaa, hiukset muodostavat kauniin maton epätasaiselle pinnalle.
*
”Pansy!”
Ai helvetti, joko sisko oli kotona. En ollut laskenut sen varaan.
”Miksi sä oot ihan märkä! Eihän siellä edes sada. Et kai sä ole käynyt uimassa, Pansy? Merihän on jo jääkylmä tähän aikaan! Ja vielä vaatteet päällä, mitä sä oikein ajattelit?”
Siinä kai se ongelma olikin. En muistanut ajatelleeni mitään. Ja se oli ollut vapauttavaa, huumaavaa. Olen niin väsynyt aina ajattelemaan. Pohtimaan. Miettimään. Rullaamaan samaa tylsää filmiä yhä uudestaan päässäni. Nouse, syö, pukeudu, mene ulos, esitä tekeväsi jotain, syö, käy pesulla, mene nukkumaan. Aina.
”Minä vain... Ei se nyt niin kylmää ollut.”
”No ei varmaan ei. Mene lämpimään suihkuun ja vaihda vaatteet, muuten sairastut. Minä keitän sulle teetä.”
Äitimäinen Violet. Siskosta tulisi hieno ison lapsikatraan äiti. Kersoilla olisi tummat pörröiset hiukset ja vaalea iho. Olisivat hajamielisiä ja innokkaita, kuuliaisina tottelemassa vanhempiaan ja tekemässä parhaansa. Neuloisivat villapaitoja ja kasvattaisivat söpöjä pieniä omenapuita. Kuinka ihanaa täydellistä ällöttävää kamalaa ei ikinä minulle.
Suihku oli lämmin. Silti iho oli kananlihalla ja rintaa ahdisti. Kylmyys oli tuntunut paremmalta, nihkeät vaatteet olivat tukeneet haurasta mieltäni hetken verran ja luoneet illuusion, jossa olin osannut itse kannatella itseäni enkä ollut ajelehtinut virran mukana päämäärättömästi. Hullu päähänpisto, aivan idioottimainen. Ja olisin varmaan huomenna sairas. Mutta silti se oli tuntunut hetken ajan hyvältä.
Violet istui keittiönpöydän päässä höyryävä teekuppi edessään. Minulle oli omani hänen vieressään. Istuuduin alas, siemaisin. Hunaja oli lämpöinen lisä ja hymyilytti hieman.
”Mikä sulla oikein on?”
Suorasukaista, Violet, yllättävää. Eikö asioita enää kielletäkään?
Kohautin olkiani. ”Poden vain pientä syysmasennusta, ei tässä mitään sen kummempaa. Ankea sää. Tämänpäiväinen oli vain hölmö päähänpisto, joka ei tule toistumaan.” Vakuuttava äänensävy on kaunista.
Violet kohotti teekupin huulilleen, mutta ei juonut siitä. Sen sijaan sisko katsoi minua vakavasti kulmiensa alta, mittaili katseellaan, arvioi.
”Kyllä sä mulle voit kertoa, jos on jotain.”
”Ei tässä mitään.”
”Mutta silti. Miksi sä oikein tulit tänne?”
Hitto. Violet ei ollut kysynyt tuota kysymystä koko sinä aikana, jonka olin hänen luonaan viettänyt, mutta ilmeisesti sisaren aivonystyrät olivat nyt heränneet eloon ja tiedostaneet, että todella asuin hänen luonaan pidemmän ajan. En ollut puhunut Lontoosta tai sinne paluusta sanaakaan, eikä se ollut aikomuksenikaan.
”No johan mä sanoin. Lontoo kyllästytti ja halusin vaihtelua.”
”Jos halutaan vaihtelua, lähdetään viikon aurinkolomalle.”
Violetin äänensävy kertoi, ettei tästä keskustelusta selviydyttäisi pintapuolisesti. No, yrittänyttä ei laiteta. ”No tämähän on lomaa.”
”Ihanko tosi, Pansy? Ei se minusta siltä näytä”, Violet siemaisi teetään ja siirsi viimein katseensa muualle. ”Sä et hymyile koskaan. Etkä naura etkä muutenkaan tunnu rentoutuneelta. Kävelet päivät yksiksesi ulkosalla ja teet illat mekaanisesti yliopistotöitä. Sua ei kiinnosta, vaikka kovasti yritätkin.”
Purin huultani. ”Mähän sanoin, mulla on vähän syysmasennusta enkä sen takia jaksa innostua mistään kovin paljoa. Kyllä tämä tästä, kunhan päästään talvesta.”
Violet pudisti päätään. ”Mä en oikein tahdo uskoa sua.” Kuulosti ehkä vähän loukkaantuneelta. Pahempi homma. ”Mä haluan auttaa sua, mutten tiedä, miten.”
”No ei tässä nyt oikeasti ole mitään, Vio. Älä huolehdi.” Mitä muuta voisin muka sanoa?
”Mä löysin sun huoneesta unilääkepakkauksen.”
Voi helvetti. Se oli se vanha pakkaus, jossa oli pari tablettia ihan kaiken varalta. Ja se oli ollut laukun pohjalla piilossa, tiesin sen. Ei missään lojumassa. ”Mitä sä olet penkonut mun tavaroita?”
”Siivosin”, Violet napautti terävästi. ”Sä et ollut vieläkään purkanut tavaroitasi kaappeihin, jotka mä sulle siivosin. Joten ajattelin auttaa ja siirtää ne itse, ja se pakkaus sattui käteen laukun pohjalta. Mitä varten sulla on ne? Käytätkö sä niitä?”
Teki mieli huijata. Sanoa, että ne olivat jonkun toisen. Eksän. Kaverinkaverin. Vahingossa unohtuneet. Mutta en pitänyt huijaamisesta, esittäminen oli väsyttävää ja kävi pidemmän päälle rasittavaksi... Ehkä viihtyisin paremmin, jos suojamuureja voisi vähän madaltaa.
”Mä en saa nukuttua. Siksi mulla on ne. Mutta se on vanha pakkaus enkä ole täällä ollessani ottanut yhtäkään tablettia. Jätin ne kotiin kun lähdin.”
”Olisitko sä tarvinnut niitä?”
Olin toivonut, ettei Violet tajuaisi kysyä sitä. Mutta kun kerta oli aloitettu... ”Ehkä. Joskus.”
”Siksi sulla on aina niin mustat silmänaluset.”
”Niin kai.”
”Mikset sä saa nukuttua?”
”En vain saa.”
Vastaus ei tuntunut tyydyttävän Violetia, mutta en halunnut alkaa keskustella yöllisestä hiljaisuudesta hänen kanssaan. En edes tiennyt, olisinko osannut selittää. Todennäköisesti en. En ollut koskaan yrittänyt. Tyhjyyden tunnetta on vaikea kuvailla muuksi kuin tyhjäksi ja ontoksi. Tiukka äänensävy riitti tukahduttamaan lisäkysymykset.
”Onko sulla muutakin kuin syysmasennus?”
Hörppäsin teetäni. Pitkään. ”Kai mulla vähän on.”
”Onko sitä jatkunut pitkään?”
Violet alkoi kuulostaa jo oikeasti huolestuneelta. Tietenkin. Ei auttanut tehdä enää mitään. ”On sitä muutaman vuoden. Mutta olen pysynyt työkuntoisena ja kaikkea, joten ei tässä mitään hätää, ihan oikeasti. Tarvitsin nyt vain taukoa joksikin aikaa, kun Lontoo alkoi ihan oikeasti tympiä, ja teenhän mä edelleen etätyötä. Oli mukava tulla moikkaamaan sua.”
Sisko kurtisti kulmiaan miettivän näköisenä eikä virkkanut hetkeen mitään.
”Musta on kiva, että tulit. Ja saat tietenkin viipyä niin kauan kuin haluat. Mä vaan toivon, että sä voisit tulla puhumaan mulle, kun siltä tuntuu”, hän lopulta sanoi ja hymyili. Hymyilin takaisin eikä ele tuntunut pakotetulta.
”Meillä olisi muuten erään kaveriporukan kanssa tuossa joulukuun alussa ikään kuin pienet pikkujoulut eräässä kantabaarissa ja ajattelin kysyä, jos sä haluaisit lähteä mukaan”, Violet sanoi hetken päästä kaataen teensä lopun kurkkuunsa. ”Minä ja Neville mennään, ja sinne tulee myös Cho ja Terry, jotka olivat täällä pari viikkoa sitten illallisella. Ja kolme muuta ystävätärtäni, joten et joudu olemaan taas viides pyörä.”
Makustelin ajatusta hetken. En ollut käynyt iäisyyksiin baareissa. Tai ylipäänsä missään, missä olisi voinut harjoittaa jotain sosiaalista toimintaa. En ollut jaksanut eikä ollut ollut ketään, kenen kanssa lähteä. Joskus olin vielä lähtenyt yksinäni ja iskenyt yhden yön lämmikkeen sänkyyni alkoholin ja lääkkeiden voimin, mutta sitäkään en ollut enää aikoihin harrastanut. Olisi vienyt liikaa energiaa. Mutta nyt tunsin itseni poikkeuksellisen voimakkaaksi ja nyökkäsin vastaukseksi.
”Voisin vaikka lähteäkin.”
Ja kun rahaa on vielä paluulippuun
Ostetaan kaupungin kalleimmat lenkkarit
Sellaiset jotka ei koskaan
Kävele vastaan kotikulmilla
Hei sisko pieni Helsinkiin x 3
Hei Helsinkiin
Nappiverkkarit ja pilotti niskaan
Lisätään kajaalit H-junassa
Hei (sisko pieni) Helsinkiin
Kuunnellaan kun juna kolisee
Sillä on meille jotain asiaa
Muut luvut.
Kirjoittaja: Arte
Beta: stargazerworld (osat 1-3), epakelpo (osat 3-12)
Ikäraja: kyllä se jossain vaiheessa K-18 on, aloitetaan matalasti
Henkilöt: Pansy, Hermione, Violet (OFC), Neville ym.
Tyyli: AU, non-magical, draamaa, romanssia, angstausta, ahdistusta
Varoitukset: Tämä ficci on AU ja non-magical, eli Potter-hahmot ovat aivan tavallisia ihmisiä eikä mitään taikuutta ole olemassakaan.
Vastuunvapaus: Hahmot ei minun, paitsi Violet. Kirkcaldy on oikea paikka, mutta olen käynyt vain Lontoossa, joten kaikki muu Britteihin liittyvä on täysin omasta päästäni, Wikipediasta ja Google Mapsista.
Osallistuu: Kuukaudesta toiseen, kaamoksesta valoon -haaste, Albumihaaste (Scandinavian Music Group - Nimikirjaimet), FF-100 sanalla 009. Kuukaudet, OTP, oma aakkoshaaste
A/N Siitä lähtien, kun Surunmurhaaja perusti Kuukaudesta toiseen, kaamoksesta valoon -haasteen, olen halunnut osallistua siihen. Ja sitten tuli uusintakierros albumihaasteesta. Selasin ihan sattumanvaraisesti Nimikirjaimet-albumin alkupään biisien sanoja läpi ja rakentelin niille jonkinlaista tarinaa. Halusin kirjoitttaa Hermansya, ja yhtäkkiä minulla oli idea mielessä.
Joten tätä sitten tullaan kirjoittamaan seuraava vuosi. Toivottavasti säännöllisesti, saa potkia. En ole oikeastaan vielä koskaan kirjoittanut pitkää ficciä, jonka olen saanut loppuun, mutta tämän kanssa on vähän parempi linjaus luvassa. Luvassa monenlaisia haasteita ja mutkia, mutta eiköhän nuo selvitetä. Olen ainakin innoissani tästä projektista, tässä on monta uutta asiaa, ja olen kiinnostunut, kuinka niistä suoriudun.
Lukemisen iloa!
MARRASKUU
Scandinavian Music Group - Helsinkiin
Niillä kulmilla oli hiljaista
Syyskärpäset oli lihavia
Ja kun yksi niistä laskeutui vierelleni
Mietin kuinka naurettavan helppoo
Olisi saada se pois päiviltä
Isosiskolla oli uusi poikaystävä
Sillä oli huono tukka ja koulusta
Se puhui jotain omenapuiden hoidosta
Kun me haukoteltiin syreenimajassa
Ja siskoni sanoi:
refrain:
Hei lähdetään Helsinkiin
Nappiverkkarit ja pilotti niskaan
Lisätään kajaalit H-junassa
Hei sisko pieni Helsinkiin
Kuunnellaan kun juna kolisee
Sillä on meille jotain asiaa
Niin, niin, mm..
Niillä kulmilla oli hiljaista
Naapurit oli väsyneitä
Joka yö poliisit kävivät korjaamassa talteen
Sen kurjan joka huuteli eksyneenä puistossa
Ja siskoni sanoi:
refrain
Makasin sängyssä. Oli aamuyö, ulkona pimeää. Puristin käsivarsiani jalkojeni ympärillä ja koetin käpertyä vielä pienemmäksi peiton alle, turvaan, piiloon hitaasti lähestyvältä aamulta, joka olisi taas kerran kuolettavan pirteä ja iloinen ja pakottaisi minut osallistumaan leikkeihinsä. Olin varmaan nukahtanut jossain vaiheessa, en koskaan pitänyt lukua tunneista, kun kuitenkin nukuin ja heräilin niin epäsäännöllisin väliajoin. En enää jaksanut. Tuntui samalta, olivat silmät kiinni tai eivät.
Tätä samaa vanhaa yhä edelleen.
Lontoossa olin kärsinyt jatkuvasta unettomuudesta. Yöt olivat olleet rauhattomat eivätkä ne koskaan tuoneet lepoa mukanaan. Olin maannut sängyssä tuntikausia tuijottaen vastakkaista seinää, polvet kiinni leuassa. Sinnikkäästi, periksi antamatta. Olin pitkän aikaa uskonut, että juuri sinä yönä se helpottaisi, juuri silloin olisi se kerta, jolloin nukahtaminen olisi helppoa. Viimein unilääkepurkki oli löytänyt tiensä yöpöydälleni, ja voi että minä olin vihannut sitä purkkia... Se oli irvaillut minulle aina ennen maaten panoa ja heti herättyäni. Mutta se oli sallinut minun sulkea silmäni, vaikkei ollutkaan parantanut oloani.
Ja nyt minusta tuntui, ettei Violetin luokse muuttaminen ollut juuri parantanut asiaa.
Olin jättänyt unilääkkeet uhkarohkeasti kotiin, haudannut ne pöytälaatikon viimeisimpään nurkkaan surutta uskoen vahvasti siihen, etten tarvitsisi niitä enää. Mutta hiljaisuus oli yhä luonani. Se soi päässäni jatkuvana virtana ilmoittaen olemassaolostaan. Se oli seurannut minua Lontoosta asti Violetin talon pieneen huoneeseen, joka oli varattu juuri minun käyttööni. Se pyörteili ympärilläni hiljaisena ja rauhallisena, ei ilkkunut mutta ei myöskään suostunut katoamaan, jättämään minua rauhaan. Se eksyi välillä katsomaan minua suoraan silmiin, jäi tuijottamaan pitkäksi aikaa enkä aina saanut käännettyä katsettani pois.
Yksin, yksin, se toisti.
Olin sanonut sille vastaan. Ei, en minä ole yksin. Ei, tässä talossa nukkuu toinenkin ihminen, etkö kuule hänen liikkeitään. Ei, minä puhun joka päivä sisareni kanssa. Vähintään joka toinen päivä hänen poikaystävänsä. Ei, en linnoittaudu tähän huoneeseen, käyn ulkona. Ei, minä todella hymyilen aina välillä.
Mutta se osasi aina kysyä, oliko hymyni aito. Olinko oikeasti mielissäni, iloinen, huvittunut. Tunsinko helpotusta rinnassani. Olinko vapaaehtoinen vai pyrinkö vain miellyttämään.
Enkä aina saanut vastattua tarpeeksi nopeasti.
Painoin silmäni tiukasti kiinni ja ajattelin nukahtamista.
*
”Joko te saitte ne omenapuiden siemenet istutettua?”
Aamu. Sunnuntaiaamu. Neville oli taas kerran yöpynyt Violetin huoneessa - olin huomannut, että se oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus - ja istuimme nyt kaikki kolme iloisina ja onnellisina yhteisen aamiaispöydän ääressä. Neville selasi paikallislehden viikonloppunumeroa, Violet särpi teetään ja katseli vuoden ensimmäistä joulumainosläpyskää. Edessäni höyrysi kupillinen mustaa kahvia, mutta annoin sen jäähtyä tuijotellessani ulos ikkunasta pieneen puutarhaan. Oli tuulista, pihakoivu huojui.
”Joo, saimme”, Neville kuului vastaavan. ”Perjantaina. Taimet ehtivät luultavasti itää ennen joulua ja voimme alkaa istuttaa niitä maaliskuun tienoilla.”
Mitä järkeä oli aloittaa omenapuiden kasvatus siihen aikaan vuodesta? Ehtisiväthän nuo myöhemminkin kasvaa. Eihän maaliskuinen sää edes suosinut mitään puutarhanhoitoa, silloin oli märkää ja inhottavaa. Aiheesta ei kuitenkaan ollut viisasta keskustella Nevillen kanssa, sen olin jo oppinut näinä muutamina viikkoina, joina olin Violetin luona asunut. Neville rakasti työtään puutarhurina ja toimi Kirkcaldyn kaupungin jonkun asteen puistovastaavana. Oli siitä minulle luultavasti kerrottu, mutta mitättömillä pikkutiedoilla ei ollut tapana pysyä muistissani kovin pitkää aikaa.
Muistin hörpätä kahvistani kulauksen. Aika laimeaa. Neville oli ollut keittovuorossa.
”Sepä hienoa kuulla!” Violetin iloinen ja innostunut äänensävy ärsytti minua poikkeuksetta, kun sen kohteena oli Neville. Oliko puiden istuttaminen tosiaan niin ihanaa?
”Voitaisiin istuttaa tänne omenapuu keväällä, jos haluat”, Neville ehdotti ja näin odottavaisen hymyn miehen kasvoilla. Pariskunta katseli toisiaan silmiin ja vaihtoi siveellisiä kosketuksia sormenpäidensä välityksellä.
Hyi hitto, siirappia. Inhosin sitä leivän päällä. Oliko tuo oikeasti minun sisareni?
”Pansy, minne sä oot menossa?”
”Käyn tupakalla.”
”Kesken aamiaisenko?”
Tunsin aavistuksen nautinnollisuutta kuullessani Violetin paheksuvan äänen. Kuulin Nevillen mumisevan jotain rauhoittavalla äänensävyllä napatessani takkini naulakosta ja läimäyttäessäni takapihalle johtavan oven kiinni. Luultavasti, että olin aikuinen ihminen ja tiesin, mitä tein. Ettei siitä kannattanut pahoittaa mieltään tai huolestua, koska osasin pitää huolen itsestäni.
En polttanut niin säännöllisesti kuin olisi ehkä voinut uskoa. Se oli pikemminkin ajanviettotapa, kätevä pakokeino ulos epämiellyttävistä tilanteista. Viaton tekosyy, josta Violet oli nostanut kauhean mekkalan, kun oli saanut tietää. Olinhan minä polttanut satunnaisesti jo vuosia, mutten ollut koskaan kertonut kellekään. Mutta Violetin luona asuessani tarvitsin aina vähän väliä happihypyn, ja tupakointi oli tarpeeksi selittävä syy siihen.
Vedin kitkerää makua syvään keuhkoihini ja hengitin hitaasti ulos. Haalea savu pyörteili hetken kasvojeni edessä ennen kuin napakka tuuli pyyhkäisi sen pois. Nojasin pienen terassin kaiteeseen ja kuulostelin sisältä kantautuvia ääniä.
Kaipasin rauhaisia aamiaistuokioita, jolloin minä sain ensin lehden ja Violet luki kirjaa. Ettei tarvinnut vaihtaa yhtään sanaa vaan sai keskittyä kahvikupposeensa tai kolmeen omassa rauhassa ja heräillä vähitellen ottamaan päivä vastaan. Satunnaiset kommentit päivän säästä, maininta mielenkiintoisesta lehtijutusta. Siihen minäkin olin kykeneväinen. Violet nousi aina ensin pöydästä ja kaatoi minulle vielä hieman lisää kahvia ennen kuin häipyi yläkerran kylpyhuoneeseen valmistautumaan työpäivää varten. Hän oli töissä Kirkcaldyn keskusleipomossa, pyöritteli piiraita ja paisteli pullia päivät pitkät. Minä sain jäädä pöydän ääreen istumaan ja viipyä siinä pyjamassa niin kauan kuin halusin.
Neville rikkoi kuviota.
Minusta oli ikävää, etten pitänyt Nevillestä. Tai ei, se oli väärin sanottu. Kyllä minä pidin hänestä: mies oli ystävällinen ja hallittu, korrekti ja valmis auttamaan. Hän selvästi rakasti siskoani ja välitti tästä. Mutta hän oli aina paikalla... Hän vei sisareni huomion pois minusta, otti tämän kallisarvoista aikaa itselleen. Puhui ja rupatteli, se mies osasi harvoin olla hiljaa vaikka tällä ei yleensä ollut mitään tähdellistä sanottavaa.
Kateus on synneistä pahin.
Tumppasin tupakan sitä varten terassille tuomaani rikkinäiseen kahvikuppiin ja avasin oven. Ehkä nyt olisi minun vuoroni saada lehti.
*
Ding, dong, ding, dong.
Kirkossa toimitettiin jotakin. Tiedä sitten, mitä. En ollut koskaan ollut anglikaanisen kirkon jäsen, enkä minkään muunkaan, joten kaikki kirkolliset tapahtumat olivat ajatusmaailmani ulkopuolella. Ehkä niistä pitäisi ottaa selvää. Ehkä ne saisivat ajatukseni täyttymään, veisivät tyhjyyden pois.
Kävelin pitkin hautausmaan pääväylää. Sitä varjostavat lehmukset kantoivat vielä lehtiä, mutta ne olivat jo saaneet syksyiset värinsä. Katukiveystä peittivät satunnaiset keltaiset lehdet, jotka ratisivat kenkieni alla, kuiskailivat menneistä päivistä, muistuttivat lähenevästä pimeydestä ja ankeudesta.
Poikkesin sivukujalle ja seurasin sen mukulaista linjaa kauemmas kylmistä katulampuista. Hautakivet kohosivat kovina ja massiivisina ympärilläni ja vaikutuksen verho leijui niiden yllä. Ahdisti. Rintakehää painoi.
Pysähdyin korkean hautakiven eteen. Tasaisen kiveyksen yläreunaan oli kaiverrettu kaksi nimeä, mutta muuten kivessä oli vielä paljon tilaa. Perhehauta. Odottamassa tulevia vuosia, kun yksi toisensa jälkeen nojautuisi yhä lähemmäs ja lähemmäs kutsuvaa kylmyyttä ja kumartaisi kuolemaa.
Miriam McCartney
b. 21.7.1934
d. 31.3.2004
luki vasemmassa kulmassa, ja heti sen vieressä
Arthur McCartney
b. 31.3.1937
d. 6.6.2008
Astuin polulta sivuun ja varoin tallomasta muutamaa kukkaistutusta, jotka oli asetettu koristamaan haudan edusta. Pilvinen syyspäivä tuntui viileältä iholla, kun asetin sormeni vasten kylmää kiveä. Kynteni ratisi karkealla pinnalla. Pansy Parkinson, piirsin oman nimeni kiveykseen ja kallistin päätäni.
*
Kauhea meteli. Liikennettä joka puolella. Ihmisiä jatkuvana liutana, kaikkialla. Bussi kaahasi ohi ja pysähtyi sitten jarrut kirskuen liikennevaloihin. Pari pyöräilijää rimputti kellojaan ja taksi tööttäsi kaasuttaessaan eteenpäin. Korvia ja päätä särki jo nyt, mutta Violet oli päässyt vasta vauhtiin. Sisko hyppeli vierellä ja pursui energiaa, sinkoili liikkeisiin ja ulos, säteili voimaa ja nautintoa.
”Pansy! Mennään tuonne! Ja tuolla on ale! Löysin tuolta pari kuukautta sitten ihanan mekon, voisimme käydä sielläkin! Tuolla taas näin yhden paidan, joka voisi sopia sulle!”
Joka puolella oli siis jotakin. Edinburgh oli täynnä elämää ja muistutti Lontoosta. Puistot olivat avaria ja täynnä syksyä, puistotyöntekijät lakaisivat kuivuneita lehtiä pois kaduilta suuriin jätesäkkeihin. Heidän keltaiset työpukunsa loistivat rumankirkkaina. Vesialtaita ja suihkulähteitä oli ripoteltu vähän kaikkialle ja jätetty sinnikkäästi päälle, vaikka syyssäät olivatkin jo marraskuisen koleat ja kurjat eikä kukaan enää pysähtynyt nauttimaan harmaasta pilvitaivaasta epämukaville metallipenkeille.
”Pansy, tänne!” Violet tarttui minua käsipuolesta kiinni ja raahasi sisään vaateliikkeeseen, jonka nimeä en ehtinyt lukea. Vaikka se luultavasti olikin printattu aivan liian suurilla kirjaimilla jonnekin ulkopuolelle niin, että kaikki varmasti näkivät. Huomiota, huomiota! Mikä siinä oli niin rakastettavaa?
”Oi, katso, kuinka ihana väri!” Violet piteli kädessään tummanruskeaa neuletta, jonka rintamukseen oli kirjailtu valkoisella talvisia kuvioita. Sisar mallaili sitä hetken omaa rintamustaan vasten ennen kuin sysäsi sen syliini.
”Kokeile sä, voisi sopia.”
Samaa rataa jatkettiin koko liikkeen halki. Violet löysi vaatteen, arvioi ja asetti sitten omalleen tai minun käsivarrelle odottamaan sovituskoppia. Seurasin häntä konemaisesti ja välttelin peilejä, kohdistin katseeni seinille ja siellä poseeraaviin malleihin. Yhdellä oli mustat enkelinkiharat, jotka ryöppysivät naisen puoliavonaiselle rinnukselle ja houkuttelivat painamaan nenänsä tämän kaulakuoppaan. Naisella oli yllään tummapiirteinen paita, joka kantoi nyörejä rintojen alapuolella ja puristi ne aavistuksen verran ylöspäin. Suoralinjainen hame teki vaikuttavan kokonaisuuden.
”Pansy?”
Käänsin hitaasti katseeni pois mallista ja kohdensin huomioni Violetiin. Tämä roikotti taas kädessään jotain vaatekappaletta, ja nappasin sen kuuliaisena käsivarrelleni.
”Nyt sovittamaan!”
Rintaa puristi. Vihasin sovituskoppeja. En pitänyt shoppailemisesta. En ollut ostanut uusia vaatteita itselleni viimeiseen kahteen vuoteen enkä ollut niitä edes kaivannut. Olisin halunnut kadottaa kaikki peilitkin elämästäni, mutta se oli mahdotonta, jos aikoi selvitä aamuisin ihmisen näköisenä töihin. Mutta kuinka olisin voinut sanoa ei Violetin innokkaille silmille ja toiveikkaalle hymylle? Olin jo valmiiksi niin paljon velkaa, joten jos tämä teki sisareni onnelliseksi... koska mistä lähtien olin välittänyt siitä, olinko itse onnellinen vai en. Sillä ei yksinkertaisesti ollut väliä, ei ollut ollut pitkään aikaan.
Liikkeessä ei ollut turhan paljon ihmisiä, joten vapaat sovituskopit löytyivät heti. Violet sujahti omaansa odottava hymy huulillaan, verhon rautaiset pidikkeet helisivät ontosti. Peruutin koppiin ja suljin verhon hitaasti. Laskin vaatekasan penkille ja kohotin siitä sattumanvaraisesti yhden vaatekappaleen eteeni. Se ruskea neule. Laskin sen takaisin tuolille ja vedin kaulahuivin kaulastani. Annoin sen pudota lattialle, samoin takkini. Ohut musta villapaita pään yli ja neule sen tilalle. Huokaisin.
Materiaali oli pehmeää ja tuntui aika mukavalta päällä. Hiukset rätisivät villapaidan jäljiltä ja liimautuivat poskeen. Silkinsileää mustanpuhuvaa suoraa. Käännyin peiliin päin. Ei.
Repäisin paidan pois ja nostin seuraavan näytille. Kirkkaankeltainen. Lattialle. Punaista. Ei todellakaan. Vihasin mekkoja, Violet oli selvästi unohtanut sen. Musta farkkuhame, joka imarteli vesirajaa. Tummanvihreä helmasta laskostettu toppi. Mielenkiintoista, ainakin ne herättivät minussa jotain. Oliko sisareni löytänyt minulle jotain tällaista? Mistä sitä koskaan tietää...
”Pansy, näytä!”
”Oota hetki.”
Vedin vaatteet päältäni - tylsät farkut ja mitäänsanomaton paita, masentavaa - ja uudet ylle. Violet oli tietenkin kärsimätön ja änkesi koppiin heti, kun oli nähnyt käsieni katoavan kopin ovenkarmin yläpuolelta.
”Oi, ihana!” sisareni taputti käsiään ja tarkasteli vartaloani. Kai sitä oli pakko sitten katsoa. Peilikuva ei ollut pitkään aikaan miellyttänyt, joten olin jo tottunut velttoon tunteeseen mahanpohjassani aina kohdatessani peilaavan pinnan.
”Voi kun sä oot laiha, olisinpa minäkin noin hoikassa kunnossa! Mutta minkäs teet, kun on suurleipomolla töissä.”
Siskon maha oli pyöreä, mutta entä sitten? Hän hehkui elämää ja rakkautta. Näytti kauniilta. Terveeltä. Minullekin.
Kai sitä nyt on laiha, jos ei ruoka maistu. Vihasin kapeita käsivarsiani ja lättämahaani, ne näyttivät sairailta. Iho näytti kuulaalta ja tuntui ohuelta vasten sormia, pingottui poskipäiden yli. Tummat silmänaluset olivat ja pysyivät. Hiuspohja oli kuiva ja suortuvat roikkuivat elottomina reunustamassa kasvoja. Reidet olivat tikut ja koko jalanpituus näytti hontelolta. Miten tuollainen keho edes eli? Olisi joutunut naulattavaksi.
”Osta ihmeessä, näytät hyvältä!”
Violet katosi taas ja tajusin, etten ollut edes katsonut, mitä sisarella oli ollut päällään. Oikeastaan se oli minulle se ja sama, mutta Violetille sillä varmaan oli merkitystä. Yleensä oli. Riisuuduin ja kuljetin kättäni kylkiluilla. Minua oksetti, paha olo velloi sisälläni. En uskaltanut arvata, mitä surkea ruokavalioni oli keholleni tehnyt, minulla ei ollut voimia huolehtia siitä. Ihan sama. Ainakin jonkun mielestä se saattoi näyttää viehättävältä, vaikka tunsin itseni vieraaksi, sielu ja keho erillään. Erikseen. Irti toisistaan.
Kamat niskaan ja ulos, pois, kauas. Sai riittää, tehtävä suoritettu. Olisi ehkä mahdollista näyttää taas ihmiseltä. Violet teki hyvää ruokaa. Onneksi. Ja silloin syötiin, kun ruoka oli pöydässä. Onneksi.
*
Tuuli puhalsi hiukset sekaisin ja tyhjensi, puhdisti, karkotti, työnsi luotaan. Seisoin lahdelmassa ja tuijotin merelle. Kylmäsi vähän. Olin riisunut kengät kauemmas rannalle, samoin takin. Varpaat olivat kantapäitä myöten hiekassa, se oli suolainen, merivedestä kastunut. Vettä tuli välillä nilkkoihin asti, farkkujen lahkeet olivat märät.
Seisoin silmät kiinni ja suoraryhtisenä. Tunsin oloni poissaolevaksi, mitä ihmettä tapahtui? Seisoin polvia myöten vedessä. Hiukset löivät kasvoja, tuntui vakaalta. Vyötärö kastui, rinnoissa tuntui viileältä, kun vaatteet imeytyivät tiiviisti vasten ihoa. Kuin joku olisi syleillyt erittäin kovaa ja heijannut sylissään. Turvallisuuden tunne, kuinka hämmentävää. Kelluvaa, hiukset muodostavat kauniin maton epätasaiselle pinnalle.
*
”Pansy!”
Ai helvetti, joko sisko oli kotona. En ollut laskenut sen varaan.
”Miksi sä oot ihan märkä! Eihän siellä edes sada. Et kai sä ole käynyt uimassa, Pansy? Merihän on jo jääkylmä tähän aikaan! Ja vielä vaatteet päällä, mitä sä oikein ajattelit?”
Siinä kai se ongelma olikin. En muistanut ajatelleeni mitään. Ja se oli ollut vapauttavaa, huumaavaa. Olen niin väsynyt aina ajattelemaan. Pohtimaan. Miettimään. Rullaamaan samaa tylsää filmiä yhä uudestaan päässäni. Nouse, syö, pukeudu, mene ulos, esitä tekeväsi jotain, syö, käy pesulla, mene nukkumaan. Aina.
”Minä vain... Ei se nyt niin kylmää ollut.”
”No ei varmaan ei. Mene lämpimään suihkuun ja vaihda vaatteet, muuten sairastut. Minä keitän sulle teetä.”
Äitimäinen Violet. Siskosta tulisi hieno ison lapsikatraan äiti. Kersoilla olisi tummat pörröiset hiukset ja vaalea iho. Olisivat hajamielisiä ja innokkaita, kuuliaisina tottelemassa vanhempiaan ja tekemässä parhaansa. Neuloisivat villapaitoja ja kasvattaisivat söpöjä pieniä omenapuita. Kuinka ihanaa täydellistä ällöttävää kamalaa ei ikinä minulle.
Suihku oli lämmin. Silti iho oli kananlihalla ja rintaa ahdisti. Kylmyys oli tuntunut paremmalta, nihkeät vaatteet olivat tukeneet haurasta mieltäni hetken verran ja luoneet illuusion, jossa olin osannut itse kannatella itseäni enkä ollut ajelehtinut virran mukana päämäärättömästi. Hullu päähänpisto, aivan idioottimainen. Ja olisin varmaan huomenna sairas. Mutta silti se oli tuntunut hetken ajan hyvältä.
Violet istui keittiönpöydän päässä höyryävä teekuppi edessään. Minulle oli omani hänen vieressään. Istuuduin alas, siemaisin. Hunaja oli lämpöinen lisä ja hymyilytti hieman.
”Mikä sulla oikein on?”
Suorasukaista, Violet, yllättävää. Eikö asioita enää kielletäkään?
Kohautin olkiani. ”Poden vain pientä syysmasennusta, ei tässä mitään sen kummempaa. Ankea sää. Tämänpäiväinen oli vain hölmö päähänpisto, joka ei tule toistumaan.” Vakuuttava äänensävy on kaunista.
Violet kohotti teekupin huulilleen, mutta ei juonut siitä. Sen sijaan sisko katsoi minua vakavasti kulmiensa alta, mittaili katseellaan, arvioi.
”Kyllä sä mulle voit kertoa, jos on jotain.”
”Ei tässä mitään.”
”Mutta silti. Miksi sä oikein tulit tänne?”
Hitto. Violet ei ollut kysynyt tuota kysymystä koko sinä aikana, jonka olin hänen luonaan viettänyt, mutta ilmeisesti sisaren aivonystyrät olivat nyt heränneet eloon ja tiedostaneet, että todella asuin hänen luonaan pidemmän ajan. En ollut puhunut Lontoosta tai sinne paluusta sanaakaan, eikä se ollut aikomuksenikaan.
”No johan mä sanoin. Lontoo kyllästytti ja halusin vaihtelua.”
”Jos halutaan vaihtelua, lähdetään viikon aurinkolomalle.”
Violetin äänensävy kertoi, ettei tästä keskustelusta selviydyttäisi pintapuolisesti. No, yrittänyttä ei laiteta. ”No tämähän on lomaa.”
”Ihanko tosi, Pansy? Ei se minusta siltä näytä”, Violet siemaisi teetään ja siirsi viimein katseensa muualle. ”Sä et hymyile koskaan. Etkä naura etkä muutenkaan tunnu rentoutuneelta. Kävelet päivät yksiksesi ulkosalla ja teet illat mekaanisesti yliopistotöitä. Sua ei kiinnosta, vaikka kovasti yritätkin.”
Purin huultani. ”Mähän sanoin, mulla on vähän syysmasennusta enkä sen takia jaksa innostua mistään kovin paljoa. Kyllä tämä tästä, kunhan päästään talvesta.”
Violet pudisti päätään. ”Mä en oikein tahdo uskoa sua.” Kuulosti ehkä vähän loukkaantuneelta. Pahempi homma. ”Mä haluan auttaa sua, mutten tiedä, miten.”
”No ei tässä nyt oikeasti ole mitään, Vio. Älä huolehdi.” Mitä muuta voisin muka sanoa?
”Mä löysin sun huoneesta unilääkepakkauksen.”
Voi helvetti. Se oli se vanha pakkaus, jossa oli pari tablettia ihan kaiken varalta. Ja se oli ollut laukun pohjalla piilossa, tiesin sen. Ei missään lojumassa. ”Mitä sä olet penkonut mun tavaroita?”
”Siivosin”, Violet napautti terävästi. ”Sä et ollut vieläkään purkanut tavaroitasi kaappeihin, jotka mä sulle siivosin. Joten ajattelin auttaa ja siirtää ne itse, ja se pakkaus sattui käteen laukun pohjalta. Mitä varten sulla on ne? Käytätkö sä niitä?”
Teki mieli huijata. Sanoa, että ne olivat jonkun toisen. Eksän. Kaverinkaverin. Vahingossa unohtuneet. Mutta en pitänyt huijaamisesta, esittäminen oli väsyttävää ja kävi pidemmän päälle rasittavaksi... Ehkä viihtyisin paremmin, jos suojamuureja voisi vähän madaltaa.
”Mä en saa nukuttua. Siksi mulla on ne. Mutta se on vanha pakkaus enkä ole täällä ollessani ottanut yhtäkään tablettia. Jätin ne kotiin kun lähdin.”
”Olisitko sä tarvinnut niitä?”
Olin toivonut, ettei Violet tajuaisi kysyä sitä. Mutta kun kerta oli aloitettu... ”Ehkä. Joskus.”
”Siksi sulla on aina niin mustat silmänaluset.”
”Niin kai.”
”Mikset sä saa nukuttua?”
”En vain saa.”
Vastaus ei tuntunut tyydyttävän Violetia, mutta en halunnut alkaa keskustella yöllisestä hiljaisuudesta hänen kanssaan. En edes tiennyt, olisinko osannut selittää. Todennäköisesti en. En ollut koskaan yrittänyt. Tyhjyyden tunnetta on vaikea kuvailla muuksi kuin tyhjäksi ja ontoksi. Tiukka äänensävy riitti tukahduttamaan lisäkysymykset.
”Onko sulla muutakin kuin syysmasennus?”
Hörppäsin teetäni. Pitkään. ”Kai mulla vähän on.”
”Onko sitä jatkunut pitkään?”
Violet alkoi kuulostaa jo oikeasti huolestuneelta. Tietenkin. Ei auttanut tehdä enää mitään. ”On sitä muutaman vuoden. Mutta olen pysynyt työkuntoisena ja kaikkea, joten ei tässä mitään hätää, ihan oikeasti. Tarvitsin nyt vain taukoa joksikin aikaa, kun Lontoo alkoi ihan oikeasti tympiä, ja teenhän mä edelleen etätyötä. Oli mukava tulla moikkaamaan sua.”
Sisko kurtisti kulmiaan miettivän näköisenä eikä virkkanut hetkeen mitään.
”Musta on kiva, että tulit. Ja saat tietenkin viipyä niin kauan kuin haluat. Mä vaan toivon, että sä voisit tulla puhumaan mulle, kun siltä tuntuu”, hän lopulta sanoi ja hymyili. Hymyilin takaisin eikä ele tuntunut pakotetulta.
”Meillä olisi muuten erään kaveriporukan kanssa tuossa joulukuun alussa ikään kuin pienet pikkujoulut eräässä kantabaarissa ja ajattelin kysyä, jos sä haluaisit lähteä mukaan”, Violet sanoi hetken päästä kaataen teensä lopun kurkkuunsa. ”Minä ja Neville mennään, ja sinne tulee myös Cho ja Terry, jotka olivat täällä pari viikkoa sitten illallisella. Ja kolme muuta ystävätärtäni, joten et joudu olemaan taas viides pyörä.”
Makustelin ajatusta hetken. En ollut käynyt iäisyyksiin baareissa. Tai ylipäänsä missään, missä olisi voinut harjoittaa jotain sosiaalista toimintaa. En ollut jaksanut eikä ollut ollut ketään, kenen kanssa lähteä. Joskus olin vielä lähtenyt yksinäni ja iskenyt yhden yön lämmikkeen sänkyyni alkoholin ja lääkkeiden voimin, mutta sitäkään en ollut enää aikoihin harrastanut. Olisi vienyt liikaa energiaa. Mutta nyt tunsin itseni poikkeuksellisen voimakkaaksi ja nyökkäsin vastaukseksi.
”Voisin vaikka lähteäkin.”
Ja kun rahaa on vielä paluulippuun
Ostetaan kaupungin kalleimmat lenkkarit
Sellaiset jotka ei koskaan
Kävele vastaan kotikulmilla
Hei sisko pieni Helsinkiin x 3
Hei Helsinkiin
Nappiverkkarit ja pilotti niskaan
Lisätään kajaalit H-junassa
Hei (sisko pieni) Helsinkiin
Kuunnellaan kun juna kolisee
Sillä on meille jotain asiaa
Muut luvut.