Nimikirjaimet, 4/12
Nimi: Nimikirjaimet
Kirjoittaja: Arte
Beta: stargazerworld (osat 1-3), epakelpo (osat 3-12)
Ikäraja: kyllä se jossain vaiheessa K-18 on, aloitetaan matalasti
Henkilöt: Pansy, Hermione, Violet (OFC), Neville ym.
Tyyli: AU, non-magical, draamaa, romanssia, angstausta, ahdistusta
Varoitukset: Tämä ficci on AU ja non-magical, eli Potter-hahmot ovat aivan tavallisia ihmisiä eikä mitään taikuutta ole olemassakaan.
Vastuunvapaus: Hahmot ei minun, paitsi Violet. Kirkcaldy on oikea paikka, mutta olen käynyt vain Lontoossa, joten kaikki muu Britteihin liittyvä on täysin omasta päästäni, Wikipediasta ja Google Mapsista.
Osallistuu: Kuukaudesta toiseen, kaamoksesta valoon -haaste, Albumihaaste (Scandinavian Music Group - Nimikirjaimet), FF-100 sanalla 009. Kuukaudet, OTP, oma aakkoshaaste
A/N Olen niin iloinen tästä ficistä etten saata uskoa! Olen tehnyt tämän ficin kanssa useita kokeiluja oman kirjoitustyylini suhteen ja olen pitänyt lopputuloksista. Toivottavasti onnistun vastedeskin.
TAMMIKUU
Scandinavian Music Group - Huomisen sää
Mustat katot tippuu vettä
Muut menee lämpimään
Vain harva huomaa että
Tänään sataa vähän vähemmän
Tänään sataa vähän vähemmän
Autiot kadut kaikuivat hitaita askelia. Omakotitalojen ikkunat paljastivat lämpimät ruokapöydät ja iloiset turvalliset hymyt. Isä laski raskaan kätensä tyttärensä hartialle ja kehui tämän puutarhapiirustusta. Kuinka kaunista ja koskettavaa, yltiöpäisen nukkekotionnellista, tyhjentävää ja stereotypioita vahvistavaa. Käänsin katseeni eteenpäin ja olkapääni hipaisi Hermionen olkaa väistäessäni vesilätäkön.
Pysähdyimme tienristeykseen, kohdistin nenäni naisen kasvoja kohti.
”Kiitos paljon illasta, elokuva oli tosiaan viihdyttävä.” Hymyilin vinosti. Äänen teki mieli kehrätä, vähän tai ehkä vielä hieman enemmän.
Hermione vastasi hymyyni ja ajattelin näkemäni perheen nukkekotimaista täydellistä eloa.
”Kiitos itsellesi.”
”Pitäisi tästä varmaan sitten kotiin.” Violetin hymy, oman huoneen pimeys, olemattomat pillerinpyörittäjäpurkit.
”Niin...” Naisella oli epäröintiä äänessään. Jos olisin koira, korvani kurkistelisivat nyt pilviä. ”Haluaisitko lähteä luokseni vielä yhdelle teekupille? Leivoin päivällä piirakkaa.”
Nyökkäsin suupielet kohoten. Seurasin askelia vasemmalle, mutta oli silti pakko vielä vilkaista oikean suuntaan. Edessä epävarmuus vastaukset, takana turvallisuus kysymykset?
*
Hermionen teekannu oli kaunis ja höyryävä. Hän laski sen puiselle pannunaluselle kaadettuaan kaksi suurta kuppia täyteen kultaista nestettä. Kuinka englantilaista. Kiersin kylmät sormeni kiitollisena lämmön ympärille ja annoin teen vahvistaa kohmeita jäseniäni. Hiuksista tippui vettä niskaan.
”Pidätkö siitä? Se on jokin uusi teemerkki, en ole ennen maistanut. Vaniljaa ja pähkinää, aika hassu sekoitus.”
Hymyilin aika usein Hermionen seurassa. Aina välillä useammin kuin Violetin. ”Joo, tämä on hyvää. Vanilja tasoittaa pähkinän sellaista kuivakan oloista makua.”
”Niin minustakin. Pitää muistaa merkki, minusta tällä oli muitakin aika jänniä yhdistelmiä.”
Seinäkello tikitti tasaista tahtia ja seurasin sekuntiviisarin taivalta. Näin Hermionen tuijottavan ikkunasta ulos sateiseen säähän. Siirsin silmäni hitaasti pitkäsormiseen käteen, joka lepäsi huolettomasti keskellä pöytää, kuin vahingossa asetettuna. Hörppäsin lisää kuumuutta sisääni ja sipaisin samalla hiuksen pois kasvoiltani. Käteni päätyi melko lähelle toisia sormia. Hermionen pää käännähti automaattisesti vähän ja nautin siitä pienestä sykkyrästä tunteesta vatsanpohjassani, joka hyrisi mielissään. Samaan aikaan takaraivossa nakutti pieni sinnikäs ääni, joka kutsui itseään järjeksi.
Olimme jo analysoineet katsomamme elokuvan loppuun. Jokin fantasiatyyppinen jatko-osa jostain pojasta, jolla oli arpi otsassaan ja joka taisteli maailman pahinta velhoa vastaan. Oli ollut ihan viihdyttävä, vaikka poikaparka olikin joutunut kestämään aivan liikaa - ja olihan se nyt aika epärealistista, että teini-ikäinen pystyisi kukistamaan voittamattoman vastustajansa. Mutta niinhän ne sarjoissa aina tekivät. En ollut nähnyt edellisiä osia ja Hermione oli ystävällisesti vihjannut, että voisimme katsoa ne joskus yhdessä. Kutkuttavaa.
Olimme käyneet viikko sitten keilaamassa. Ja vähän jälkeen joulun useampaan otteeseen luistelemassa - tekojäällä tietenkin. Ja Hermione oli esitellyt minulle Kirkcaldyn paikallisia nähtävyyksiä kymmenen kertaa Violetia mielenkiintoisemmin. Olin myös nauttinut pitkästä kävelyretkestämme merenrannalla (vaikka viima olikin ollut kova). Istuin kuitenkin vasta nyt ensimmäistä kertaa Hermionen keittiön puujakkaralla, kun tammikuu oli jo edennyt alkuunsa.
Miksi?
Uskalsin tehdä aloitteita, kun olin alkoholin vaikutuksen alaisena. Ja siihen lankaan en ollut tarttunut enää vuosiin. Mutta olin joka tapauksessa mieltynyt Hermionen seuraan ja saatoin myöntää sen itselleni. Mielenkiintoista sinänsä, koska en ollut pitkään aikaan kiinnostunut yhtään mistään. Ja mikä Hermionessa oli edes niin erottuvaa? Tämä oli tavallinen kolmissakymmenissä oleva nainen, joka vietti päivänsä lasten kanssa peuhaten ja iltansa kissansa korvantauksia rapsuttaen. Kyseinen kolli kiehnäsi paraikaa säärtäni vasten.
Kuppi alkoi hiljalleen viilentyä sormissani ja kohotin nestettä taas huulilleni. Hermionea ei voinut sanoa kauniiksi: tällä oli sotkuinen tavallisenruskea tukka, suora nenä ja rehelliset silmät. Hänen piirteissään oli terävyyttä, joka takasi jämäkkää toimintaa suoraviivaisuutta. Ei sellaista ihmistä voinut sanoa kauniiksi. Mutta jotain puoleensavetävää naisessa kuitenkin oli. Katsahdin häntä nopeasti ja yllätyin silmien kysyvästä ilmeestä.
”Mitä?”
Kevyt naurahdus, hyväntahtoinen. ”Kysyin vain, että haluaisitko tulla perjantaina tänne katsomaan sen leffasarjan ensimmäisen osan?”
Joskus toivoin, että voisin punastua. Silloin olisi helpompi ilmaista tunteitaan. Nyt yskähdin vaivautuneena ja toivottavasti nolostuneen näköisenä - olihan nyt vieraana kauhean epäkohteliasta olla kuuntelematta. Nyökkäsin kuitenkin vakaasti ja lausuin kiitokseni ääneen. Hermione näytti olevan mielissään.
Vilkaisin kelloa ja ah, kotiin menoaika. Hyvällä tuurilla Violet olisi jo nukkumassa. Sisarella oli pohjattoman utelias luonne ja juorukorva. Mekö muka sukulaisia? Nousin ylös ja pahoittelin poistumista. Tarkoittaen sitä tällä kertaa jopa jossain määrin tosissani. En ollut maailman seurallisimpia ihmisiä, mutta seura teki aina välillä terää. Nosti ylös, mahdollisesti valheellisesti, olemattomuudesta. Teehetkemme oli ollut tosin sen verran hiljainen, että yksinäinen kävely tyhjillä kaduilla tuntui kutsuvalta, lupaavalta, suojaavalta.
Hermione nousi seuranani ja saattoi minut ovelle. Vedin takkini niskaan ja käännyin hymyilemään vielä viimeisen kerran, kun Hermionen nenä oli yhtäkkiä kovin lähellä omaani. Tunsin kädessäni toisen samanlaisen lämmön. Hennon puristuksen. Ehkä tämä oli niitä ikuisuuden kestäviä pysähtyneitä hetkiä, jolloin kellon kovaääninen sekuntiviisari oli viimein vaiennut hetkeksi. Koska siltä tämä tuntui. Hermionen rinnat painuivat pehmeinä rintaani vasten, kun nainen nosti vapaan kätensä haparoiden niskaani ja katsoi silmiini.
Hymyili.
Suupieleni liikahti. Mitä oikeasti nytkö halusinko, menikö tämä nyt näin?
Hermionen huulet olivat kuivat. Silmäni olivat kiinni ja puristin hänen kättään lujasti. Sydän kuunteli kelloa ja tarrauduin kevyesti toisellakin kädelläni naiseen. Suudelma oli kevyin aikoihin: huulten hento kosketus ja suloinen paine, jota halusi syventää, saada enemmän kiihkeämmin voimakkaammin, mutta toisaalta taas pitää samana, yhtä lupaavana, ystävällisenä, turvallisena ja suojaavana. Hermione suuteli rauhallisesti, hän valoi minuun maltillisuutta ja sormeili niskahiuksiani. Sähköisti ihokarvat. Painoi huulensa vielä kerran vasten omiani ja perääntyi sitten aavistuksen.
”Hyvää yötä...”
Ja kävelin pidemmän matkan kotiin.
*
Tuletko perjantaina, kahdeksalta?
Totta kai aioin mennä. Vietin arkipäivät haaveillen, yöt koettaen unohtaa. Istuin usein talon lähellä sijaitsevassa lahdelmassa ja tuijotin aaltoja. Tarkkailin pieniä kuohupäitä, jotka tyrskivät ja hörähtelivät seuranani meren velloessa suuntaan ja toiseen. Kotitie ei ollut koskaan vilkas ja sain tarvitsemaani rauhaa. Ainakin paremmin kuin kotona, koska Violet oli ottanut tavakseen tuppautua seuraani ja rupatella tyhjänpäiväisiä. Koetti kai saada minusta selvää, pohtia, millaisesta masennuksesta oikein oli kysymys. Tuntuihan se toki ihan kivalta, kun joku huolehti ja kyseli perään, mutta olin jo niin tottunut siihen, että olin yksin, selvisin yksin ja tein kaiken yksin. Mutta toisaalta, olinhan asunut siskon kanssa samassa talossa jo useamman kuukauden, kai sitä jossain vaiheessa piti hyväksyä se, ettei kaikkea voinut pitää itsellään. Vaikka kuinka olisi halunnut. Ja halusin kovasti. Mutta enkö juuri sen takia ollut tullut tänne?
Ja olihan Hermione...
Istahdin kylmälle kivelle ja kaivoin tennarini kuivaan kovaan santaan. Hermionen kanssa oli mukava puhua, helppo keksiä pieniä keskustelunaiheita, jotka eivät tuntuneet väkinäisiltä tai pakollisilta. Ja hiljaisuus, ah sitä siunattua hiljaisuutta! Tuntui ihanalta istua jonkun vieressä ilman sitä tunnetta, että piti koko ajan rääkätä aivojaan, jotta keksisi jotain fiksua sanottavaa, mitä tahansa, täyttäisi kaikuvan tilani äänistä.
Ei meillä ollut edes mitään ihmeellisiä puheenaiheita. Työ aina silloin tällöin, tai no enimmäkseen Hermionen, koska en mielelläni puhunut omastani, liikaa ikäviä ajatuksia tyhjyydestä. Mutta naisen luokka kuulosti hassulta tapaukselta: lapset olivat aktiivisia ja puheliaita, joten luokassa sattui ja tapahtui. Hän sai minut nauramaan pienillä sattumuksilla ja hyväntahtoisilla vitseillä oppilaistaan. Hermionen ystävät, jotka tunsin. Maailman meno ja mielipiteiden vaihto, vaikka minulla ei usein ollutkaan mitään maailmaa mullistavaa sanottavaa. Ei ollut koskaan ollut tarvetta muodostaa niitä. Oli kuitenkin mukavaa, kun ajatuksistani oltiin kiinnostuneita ja niiden perään kyseltiin ei kärkkäästi vain rohkaisevasti. Hermione oli aina kohtelias ja huomaavainen, pidin jopa hänen päälle päsmäröivästä luonteestaan - nainen oli puhelias ja tällä oli aina ehdotuksia siitä, mitä tekisimme seuraavaksi, missä tapaisimme seuraavalla kerralla. Ei tarvinnut itse ottaa paineita siitä, että täytyisi olla luova. En olisi lähtenyt minnekään, jos minun olisi pitänyt hoitaa aloitteiden teko, ja alkava ihmissuhde olisi päättynyt siihen (tai mistä sitä tietää - Violet olisi saattanut pakottaa minut ulos).
Hymyilin hieman tarkkaillessani aaltoja. Potkaisin kengät pois jalastani ja lähestyin rauhatonta merta. Kylmä vesi rauhoitti sävähtelevää mieltä, tuntui hyvältä tuntea hetken aikaa pelkkää jäätävää kylmyyttä ja tyhjyyttä ilman hämmentäviä mietteitä. En pitänyt siitä, että pääni oli täynnä ajatuksia. Se sai minut aina hermostumaan ja levottomaksi eikä sellainen tietenkään tehnyt öitä helpommiksi. Naurahdin meriveden kastellessa farkkujeni käärittyjä lahkeita. Kuinka naurettavaa, että olin ollut typerän idioottimaisen uhkarohkea ja jättänyt reseptilääkkeeni kotiin. Kuinka olin oikeasti voinut uskoa, että kaikki olisi täällä jotenkin helpompaa? Että nukahtaisin tuosta vain? Koska eihän mikään koskaan ollut niin yksinkertaista.
Varpaani alkoivat olla tunnottomat ja viileä koillistuuli puhalsi takkini avoimesta kaula-aukosta sisään. Suljin silmäni ja koetin antaa kylmyyden vallata kehoni, turruttaa kaiken. Siitä huolimatta tuntui, että aivoni jatkoivat liikettään.
Kyllähän minä ennen Kirkcaldyyn tuloani olin jollain tasoa tiennyt, mitä Lontoon ongelmani oikein käsittelivät. Sosiaalinen piiri olematon, mitättömiä töitä ja sitten loputon tyhjyys. Burn out? Ei, koska vaikka työskentelin paljon, en ajanut itseäni sietokykyni äärirajoille. Ei minulla ollut mitään syytä siihen, ei mitään motivaatiota. En olisi hyötynyt siitä mitenkään, se ei olisi tarjonnut minulle minkäänlaista tyydytystä. Eikä ketään kiinnostanut. Ja unilääkkeiden voimalla olin nukkunut tavallisia yöuniakin.
Kuinka voi tuntea itsensä niin yksinäiseksi miljoonien ihmisten keskellä? Kuinka voi tuntua niin pahalta, ettei työpaikalla kukaan jaksa edes nyökätä päätään aamutervehdykseksi? Että en ollut olemassa, turhuus tarpeettomuus silmäkulmaa ärsyttävä roska? Näkymättömyys söi sielua.
*
Opettajien huone oli täynnä ääntä. Oli ruokatauko ja kaikki häärivät pikalounaidensa ääressä. Otin lämmitetyn lasagneni ulos mikrosta, työnsin oven varovaisesti kiinni ja noukin ruokailuvälineet käteeni. Käännyin ympäri.
Pöytätilaa ei ollut valtavasti, mutta kuitenkin riittävästi, jos kaikki ajoittivat ruokailunsa oikeaan aikaan. Nytkin osa opettajista ja satunnaisista luennoitsijoista seisoskeli kahvitiskin ääressä kupit käsissään, puheensorina kuohui heidän huuliltaan.
Kierrätin katsettani ympäri huonetta ja paikansin tyhjän tuolin. Katsahdin nopeasti ympärilleni, painoin harteitani vaistomaisesti lysyyn ja harpoin paikkaa kohti. Olin muutaman metrin päässä, kun tyhjän paikan vieressä istuva luonnontieteiden professori Beatrice heilutti iloisesti kättään selkäni taakse ja huikkasi iloisesti: ”Tracey, tule tänne, täällä on vapaa paikka!”
Hän ei voinut olla huomaamatta, että olin juuri asettumassa syömään.
Ryhti painui vielä kumarampaan ja astelin ikkunan viereen syömään seisaaltani.
*
”No niin, asettukaapa nyt.”
Koetin saada ääntäni kuulumaan hälisevien oppilaiden yli. Muutama innokkain tuijotti minua kiinnostuneena muistilehtiöt valmiina, mutta suurin osa oli päättänyt ignoorata minut aivan huoletta. Ihan turhaahan sitä nyt oli kuunnella.
”Tänään jatkamme Englannin sisällissotia. Voisiko joku kertoa, mihin jäimme edellisellä kerralla?”
Katsoin eturivissä istuvaa tyttöä, jonka nimi oli Luna tai Lily tai Lisa... Varmaan Lisa. Nyökkäsin, pakotin epämääräisen kohteliaisuutta välittävän ilmeen kasvoilleni. En kuunnellut, mitä tyttö selitti - kyllähän minä nyt opettajana tiesin, mihin olimme jääneet. Sen sijaan kuuntelin röhönaurua, kovaa piippaavia kännyköitä ja askelia porukan lappaessa myöhässä sisään.
*
Olin uskaltautunut ulos alkusyksyn vielä lämpimiin päiviin. Pieni paikallisbaari asuntoni kulmilla, joka yleensä oli tyhjänpuoleinen. Niin tänäänkin. Istuin terassilla olutta siemaillen ja annoin auringon vielä lämmittää kasvojani. Näytin edes siltä, että tein jotain.
”...ja sitten hän...”
”Shh!”
Vilkaisin vieruspöydässä istuvaan naiskaksikkoon: tupeeratut hiukset, raskas meikkikerros, typerät kesävaatteet. Kikattavat äänet, juoronhimoiset silmät.
”Joku voi vielä kuulla!”
”Eihän täällä ole ketään!”
”No, okei, kerro sitten, mutta äkkiä!”
”No siis se...”
Hörppäsin puolet oluttölkin sisällöstä suuhuni niin, että yskitti.
*
Olin poissa työpaikaltani, ahdistavasta työympäristöstäni, mutta tunsin itseni yhä säikyksi, varovaiseksi, epäluuloiseksi.
*
Seisoin Hermionen ulko-oven edessä. Tuijotin valkoista kellonappia, joka kutsuisi minut sisään. En ollut nähnyt minkään liikahtavan: vielä olisi mahdollista perääntyä. Sipaisin hiuksia pois kasvoilta ja rapsutin hetken kaulaani. Vaikeaa.
Olinhan toki luvannut tulevani. Mutta aina saattoi tulla esteitä, pikaisiakin. Mutta se taas olisi huijausta. Ja väärin. Ilkeää. Ja Violet tiesi, että olin täällä. Joten... Puuskahdin tuskastuneena, suljin silmäni ja koetin hengittää syvään. Rinnassa oli pieni kerä, joka hiersi. Olimme vaihtaneet Hermionen kanssa vain yhdet tekstiviestit sitten viime tapaamisen - ja olimme suudelleet silloin. Mitä tällaisessa tilanteessa kuului oikein sanoa, tehdä?
Hermostutti!
Painoin nappia, nopeasti kiireesti, etten ehtisi perua. Kaduin heti kuullessani askelia. Kamalaa.
Ovi avattiin. Hermione roikkui kahvassa ja hymyili minulle samaa vanhaa hymyään. Ystävällistä ja vastaanottavaa, rohkaisevaa ja kutsuvaa. Kuinka yhteen pieneen eleeseen saattoi sisällyttää noin paljon? Lähes pelottavaa.
”Hei.” Kuinka tuttavallista ja lämminhenkistä. Mitä piti ajatella?
”Hei.” Hymy jatkui. ”Tule ihmeessä sisään.”
Hermione ei juurikaan siirtynyt ohittaessani hänet. Käsivarret. Riisuin kaulahuivin ja takin samalla, kun hän vaihtoi sanoja säästä. Hermione sai sään kuulostamaan aina mitä luontevimmalta puheenaiheelta. Kuinka hän sen teki? Oli kivutonta myötäillä sanoja, helpottavaa.
Päädyimme seisomaan ahtaaseen eteiseen, hiljaisuuteen. Ei se tuntunut kiusalliselta, mutta jotain... Astuin pari askelta taaemmas ja käännyin kävelemään olohuoneeseen. Kuulin Hermionen odottavan neljä askelta ja seuraavan sitten perässä. Pysähdyin sohvan viereen ja katsoin elokuvan päävalikkoa tv-ruudulta.
”Pistin dvd:n jo sisään. Mitä jos avattaisiin pullollinen viiniä? Kävin tänään ostamassa juustoja, pidätkö niistä?”
Kulutin aikaa sormeilemalla sohvatyynyjen virkattuja päällyksiä ennen kuin käännyin kohtaamaan Hermionen odottavan katseen. Hymy huulille, kohteliaisuus silmiin. Mitä tämä varovainen etäisyys oikein oli?
”Valkoviini kuulostaa hyvältä. Ja joo, pidän kyllä juustoista. Millaisia sinulla on?”
Hermione viittasi minut mukaansa keittiöön ja selosti jokaisen juuston historian erikseen ottaessaan niitä esille jääkaapista. Ojensi minulle tarjottimen ja käveli läheltä noutaessaan korkeita viinilaseja. Käänsi minut olkapäästä oikeaan suuntaan. Hän kertoi minulle päivästään - ”Ne lapset! Ihmettelen välillä turhan usein, kuinka jaksan heitä. He ovat välillä ihan mahdottomia.” - ja asetteli juustoja sekä viinirypäleitä kauniisti sohvapöydälle ennen kuin asetuimme istumaan. Tai minä asetuin, koska hän kiiruhti vetämään verhoja ikkunoiden tielle.
Istuuduin kahdenistuttavan sohvan vasempaan päätyyn, melko lähelle käsinojaa. Se tuntui luontevalta, nojaan oli mukava tukeutua. Hermione asteli hitaammin takaisin ikkunoiden luota, käveli parin lipastonreunan kautta ja sytytti muutamia kynttilöitä. Romanttistako? Olin hermostunut.
”Avataanko pullo jo nyt?” Hermione katsoi minua kysyvästi.
Nyökkäsin. Voisi toki avata suunsakin. ”Avataan vaan.”
”Haluatko sinä?”
Pudistin yllättyneenä päätäni ennen kuin ehdin edes rekisteröidä sanoja. Mutta hymyilytti hieman, katsoin Hermionea ensimmäistä kertaa kunnolla sille illalle.
Nainen oli vetänyt hiuksensa niskaan löysälle poninhännälle. Yllä kauluspaita sekä suorat housut, asiallisen näköinen. Olin jo tottunut siihen - Hermionella oli yllään jos jonkinmoisia vaatteita eikä tällä tuntunut olevan mitään selvää tyyliä. Se tuntui jostain syystä rauhoittavalta, abstrakti rikkonaisuus... Kuin kaiken ei tarvitsisikaan olla järjestyksessä. Sai olla hajonnut. Nyppäsin nukkapallon neuleestani.
Hermione kiersi pullonkorkin irti ja hymyili sitten minulle. ”Saisiko olla viiniä?” Kiusoitteleva äänensävy oli jollain tapaa intiimi. Hän hipaisi sormiani ojentaessaan lasiani.
”Kippis.”
”Kippis.” Kling.
Hermione noukki kaukosäätimen käteensä ja painoi play:ta. Pehmeä tunnusmusiikki voimistui samalla, kun nainen asetti säätimen takaisin pöydälle ja nojautui katsomaan elokuvaa. Olin liikkunut saadakseni lasini - taas ne samat olkapäät. Mietin siirtymistä turvalliseen nojausasentoon, mutta se olisi voinut tuntua hänestä epämiellyttävältä. Ja toisen lämpö tuntui miellyttävältä.
*
”Mitä pidit?”
Hermione kaatoi minulle vähän lisää viiniä ja leikkasi juustoista siivuja, ojensi maisteltavaksi. Hänen reitensä oli pehmyt omani vieressä ja olin miettinyt puolen elokuvaa, halusinko olla siinä vai en. Kai se kertoi jotain, että pysyin paikallani. Toisaalta, olisinko voinut edes toimia toisin. En luultavasti.
”Se oli hyvä”, siemaisin viiniä. Raikasta valkeaa, joka sai juustojen voimakkaat aromit esiin. ”Oli mukava katsoa. Vaikka olihan se loppu vähän outo, pahan velhon kasvot toisen velhon takaraivossa.” Hymyilin. Kommunikointia. Rentoutta.
Hermionen huulet olivat kapeat, kun hänen suupielensä kohosivat ylös. Hänen poskensa taittuivat punaisen suuntaan. ”Mukava kuulla. Haluaisitko nähdä loputkin jossain vaiheessa?”
Nyökkäsin, mutta en ollut varma, näkikö hän elettäni, koska hän laski lasinsa juuri silloin pöydälle ikään kuin ei olisi edes odottanut vastaustani. ”Joo, se olisi varmasti mukavaa. Tarina vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta.”
”Hienoa.” Lasi oli pöydällä ja Hermionen sormissa taas juustoa. Hymyilin kohteliaasti nostaessani käteni ottaakseni sen vastaan, mutta pala oli jo huulieni edessä ja katsoin hämmentyneenä.
”Maista.”
Avasin suuni automaattisesti ja Hermionen sormet koskettivat huuliani. Yksi jäi hetkeksi niiden väliin. Juusto oli jotain pehmeää: tuppasi tarrautumaan hampaisiin, mutta maistui hyvältä.
”Hyvää.”
”Eikö olekin. Vanhempani olivat vähän aikaa sitten Ranskassa ja toivat tuliaisiksi. Olen vähän säästellyt.”
”Kai tästä pitäisi sitten olla otettu.”
”Tämä tuntui hyvältä hetkeltä avata pakkaus.”
Ja hän kumartui suutelemaan. Käsi nousi niskaan, veti lähemmäs ja huulet olivat painavan voimakkaat. Vaativat vastaamaan ja avasin suuni, kieli oli märkä ja maistui viiniltä. Mitä? Hermionen pakarat olivat pehmeät reisilläni ja naisen käsi puristi kylkeäni. Kutitteli rintapieltä. Selkäni oli vasten sohvapehmusteita ja hänen rintakehänsä painautui omaani. Niin lähellä, niin todellisena tässä hetkessä.
Käteni olivat hitaat, mutta ne liikkuivat kuitenkin. Koskettivat paidan läpi kohoavaa selkärankaa ja löysivät sotkuiset hiukset, jotka irtoilivat pidikkeestään pehmeänä yhtenäisenä mattona olkapäille ja niskaan. Kaikki tuntui pehmeältä ja turvalliselta, Hermione söi huuliani hitain liikkein ja se tuntui mukavalta. En ajatellut sydämen tuntemista.
Hermione painoi kämmenensä rinnalleni. Yhtäkkiä tajusin hurisevan television ja ikkunaverhojen takaa loistavat katulamput. Sydän hakkasi henkitorvea. Käänsin pääni pois naisen huulilta.
"Liian nopeasti?"
Nyökkäsin.
"Oletko sä ennen ollut naisten kanssa?"
Naurahdin, tai tuhahdin, sarkasmia se kuitenkin oli. Naistenko kanssa? "Olen."
"Niin mä vähän ajattelinkin. Tykkäät edetä hitaasti?"
Pohdin hetken, mitä vastaisin. Silmieni edessä tanssi kasvottomia naisia, tunsin vaeltavat nopeat kädet vartalollani ja pääni muisti utuisen toisessa maailmassa olevan tunteen, joka täytti kehon ja laimensi kaiken muun. ”Muistatko mitä sanoin siitä tanssijutusta?”
Nyökkäys. Tietenkin. Hermione tuntui muistavan kaiken. Hän oli kysynyt asiasta pari viikkoa joulukuun alun ensitapaamisemme jälkeen ja olin selittänyt, että tanssiminen toi mieleen menneitä tapahtumia, joita en niin mielelläni miettinyt. Hän oli ollut liian kohtelias udellakseen enempää, mutta käsien jännittynyt asento kaulani ympärillä viestitti, ettei asiaa ollut unohdettu.
”Tuleeko sulle tästäkin mieleen jotain menneeseen liittyvää?”
Puhumista. ”Mmh”, ynähdin ja tarkkailin kasviasetelman ympärillä pörräävää kukkakärpästä. Se asettui jonnekin istumaan enkä enää nähnyt sitä. "En ole koskaan seurustellut naisen kanssa."
Hermionen pää nytkähti. Tarkoitukseni ei ollut ollut laukaista sitä noin pelkistetysti. Mitäs nyt. "Tai siis. Ei se ole ongelma. Tai en tiedä, onko se. Olen kokeillut suhteita miehiin, mutta siitä on jo vuosia." Pälätinkö? "Tarkoitan siis, että suhteeni naisiin ovat olleet..."
"Vain seksuaalisia?"
"Niin."
"Ymmärrän." Ja minusta oikeasti tuntui, että hän ymmärsi. Että käsi rinnalla oli tuntunut siltä, että olisin taas vanhassa kantabaarissani vetämässä viskishotteja kurkusta alas, huutamassa ääntäni käheäksi musiikkiin ja vetämässä nimettömiä ihmisvartaloitani itseäni vasten ennen kuin vuorossa olisi kylmä aamu vieraassa sängyssä ja krapulainen matka kotiin.
"Saanko kuitenkin suudella sua?"
Yllätyin niin, että katsoin Hermionea silmiin. Suorapuheisuus ei ollut yleinen piirre ihmisissä. Kaikki kiemurtelivat ja kaartelivat, ja itse olisin ansainnut mitalin, jos siitä olisi järjestetty olympialaiset. Katse oli vakaa ja sormet olivat pysäyttäneet niskahiuksieni näpräämisen.
"Saat."
Hermione kumartui jälleen lähemmäs ja painoi huulensa omiani vasten. Piti vain siinä, ei tehnyt enempää. Jokin minussa halusi enemmän, mutta toinen puoli oli tyytyväinen juuri tähän. Huomasin taas käteni hänen lanteillaan.
”Miltä se tuntui?”
Kysymyksiäkö? ”Mukavalta.” Kuinka aikuista.
Hermione hymyili toispuoleisesti, odotti. Kaikuva hiljaisuus. Nielaisin ja koetin saada sanoja päähäni. ”Se tuntui... hyvältä. Ei pahalta. Anteeksi, kun olen näin vaikea.”
Sain suukon poskeeni. ”Ei se haittaa. Olet jännittävä ja kiinnostava.”
Katsoin olkapäähän enkä tiennyt, mitä tehdä kurkkuani kosiskelevalle sydämelleni. Kädet kylmenivät ja seinät alkoivat jo hieman ahdistaa. Mutta hän istui sylissäni enkä päässyt minnekään.
”Hei.” Ääni käski katsomaan, joten katsoin. ”Ei sun tarvitse sanoa mitään. Ihan oikeasti.”
Silmäni sanoivat varmasti epäilykseni ääneen, koska sillä hetkellä se tuntui kaikista turvallisimmalta vaihtoehdolta. Kiinnostavana olemisessa oli omat vaaransa. Huomautin asiasta.
”Mä pidän susta, Pansy. Ja tahtoisin tutusta suhun. Muussakin kuin ystävämielessä.”
*
Ja niin me sitten tutustuimme toisiimme. En osannut hakea Hermionen läheisyyttä mutta olin kiitollinen hänen oma-aloitteisuudestaan, rohkeudestaan ja määrätietoisuudestaan. Hän tuntui aina tietävän, mitä tehdä, mitä sanoa, kuinka käyttäytyä. Milloin olla hiljaa ja mitkä asiat jättää mainitsematta. En halunnut puhua meistä, koska kaikki oli vielä niin uutta ja oli liian kauhistuttavaa ajatella, että sellainen käsite olisi oikeasti muodostumassa.
Näimme usein. Tapasin Hermionen luokan, kun menin häntä koululle vastaan. Sain tietää, että vierailemamme kiinalaisravintola oli Hermionen yksi suosikkiravintoloista koko Britanniassa - ja omien sanojensa mukaan hän oli syönyt niistä useassa. Opin hänen musiikkimakunsa sekä suosikkikirjailijansa. Sellaista pikkutietoa, jota ihmisistä kerää, kun heidän kanssaan viettää aikaa. Ja se tuntui ihan mukavalta.
Ja vaikka näimme säännöllisesti, en kokenut pakotetta siihen, että meidän täytyisi olla koko ajan yhdessä. Joka päivä pitäisi nähdä. Saatoin sanoa, että ei tänään, ja se tuntui mahtavalta. Jos se häiritsi Hermione, ei hän ainakaan sanonut asiasta mitään. Oli kuitenkin mukavaa saada huomiota ihan vain minulle - sellaista en ollut aiemmin kokenut. Aivan kuin minulla olisi ollut oikeaa merkitystä.
Opin arvostamaan kännyköitä aivan uudella tavalla. “Mitä kuuluu“ lakkasi kuulostamasta niin kovin laimealta ja teennäiseltä, ainakin suurimman osan ajasta. Ja niissä oli se hyvä puoli, että ne saattoi huomioida tai jättää oman onnensa nojaan, ihan miltä sillä hetkellä saattoi tuntua. Istuin monesti huoneessani keskellä yötä ja näpyttelin Hermionelle tekstareita, joita en koskaan lähettänyt. Mutta tuntui siitä huolimatta hyvältä kirjoittaa: kertoa, että sängyn alla oli matala ääni, joka kuiskaili; että verhot heiluivat ja koettivat päästä käsiksi kaulaani käsiini sieluuni; että välillä hiljaisuus soi niin äärettömän kovaa että korvissani kaikui useiden tuntien ajan. Mutta toisinaan tyhjiä ajatuksia auttoi se, että täytin ne Hermionella.
Hermione ei avautunut minulle mietteistään fyysisen koskettelun osalta. Minusta tuntui, että hän toppuutteli. En tiedä, oliko se hyvä vai huono. Luultavasti parempi kuin että hän olisi toiminut mielivaltaisesti vartaloni kanssa. Levottomat kädet huulet raajat vierailivat toisinaan pimeissä öissäni. Välillä tunsin Hermionen käden painon rinnallani - vaihtelevasti raskaana ja pehmeänä. Sain suukon poskelle; suupieleen; huulille, kun saavuin hänen taloonsa (koska miksi ihmeessä hän olisi tullut Violetille). Käsivarsi vyötäröllä ohjaamassa epävarmaa liikettä tuntui turvalliselta.
Tammikuun viimeinen perjantai sisälsi viimeisen Potter-leffan. Tuttu sohva, tuttu tunnelma, tuttu läheisyys. Hermione oli kaivautunut kainalooni sykkyrälle ja siemaili viiniään tyytyväisen oloisena. Käsivarteni oli naisen harteilla ja nojasin päätäni pörröiseen hiuspehkoon. Elokuvan lopputekstit välähtivät ruutuun ja Hermione kohottautui hitaasti venytellen pystyasentoon, kääntyi sitten hymyilemään minulle.
”Mitä tykkäsit?”
”Hyvähän se oli. Aika surullista, että se rehtori koki noin karun lopun. Olisi musta ansainnut parempaa, varsinkin Harryn takia.”
”Joo, olen samaa mieltä. Mutta pitäähän tällaisissa tarinoissa aina jonkun kuolla, muuten me istuttaisiin tässä valittamassa, että liian kliseetä ja helppoa, kun kaikki selvisivät.”
”Totta, hyvinkin mahdollista.”
Hymyilin Hermionen silmiin ja kippasin lopun lasinpohjasta kurkkuuni. Pudistin päätä uudelle täytölle. Nainen tuli lähelle pöydän äärestä ja kietoi kätensä kaulani ympärille. Painoi laiskasti hymyillen huulensa leukapieleeni ja jätti kevyen vanan. Teki mieli pyyhkäistä kosteus pois. Käänsin hieman päätäni ja tarjosin huuliani - kosketus tuntui mukavan tutulta ja tervetulleelta. Hermione kiemurteli hieman parempaan asentoon ja laski kätensä vyötärölleni, piti vakaasti kiinni. Olin jo oppinut liikuttamaan käsiäni luontevasti, vaikka läheisyys tuntui välillä yhäkin vieraalta. Kuinka vaikeaa oli oikeasti oppia, että toisen ihmisen kosketukseen vastataan kosketuksella eikä pelkällä liikkumattomuudella ja suunsa käyttämisellä? Mutta se liikkumattomuus oli niin paljon helpompaa... miksei ihminen osannut lukea toisen ihmisen katsetta elettä tapaa. Olisi tehnyt asioista yksinkertaisempia.
Aika kului, kun Hermione liikutti käsiään vartalollani ja minä koetin hymistä myöntymistäni. En ollut koskaan varma, huomasiko hän, jos pidin jostain. Luultavasti ei, koska suurimman osan ajasta en osannut ilmaista sitä. Olin tottunut erilaiseen lähestymistapaan: nopeat taipuvat vartalot toisiaan vasten kovalla sängyllä avointa voihkinaa suoraan toisen suuhun käsiä kaikkialla valtava kiire nopeudella nollasta sataan. Kuinka siis ilmaista se sama hellästi vaivihkaa varoen? Ajattelin niin kovin paljon.
Pidin, kun hän otti korvannipukkani suuhunsa ja imi. Hamusi huulillaan ruston päätä ja nuoli kielellään korvalehteä. Se lähetti aina väristyksiä pitkin kehoani ja sai haluamaan vartaloa vasten vartaloa. Olin ylpeä siitä, että olin onnistunut ilmaisemaan tämän Hermionelle - kurkun inahdus siis toimi? Ja nyt hän teki sitä toistuvasti ja tuntui kostealta. Käteni oli pehmeällä reidellä ja hänen hameensa oli kohonnut ylemmäs, paidankaulus oli avonainen ja paino päälläni tuntui -
Hermione vetäytyi pois, nousi ylös, hymyili ja ojensi kätensä.
”Sun pitää varmaan mennä?”
”...niin.”
Tartuin käteen ja nousin ylös. Seisoin siinä ja tuijotin Hermionea silmiin. Nainen hymyili niin kutsuvasti mutta halusi minut silti pois? Mutta olin ollut kuulevinani kysymysmerkin. Seurasin vetävää kättä eteiseen ja annoin hänen auttaa takin päälleni. Pipon reuna kutitti vähän hipaistessaan otsaa ja Hermione kietaisi kaulaliinan kaulani ympärille, ei irrottanut otettaan vaan oli aivan edessäni, hengitti kasvoilleni ja katsoin hänen kaartuneita huuliaan.
Toimin - painoin hänet vasten eteiskaapin seinää, vedin itseni hänen päälleen ja huulet olivat viimein sitä, mikä oli minulle ennestään tuttua. Kiihkeyttä voimaa halua, sitä patoutunutta energiaa, jonka ovea raotettiin ja se syöksähti ulos, hallitsi mielen ja kertoi hermostoille, mitä käskyjä välittää kehon eri osiin.
Hermione vastasi! Repi tarpeettoman toppatakin pois päältäni, pipo tarrautui hetkeksi hänen hiuksiinsa mutta tippui pois, kun aloimme kompastella takaisin asunnon lämpöön toistemme ympärillä. En ajatellut askeliani, mutta ne johdatettiin olohuoneen ohi pidemmälle siihen huoneeseen, jossa Hermione vietti rauhaisat yönsä. Tiputin paljastavan paidan pois käsistäni ja nautin siitä täyteläisyydestä, jonka käteni kohtasivat noustessaan rinnoille. Pehmeä vatsa tuntui turvalliselta ja halusin painaa nenäni napaan, hengittää tuoksua tuntea sen ympärilläni hieroa sitä ihooni jotta yöt eivät olisi kanssani yksin. Selkä kaatui vasten sänkyä ja raajoja tuntui olevan joka paikassa ja Hermione suuteli minua ja nuoli huuliani ja kielten kohtaaminen säväytti vartaloita ja ah
vaatteita äkkiä pois tieltä enemmän nopeammin kiihkolla hiuksia suussa sormia kyljillä huulia rinnoilla jättämässä punaisia jälkiä imemässä mmh käsiä joka paikkaan tajusiko sitä kaikkea edes ehtinyt ei tahtonut ei miettiä mitä Hermione allani suu auki ynähtelemässä hiljaa enemmän hiljaa enemmän karvoitus on karheaa sormien herkällä pinnalla mutta sen pehmentää kosteus kun sormet kastuvat ja kuuluu ääniä aah turvonnutta nuppua kosketetaan ja tähtisadetta sormet sisällä syvemmälle! onko mahdollista pakko olla yhtä aikaa liikesarja mahdotonta epätahtiin kovempaa ei älä lopeta vielä vähän pidemmälle lanteet liikkuvat kurottavat yhä edemmäs vielä vielä vielä nyt älä juuri kyllä huippusanat tulevat mieleeni
tämän minä osaan.
Kun kukaan ei nää
Mä annan kääntää tän pään
Ja sä viet mut nukkumaan
Kun kukaan ei nää
Mä annan kääntää tän pään
Aamulla piha on valkoinen
On luvattu lunta
Rakennetaan linna
Kiiltävät kiskot loppuu tässä
Risteys josta mennään omiin suuntiin
Oon pitkään kääntynyt vasempaan
Mutta tänään sataa vähän vähemmän
Tänään sataa vähän vähemmän
Ei kukaan hei nää
Mä annan kääntää tän pään
Ja sä viet mut nukkumaan
Muut luvut.
Kirjoittaja: Arte
Beta: stargazerworld (osat 1-3), epakelpo (osat 3-12)
Ikäraja: kyllä se jossain vaiheessa K-18 on, aloitetaan matalasti
Henkilöt: Pansy, Hermione, Violet (OFC), Neville ym.
Tyyli: AU, non-magical, draamaa, romanssia, angstausta, ahdistusta
Varoitukset: Tämä ficci on AU ja non-magical, eli Potter-hahmot ovat aivan tavallisia ihmisiä eikä mitään taikuutta ole olemassakaan.
Vastuunvapaus: Hahmot ei minun, paitsi Violet. Kirkcaldy on oikea paikka, mutta olen käynyt vain Lontoossa, joten kaikki muu Britteihin liittyvä on täysin omasta päästäni, Wikipediasta ja Google Mapsista.
Osallistuu: Kuukaudesta toiseen, kaamoksesta valoon -haaste, Albumihaaste (Scandinavian Music Group - Nimikirjaimet), FF-100 sanalla 009. Kuukaudet, OTP, oma aakkoshaaste
A/N Olen niin iloinen tästä ficistä etten saata uskoa! Olen tehnyt tämän ficin kanssa useita kokeiluja oman kirjoitustyylini suhteen ja olen pitänyt lopputuloksista. Toivottavasti onnistun vastedeskin.
TAMMIKUU
Scandinavian Music Group - Huomisen sää
Mustat katot tippuu vettä
Muut menee lämpimään
Vain harva huomaa että
Tänään sataa vähän vähemmän
Tänään sataa vähän vähemmän
Autiot kadut kaikuivat hitaita askelia. Omakotitalojen ikkunat paljastivat lämpimät ruokapöydät ja iloiset turvalliset hymyt. Isä laski raskaan kätensä tyttärensä hartialle ja kehui tämän puutarhapiirustusta. Kuinka kaunista ja koskettavaa, yltiöpäisen nukkekotionnellista, tyhjentävää ja stereotypioita vahvistavaa. Käänsin katseeni eteenpäin ja olkapääni hipaisi Hermionen olkaa väistäessäni vesilätäkön.
Pysähdyimme tienristeykseen, kohdistin nenäni naisen kasvoja kohti.
”Kiitos paljon illasta, elokuva oli tosiaan viihdyttävä.” Hymyilin vinosti. Äänen teki mieli kehrätä, vähän tai ehkä vielä hieman enemmän.
Hermione vastasi hymyyni ja ajattelin näkemäni perheen nukkekotimaista täydellistä eloa.
”Kiitos itsellesi.”
”Pitäisi tästä varmaan sitten kotiin.” Violetin hymy, oman huoneen pimeys, olemattomat pillerinpyörittäjäpurkit.
”Niin...” Naisella oli epäröintiä äänessään. Jos olisin koira, korvani kurkistelisivat nyt pilviä. ”Haluaisitko lähteä luokseni vielä yhdelle teekupille? Leivoin päivällä piirakkaa.”
Nyökkäsin suupielet kohoten. Seurasin askelia vasemmalle, mutta oli silti pakko vielä vilkaista oikean suuntaan. Edessä epävarmuus vastaukset, takana turvallisuus kysymykset?
*
Hermionen teekannu oli kaunis ja höyryävä. Hän laski sen puiselle pannunaluselle kaadettuaan kaksi suurta kuppia täyteen kultaista nestettä. Kuinka englantilaista. Kiersin kylmät sormeni kiitollisena lämmön ympärille ja annoin teen vahvistaa kohmeita jäseniäni. Hiuksista tippui vettä niskaan.
”Pidätkö siitä? Se on jokin uusi teemerkki, en ole ennen maistanut. Vaniljaa ja pähkinää, aika hassu sekoitus.”
Hymyilin aika usein Hermionen seurassa. Aina välillä useammin kuin Violetin. ”Joo, tämä on hyvää. Vanilja tasoittaa pähkinän sellaista kuivakan oloista makua.”
”Niin minustakin. Pitää muistaa merkki, minusta tällä oli muitakin aika jänniä yhdistelmiä.”
Seinäkello tikitti tasaista tahtia ja seurasin sekuntiviisarin taivalta. Näin Hermionen tuijottavan ikkunasta ulos sateiseen säähän. Siirsin silmäni hitaasti pitkäsormiseen käteen, joka lepäsi huolettomasti keskellä pöytää, kuin vahingossa asetettuna. Hörppäsin lisää kuumuutta sisääni ja sipaisin samalla hiuksen pois kasvoiltani. Käteni päätyi melko lähelle toisia sormia. Hermionen pää käännähti automaattisesti vähän ja nautin siitä pienestä sykkyrästä tunteesta vatsanpohjassani, joka hyrisi mielissään. Samaan aikaan takaraivossa nakutti pieni sinnikäs ääni, joka kutsui itseään järjeksi.
Olimme jo analysoineet katsomamme elokuvan loppuun. Jokin fantasiatyyppinen jatko-osa jostain pojasta, jolla oli arpi otsassaan ja joka taisteli maailman pahinta velhoa vastaan. Oli ollut ihan viihdyttävä, vaikka poikaparka olikin joutunut kestämään aivan liikaa - ja olihan se nyt aika epärealistista, että teini-ikäinen pystyisi kukistamaan voittamattoman vastustajansa. Mutta niinhän ne sarjoissa aina tekivät. En ollut nähnyt edellisiä osia ja Hermione oli ystävällisesti vihjannut, että voisimme katsoa ne joskus yhdessä. Kutkuttavaa.
Olimme käyneet viikko sitten keilaamassa. Ja vähän jälkeen joulun useampaan otteeseen luistelemassa - tekojäällä tietenkin. Ja Hermione oli esitellyt minulle Kirkcaldyn paikallisia nähtävyyksiä kymmenen kertaa Violetia mielenkiintoisemmin. Olin myös nauttinut pitkästä kävelyretkestämme merenrannalla (vaikka viima olikin ollut kova). Istuin kuitenkin vasta nyt ensimmäistä kertaa Hermionen keittiön puujakkaralla, kun tammikuu oli jo edennyt alkuunsa.
Miksi?
Uskalsin tehdä aloitteita, kun olin alkoholin vaikutuksen alaisena. Ja siihen lankaan en ollut tarttunut enää vuosiin. Mutta olin joka tapauksessa mieltynyt Hermionen seuraan ja saatoin myöntää sen itselleni. Mielenkiintoista sinänsä, koska en ollut pitkään aikaan kiinnostunut yhtään mistään. Ja mikä Hermionessa oli edes niin erottuvaa? Tämä oli tavallinen kolmissakymmenissä oleva nainen, joka vietti päivänsä lasten kanssa peuhaten ja iltansa kissansa korvantauksia rapsuttaen. Kyseinen kolli kiehnäsi paraikaa säärtäni vasten.
Kuppi alkoi hiljalleen viilentyä sormissani ja kohotin nestettä taas huulilleni. Hermionea ei voinut sanoa kauniiksi: tällä oli sotkuinen tavallisenruskea tukka, suora nenä ja rehelliset silmät. Hänen piirteissään oli terävyyttä, joka takasi jämäkkää toimintaa suoraviivaisuutta. Ei sellaista ihmistä voinut sanoa kauniiksi. Mutta jotain puoleensavetävää naisessa kuitenkin oli. Katsahdin häntä nopeasti ja yllätyin silmien kysyvästä ilmeestä.
”Mitä?”
Kevyt naurahdus, hyväntahtoinen. ”Kysyin vain, että haluaisitko tulla perjantaina tänne katsomaan sen leffasarjan ensimmäisen osan?”
Joskus toivoin, että voisin punastua. Silloin olisi helpompi ilmaista tunteitaan. Nyt yskähdin vaivautuneena ja toivottavasti nolostuneen näköisenä - olihan nyt vieraana kauhean epäkohteliasta olla kuuntelematta. Nyökkäsin kuitenkin vakaasti ja lausuin kiitokseni ääneen. Hermione näytti olevan mielissään.
Vilkaisin kelloa ja ah, kotiin menoaika. Hyvällä tuurilla Violet olisi jo nukkumassa. Sisarella oli pohjattoman utelias luonne ja juorukorva. Mekö muka sukulaisia? Nousin ylös ja pahoittelin poistumista. Tarkoittaen sitä tällä kertaa jopa jossain määrin tosissani. En ollut maailman seurallisimpia ihmisiä, mutta seura teki aina välillä terää. Nosti ylös, mahdollisesti valheellisesti, olemattomuudesta. Teehetkemme oli ollut tosin sen verran hiljainen, että yksinäinen kävely tyhjillä kaduilla tuntui kutsuvalta, lupaavalta, suojaavalta.
Hermione nousi seuranani ja saattoi minut ovelle. Vedin takkini niskaan ja käännyin hymyilemään vielä viimeisen kerran, kun Hermionen nenä oli yhtäkkiä kovin lähellä omaani. Tunsin kädessäni toisen samanlaisen lämmön. Hennon puristuksen. Ehkä tämä oli niitä ikuisuuden kestäviä pysähtyneitä hetkiä, jolloin kellon kovaääninen sekuntiviisari oli viimein vaiennut hetkeksi. Koska siltä tämä tuntui. Hermionen rinnat painuivat pehmeinä rintaani vasten, kun nainen nosti vapaan kätensä haparoiden niskaani ja katsoi silmiini.
Hymyili.
Suupieleni liikahti. Mitä oikeasti nytkö halusinko, menikö tämä nyt näin?
Hermionen huulet olivat kuivat. Silmäni olivat kiinni ja puristin hänen kättään lujasti. Sydän kuunteli kelloa ja tarrauduin kevyesti toisellakin kädelläni naiseen. Suudelma oli kevyin aikoihin: huulten hento kosketus ja suloinen paine, jota halusi syventää, saada enemmän kiihkeämmin voimakkaammin, mutta toisaalta taas pitää samana, yhtä lupaavana, ystävällisenä, turvallisena ja suojaavana. Hermione suuteli rauhallisesti, hän valoi minuun maltillisuutta ja sormeili niskahiuksiani. Sähköisti ihokarvat. Painoi huulensa vielä kerran vasten omiani ja perääntyi sitten aavistuksen.
”Hyvää yötä...”
Ja kävelin pidemmän matkan kotiin.
*
Tuletko perjantaina, kahdeksalta?
Totta kai aioin mennä. Vietin arkipäivät haaveillen, yöt koettaen unohtaa. Istuin usein talon lähellä sijaitsevassa lahdelmassa ja tuijotin aaltoja. Tarkkailin pieniä kuohupäitä, jotka tyrskivät ja hörähtelivät seuranani meren velloessa suuntaan ja toiseen. Kotitie ei ollut koskaan vilkas ja sain tarvitsemaani rauhaa. Ainakin paremmin kuin kotona, koska Violet oli ottanut tavakseen tuppautua seuraani ja rupatella tyhjänpäiväisiä. Koetti kai saada minusta selvää, pohtia, millaisesta masennuksesta oikein oli kysymys. Tuntuihan se toki ihan kivalta, kun joku huolehti ja kyseli perään, mutta olin jo niin tottunut siihen, että olin yksin, selvisin yksin ja tein kaiken yksin. Mutta toisaalta, olinhan asunut siskon kanssa samassa talossa jo useamman kuukauden, kai sitä jossain vaiheessa piti hyväksyä se, ettei kaikkea voinut pitää itsellään. Vaikka kuinka olisi halunnut. Ja halusin kovasti. Mutta enkö juuri sen takia ollut tullut tänne?
Ja olihan Hermione...
Istahdin kylmälle kivelle ja kaivoin tennarini kuivaan kovaan santaan. Hermionen kanssa oli mukava puhua, helppo keksiä pieniä keskustelunaiheita, jotka eivät tuntuneet väkinäisiltä tai pakollisilta. Ja hiljaisuus, ah sitä siunattua hiljaisuutta! Tuntui ihanalta istua jonkun vieressä ilman sitä tunnetta, että piti koko ajan rääkätä aivojaan, jotta keksisi jotain fiksua sanottavaa, mitä tahansa, täyttäisi kaikuvan tilani äänistä.
Ei meillä ollut edes mitään ihmeellisiä puheenaiheita. Työ aina silloin tällöin, tai no enimmäkseen Hermionen, koska en mielelläni puhunut omastani, liikaa ikäviä ajatuksia tyhjyydestä. Mutta naisen luokka kuulosti hassulta tapaukselta: lapset olivat aktiivisia ja puheliaita, joten luokassa sattui ja tapahtui. Hän sai minut nauramaan pienillä sattumuksilla ja hyväntahtoisilla vitseillä oppilaistaan. Hermionen ystävät, jotka tunsin. Maailman meno ja mielipiteiden vaihto, vaikka minulla ei usein ollutkaan mitään maailmaa mullistavaa sanottavaa. Ei ollut koskaan ollut tarvetta muodostaa niitä. Oli kuitenkin mukavaa, kun ajatuksistani oltiin kiinnostuneita ja niiden perään kyseltiin ei kärkkäästi vain rohkaisevasti. Hermione oli aina kohtelias ja huomaavainen, pidin jopa hänen päälle päsmäröivästä luonteestaan - nainen oli puhelias ja tällä oli aina ehdotuksia siitä, mitä tekisimme seuraavaksi, missä tapaisimme seuraavalla kerralla. Ei tarvinnut itse ottaa paineita siitä, että täytyisi olla luova. En olisi lähtenyt minnekään, jos minun olisi pitänyt hoitaa aloitteiden teko, ja alkava ihmissuhde olisi päättynyt siihen (tai mistä sitä tietää - Violet olisi saattanut pakottaa minut ulos).
Hymyilin hieman tarkkaillessani aaltoja. Potkaisin kengät pois jalastani ja lähestyin rauhatonta merta. Kylmä vesi rauhoitti sävähtelevää mieltä, tuntui hyvältä tuntea hetken aikaa pelkkää jäätävää kylmyyttä ja tyhjyyttä ilman hämmentäviä mietteitä. En pitänyt siitä, että pääni oli täynnä ajatuksia. Se sai minut aina hermostumaan ja levottomaksi eikä sellainen tietenkään tehnyt öitä helpommiksi. Naurahdin meriveden kastellessa farkkujeni käärittyjä lahkeita. Kuinka naurettavaa, että olin ollut typerän idioottimaisen uhkarohkea ja jättänyt reseptilääkkeeni kotiin. Kuinka olin oikeasti voinut uskoa, että kaikki olisi täällä jotenkin helpompaa? Että nukahtaisin tuosta vain? Koska eihän mikään koskaan ollut niin yksinkertaista.
Varpaani alkoivat olla tunnottomat ja viileä koillistuuli puhalsi takkini avoimesta kaula-aukosta sisään. Suljin silmäni ja koetin antaa kylmyyden vallata kehoni, turruttaa kaiken. Siitä huolimatta tuntui, että aivoni jatkoivat liikettään.
Kyllähän minä ennen Kirkcaldyyn tuloani olin jollain tasoa tiennyt, mitä Lontoon ongelmani oikein käsittelivät. Sosiaalinen piiri olematon, mitättömiä töitä ja sitten loputon tyhjyys. Burn out? Ei, koska vaikka työskentelin paljon, en ajanut itseäni sietokykyni äärirajoille. Ei minulla ollut mitään syytä siihen, ei mitään motivaatiota. En olisi hyötynyt siitä mitenkään, se ei olisi tarjonnut minulle minkäänlaista tyydytystä. Eikä ketään kiinnostanut. Ja unilääkkeiden voimalla olin nukkunut tavallisia yöuniakin.
Kuinka voi tuntea itsensä niin yksinäiseksi miljoonien ihmisten keskellä? Kuinka voi tuntua niin pahalta, ettei työpaikalla kukaan jaksa edes nyökätä päätään aamutervehdykseksi? Että en ollut olemassa, turhuus tarpeettomuus silmäkulmaa ärsyttävä roska? Näkymättömyys söi sielua.
*
Opettajien huone oli täynnä ääntä. Oli ruokatauko ja kaikki häärivät pikalounaidensa ääressä. Otin lämmitetyn lasagneni ulos mikrosta, työnsin oven varovaisesti kiinni ja noukin ruokailuvälineet käteeni. Käännyin ympäri.
Pöytätilaa ei ollut valtavasti, mutta kuitenkin riittävästi, jos kaikki ajoittivat ruokailunsa oikeaan aikaan. Nytkin osa opettajista ja satunnaisista luennoitsijoista seisoskeli kahvitiskin ääressä kupit käsissään, puheensorina kuohui heidän huuliltaan.
Kierrätin katsettani ympäri huonetta ja paikansin tyhjän tuolin. Katsahdin nopeasti ympärilleni, painoin harteitani vaistomaisesti lysyyn ja harpoin paikkaa kohti. Olin muutaman metrin päässä, kun tyhjän paikan vieressä istuva luonnontieteiden professori Beatrice heilutti iloisesti kättään selkäni taakse ja huikkasi iloisesti: ”Tracey, tule tänne, täällä on vapaa paikka!”
Hän ei voinut olla huomaamatta, että olin juuri asettumassa syömään.
Ryhti painui vielä kumarampaan ja astelin ikkunan viereen syömään seisaaltani.
*
”No niin, asettukaapa nyt.”
Koetin saada ääntäni kuulumaan hälisevien oppilaiden yli. Muutama innokkain tuijotti minua kiinnostuneena muistilehtiöt valmiina, mutta suurin osa oli päättänyt ignoorata minut aivan huoletta. Ihan turhaahan sitä nyt oli kuunnella.
”Tänään jatkamme Englannin sisällissotia. Voisiko joku kertoa, mihin jäimme edellisellä kerralla?”
Katsoin eturivissä istuvaa tyttöä, jonka nimi oli Luna tai Lily tai Lisa... Varmaan Lisa. Nyökkäsin, pakotin epämääräisen kohteliaisuutta välittävän ilmeen kasvoilleni. En kuunnellut, mitä tyttö selitti - kyllähän minä nyt opettajana tiesin, mihin olimme jääneet. Sen sijaan kuuntelin röhönaurua, kovaa piippaavia kännyköitä ja askelia porukan lappaessa myöhässä sisään.
*
Olin uskaltautunut ulos alkusyksyn vielä lämpimiin päiviin. Pieni paikallisbaari asuntoni kulmilla, joka yleensä oli tyhjänpuoleinen. Niin tänäänkin. Istuin terassilla olutta siemaillen ja annoin auringon vielä lämmittää kasvojani. Näytin edes siltä, että tein jotain.
”...ja sitten hän...”
”Shh!”
Vilkaisin vieruspöydässä istuvaan naiskaksikkoon: tupeeratut hiukset, raskas meikkikerros, typerät kesävaatteet. Kikattavat äänet, juoronhimoiset silmät.
”Joku voi vielä kuulla!”
”Eihän täällä ole ketään!”
”No, okei, kerro sitten, mutta äkkiä!”
”No siis se...”
Hörppäsin puolet oluttölkin sisällöstä suuhuni niin, että yskitti.
*
Olin poissa työpaikaltani, ahdistavasta työympäristöstäni, mutta tunsin itseni yhä säikyksi, varovaiseksi, epäluuloiseksi.
*
Seisoin Hermionen ulko-oven edessä. Tuijotin valkoista kellonappia, joka kutsuisi minut sisään. En ollut nähnyt minkään liikahtavan: vielä olisi mahdollista perääntyä. Sipaisin hiuksia pois kasvoilta ja rapsutin hetken kaulaani. Vaikeaa.
Olinhan toki luvannut tulevani. Mutta aina saattoi tulla esteitä, pikaisiakin. Mutta se taas olisi huijausta. Ja väärin. Ilkeää. Ja Violet tiesi, että olin täällä. Joten... Puuskahdin tuskastuneena, suljin silmäni ja koetin hengittää syvään. Rinnassa oli pieni kerä, joka hiersi. Olimme vaihtaneet Hermionen kanssa vain yhdet tekstiviestit sitten viime tapaamisen - ja olimme suudelleet silloin. Mitä tällaisessa tilanteessa kuului oikein sanoa, tehdä?
Hermostutti!
Painoin nappia, nopeasti kiireesti, etten ehtisi perua. Kaduin heti kuullessani askelia. Kamalaa.
Ovi avattiin. Hermione roikkui kahvassa ja hymyili minulle samaa vanhaa hymyään. Ystävällistä ja vastaanottavaa, rohkaisevaa ja kutsuvaa. Kuinka yhteen pieneen eleeseen saattoi sisällyttää noin paljon? Lähes pelottavaa.
”Hei.” Kuinka tuttavallista ja lämminhenkistä. Mitä piti ajatella?
”Hei.” Hymy jatkui. ”Tule ihmeessä sisään.”
Hermione ei juurikaan siirtynyt ohittaessani hänet. Käsivarret. Riisuin kaulahuivin ja takin samalla, kun hän vaihtoi sanoja säästä. Hermione sai sään kuulostamaan aina mitä luontevimmalta puheenaiheelta. Kuinka hän sen teki? Oli kivutonta myötäillä sanoja, helpottavaa.
Päädyimme seisomaan ahtaaseen eteiseen, hiljaisuuteen. Ei se tuntunut kiusalliselta, mutta jotain... Astuin pari askelta taaemmas ja käännyin kävelemään olohuoneeseen. Kuulin Hermionen odottavan neljä askelta ja seuraavan sitten perässä. Pysähdyin sohvan viereen ja katsoin elokuvan päävalikkoa tv-ruudulta.
”Pistin dvd:n jo sisään. Mitä jos avattaisiin pullollinen viiniä? Kävin tänään ostamassa juustoja, pidätkö niistä?”
Kulutin aikaa sormeilemalla sohvatyynyjen virkattuja päällyksiä ennen kuin käännyin kohtaamaan Hermionen odottavan katseen. Hymy huulille, kohteliaisuus silmiin. Mitä tämä varovainen etäisyys oikein oli?
”Valkoviini kuulostaa hyvältä. Ja joo, pidän kyllä juustoista. Millaisia sinulla on?”
Hermione viittasi minut mukaansa keittiöön ja selosti jokaisen juuston historian erikseen ottaessaan niitä esille jääkaapista. Ojensi minulle tarjottimen ja käveli läheltä noutaessaan korkeita viinilaseja. Käänsi minut olkapäästä oikeaan suuntaan. Hän kertoi minulle päivästään - ”Ne lapset! Ihmettelen välillä turhan usein, kuinka jaksan heitä. He ovat välillä ihan mahdottomia.” - ja asetteli juustoja sekä viinirypäleitä kauniisti sohvapöydälle ennen kuin asetuimme istumaan. Tai minä asetuin, koska hän kiiruhti vetämään verhoja ikkunoiden tielle.
Istuuduin kahdenistuttavan sohvan vasempaan päätyyn, melko lähelle käsinojaa. Se tuntui luontevalta, nojaan oli mukava tukeutua. Hermione asteli hitaammin takaisin ikkunoiden luota, käveli parin lipastonreunan kautta ja sytytti muutamia kynttilöitä. Romanttistako? Olin hermostunut.
”Avataanko pullo jo nyt?” Hermione katsoi minua kysyvästi.
Nyökkäsin. Voisi toki avata suunsakin. ”Avataan vaan.”
”Haluatko sinä?”
Pudistin yllättyneenä päätäni ennen kuin ehdin edes rekisteröidä sanoja. Mutta hymyilytti hieman, katsoin Hermionea ensimmäistä kertaa kunnolla sille illalle.
Nainen oli vetänyt hiuksensa niskaan löysälle poninhännälle. Yllä kauluspaita sekä suorat housut, asiallisen näköinen. Olin jo tottunut siihen - Hermionella oli yllään jos jonkinmoisia vaatteita eikä tällä tuntunut olevan mitään selvää tyyliä. Se tuntui jostain syystä rauhoittavalta, abstrakti rikkonaisuus... Kuin kaiken ei tarvitsisikaan olla järjestyksessä. Sai olla hajonnut. Nyppäsin nukkapallon neuleestani.
Hermione kiersi pullonkorkin irti ja hymyili sitten minulle. ”Saisiko olla viiniä?” Kiusoitteleva äänensävy oli jollain tapaa intiimi. Hän hipaisi sormiani ojentaessaan lasiani.
”Kippis.”
”Kippis.” Kling.
Hermione noukki kaukosäätimen käteensä ja painoi play:ta. Pehmeä tunnusmusiikki voimistui samalla, kun nainen asetti säätimen takaisin pöydälle ja nojautui katsomaan elokuvaa. Olin liikkunut saadakseni lasini - taas ne samat olkapäät. Mietin siirtymistä turvalliseen nojausasentoon, mutta se olisi voinut tuntua hänestä epämiellyttävältä. Ja toisen lämpö tuntui miellyttävältä.
*
”Mitä pidit?”
Hermione kaatoi minulle vähän lisää viiniä ja leikkasi juustoista siivuja, ojensi maisteltavaksi. Hänen reitensä oli pehmyt omani vieressä ja olin miettinyt puolen elokuvaa, halusinko olla siinä vai en. Kai se kertoi jotain, että pysyin paikallani. Toisaalta, olisinko voinut edes toimia toisin. En luultavasti.
”Se oli hyvä”, siemaisin viiniä. Raikasta valkeaa, joka sai juustojen voimakkaat aromit esiin. ”Oli mukava katsoa. Vaikka olihan se loppu vähän outo, pahan velhon kasvot toisen velhon takaraivossa.” Hymyilin. Kommunikointia. Rentoutta.
Hermionen huulet olivat kapeat, kun hänen suupielensä kohosivat ylös. Hänen poskensa taittuivat punaisen suuntaan. ”Mukava kuulla. Haluaisitko nähdä loputkin jossain vaiheessa?”
Nyökkäsin, mutta en ollut varma, näkikö hän elettäni, koska hän laski lasinsa juuri silloin pöydälle ikään kuin ei olisi edes odottanut vastaustani. ”Joo, se olisi varmasti mukavaa. Tarina vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta.”
”Hienoa.” Lasi oli pöydällä ja Hermionen sormissa taas juustoa. Hymyilin kohteliaasti nostaessani käteni ottaakseni sen vastaan, mutta pala oli jo huulieni edessä ja katsoin hämmentyneenä.
”Maista.”
Avasin suuni automaattisesti ja Hermionen sormet koskettivat huuliani. Yksi jäi hetkeksi niiden väliin. Juusto oli jotain pehmeää: tuppasi tarrautumaan hampaisiin, mutta maistui hyvältä.
”Hyvää.”
”Eikö olekin. Vanhempani olivat vähän aikaa sitten Ranskassa ja toivat tuliaisiksi. Olen vähän säästellyt.”
”Kai tästä pitäisi sitten olla otettu.”
”Tämä tuntui hyvältä hetkeltä avata pakkaus.”
Ja hän kumartui suutelemaan. Käsi nousi niskaan, veti lähemmäs ja huulet olivat painavan voimakkaat. Vaativat vastaamaan ja avasin suuni, kieli oli märkä ja maistui viiniltä. Mitä? Hermionen pakarat olivat pehmeät reisilläni ja naisen käsi puristi kylkeäni. Kutitteli rintapieltä. Selkäni oli vasten sohvapehmusteita ja hänen rintakehänsä painautui omaani. Niin lähellä, niin todellisena tässä hetkessä.
Käteni olivat hitaat, mutta ne liikkuivat kuitenkin. Koskettivat paidan läpi kohoavaa selkärankaa ja löysivät sotkuiset hiukset, jotka irtoilivat pidikkeestään pehmeänä yhtenäisenä mattona olkapäille ja niskaan. Kaikki tuntui pehmeältä ja turvalliselta, Hermione söi huuliani hitain liikkein ja se tuntui mukavalta. En ajatellut sydämen tuntemista.
Hermione painoi kämmenensä rinnalleni. Yhtäkkiä tajusin hurisevan television ja ikkunaverhojen takaa loistavat katulamput. Sydän hakkasi henkitorvea. Käänsin pääni pois naisen huulilta.
"Liian nopeasti?"
Nyökkäsin.
"Oletko sä ennen ollut naisten kanssa?"
Naurahdin, tai tuhahdin, sarkasmia se kuitenkin oli. Naistenko kanssa? "Olen."
"Niin mä vähän ajattelinkin. Tykkäät edetä hitaasti?"
Pohdin hetken, mitä vastaisin. Silmieni edessä tanssi kasvottomia naisia, tunsin vaeltavat nopeat kädet vartalollani ja pääni muisti utuisen toisessa maailmassa olevan tunteen, joka täytti kehon ja laimensi kaiken muun. ”Muistatko mitä sanoin siitä tanssijutusta?”
Nyökkäys. Tietenkin. Hermione tuntui muistavan kaiken. Hän oli kysynyt asiasta pari viikkoa joulukuun alun ensitapaamisemme jälkeen ja olin selittänyt, että tanssiminen toi mieleen menneitä tapahtumia, joita en niin mielelläni miettinyt. Hän oli ollut liian kohtelias udellakseen enempää, mutta käsien jännittynyt asento kaulani ympärillä viestitti, ettei asiaa ollut unohdettu.
”Tuleeko sulle tästäkin mieleen jotain menneeseen liittyvää?”
Puhumista. ”Mmh”, ynähdin ja tarkkailin kasviasetelman ympärillä pörräävää kukkakärpästä. Se asettui jonnekin istumaan enkä enää nähnyt sitä. "En ole koskaan seurustellut naisen kanssa."
Hermionen pää nytkähti. Tarkoitukseni ei ollut ollut laukaista sitä noin pelkistetysti. Mitäs nyt. "Tai siis. Ei se ole ongelma. Tai en tiedä, onko se. Olen kokeillut suhteita miehiin, mutta siitä on jo vuosia." Pälätinkö? "Tarkoitan siis, että suhteeni naisiin ovat olleet..."
"Vain seksuaalisia?"
"Niin."
"Ymmärrän." Ja minusta oikeasti tuntui, että hän ymmärsi. Että käsi rinnalla oli tuntunut siltä, että olisin taas vanhassa kantabaarissani vetämässä viskishotteja kurkusta alas, huutamassa ääntäni käheäksi musiikkiin ja vetämässä nimettömiä ihmisvartaloitani itseäni vasten ennen kuin vuorossa olisi kylmä aamu vieraassa sängyssä ja krapulainen matka kotiin.
"Saanko kuitenkin suudella sua?"
Yllätyin niin, että katsoin Hermionea silmiin. Suorapuheisuus ei ollut yleinen piirre ihmisissä. Kaikki kiemurtelivat ja kaartelivat, ja itse olisin ansainnut mitalin, jos siitä olisi järjestetty olympialaiset. Katse oli vakaa ja sormet olivat pysäyttäneet niskahiuksieni näpräämisen.
"Saat."
Hermione kumartui jälleen lähemmäs ja painoi huulensa omiani vasten. Piti vain siinä, ei tehnyt enempää. Jokin minussa halusi enemmän, mutta toinen puoli oli tyytyväinen juuri tähän. Huomasin taas käteni hänen lanteillaan.
”Miltä se tuntui?”
Kysymyksiäkö? ”Mukavalta.” Kuinka aikuista.
Hermione hymyili toispuoleisesti, odotti. Kaikuva hiljaisuus. Nielaisin ja koetin saada sanoja päähäni. ”Se tuntui... hyvältä. Ei pahalta. Anteeksi, kun olen näin vaikea.”
Sain suukon poskeeni. ”Ei se haittaa. Olet jännittävä ja kiinnostava.”
Katsoin olkapäähän enkä tiennyt, mitä tehdä kurkkuani kosiskelevalle sydämelleni. Kädet kylmenivät ja seinät alkoivat jo hieman ahdistaa. Mutta hän istui sylissäni enkä päässyt minnekään.
”Hei.” Ääni käski katsomaan, joten katsoin. ”Ei sun tarvitse sanoa mitään. Ihan oikeasti.”
Silmäni sanoivat varmasti epäilykseni ääneen, koska sillä hetkellä se tuntui kaikista turvallisimmalta vaihtoehdolta. Kiinnostavana olemisessa oli omat vaaransa. Huomautin asiasta.
”Mä pidän susta, Pansy. Ja tahtoisin tutusta suhun. Muussakin kuin ystävämielessä.”
*
Ja niin me sitten tutustuimme toisiimme. En osannut hakea Hermionen läheisyyttä mutta olin kiitollinen hänen oma-aloitteisuudestaan, rohkeudestaan ja määrätietoisuudestaan. Hän tuntui aina tietävän, mitä tehdä, mitä sanoa, kuinka käyttäytyä. Milloin olla hiljaa ja mitkä asiat jättää mainitsematta. En halunnut puhua meistä, koska kaikki oli vielä niin uutta ja oli liian kauhistuttavaa ajatella, että sellainen käsite olisi oikeasti muodostumassa.
Näimme usein. Tapasin Hermionen luokan, kun menin häntä koululle vastaan. Sain tietää, että vierailemamme kiinalaisravintola oli Hermionen yksi suosikkiravintoloista koko Britanniassa - ja omien sanojensa mukaan hän oli syönyt niistä useassa. Opin hänen musiikkimakunsa sekä suosikkikirjailijansa. Sellaista pikkutietoa, jota ihmisistä kerää, kun heidän kanssaan viettää aikaa. Ja se tuntui ihan mukavalta.
Ja vaikka näimme säännöllisesti, en kokenut pakotetta siihen, että meidän täytyisi olla koko ajan yhdessä. Joka päivä pitäisi nähdä. Saatoin sanoa, että ei tänään, ja se tuntui mahtavalta. Jos se häiritsi Hermione, ei hän ainakaan sanonut asiasta mitään. Oli kuitenkin mukavaa saada huomiota ihan vain minulle - sellaista en ollut aiemmin kokenut. Aivan kuin minulla olisi ollut oikeaa merkitystä.
Opin arvostamaan kännyköitä aivan uudella tavalla. “Mitä kuuluu“ lakkasi kuulostamasta niin kovin laimealta ja teennäiseltä, ainakin suurimman osan ajasta. Ja niissä oli se hyvä puoli, että ne saattoi huomioida tai jättää oman onnensa nojaan, ihan miltä sillä hetkellä saattoi tuntua. Istuin monesti huoneessani keskellä yötä ja näpyttelin Hermionelle tekstareita, joita en koskaan lähettänyt. Mutta tuntui siitä huolimatta hyvältä kirjoittaa: kertoa, että sängyn alla oli matala ääni, joka kuiskaili; että verhot heiluivat ja koettivat päästä käsiksi kaulaani käsiini sieluuni; että välillä hiljaisuus soi niin äärettömän kovaa että korvissani kaikui useiden tuntien ajan. Mutta toisinaan tyhjiä ajatuksia auttoi se, että täytin ne Hermionella.
Hermione ei avautunut minulle mietteistään fyysisen koskettelun osalta. Minusta tuntui, että hän toppuutteli. En tiedä, oliko se hyvä vai huono. Luultavasti parempi kuin että hän olisi toiminut mielivaltaisesti vartaloni kanssa. Levottomat kädet huulet raajat vierailivat toisinaan pimeissä öissäni. Välillä tunsin Hermionen käden painon rinnallani - vaihtelevasti raskaana ja pehmeänä. Sain suukon poskelle; suupieleen; huulille, kun saavuin hänen taloonsa (koska miksi ihmeessä hän olisi tullut Violetille). Käsivarsi vyötäröllä ohjaamassa epävarmaa liikettä tuntui turvalliselta.
Tammikuun viimeinen perjantai sisälsi viimeisen Potter-leffan. Tuttu sohva, tuttu tunnelma, tuttu läheisyys. Hermione oli kaivautunut kainalooni sykkyrälle ja siemaili viiniään tyytyväisen oloisena. Käsivarteni oli naisen harteilla ja nojasin päätäni pörröiseen hiuspehkoon. Elokuvan lopputekstit välähtivät ruutuun ja Hermione kohottautui hitaasti venytellen pystyasentoon, kääntyi sitten hymyilemään minulle.
”Mitä tykkäsit?”
”Hyvähän se oli. Aika surullista, että se rehtori koki noin karun lopun. Olisi musta ansainnut parempaa, varsinkin Harryn takia.”
”Joo, olen samaa mieltä. Mutta pitäähän tällaisissa tarinoissa aina jonkun kuolla, muuten me istuttaisiin tässä valittamassa, että liian kliseetä ja helppoa, kun kaikki selvisivät.”
”Totta, hyvinkin mahdollista.”
Hymyilin Hermionen silmiin ja kippasin lopun lasinpohjasta kurkkuuni. Pudistin päätä uudelle täytölle. Nainen tuli lähelle pöydän äärestä ja kietoi kätensä kaulani ympärille. Painoi laiskasti hymyillen huulensa leukapieleeni ja jätti kevyen vanan. Teki mieli pyyhkäistä kosteus pois. Käänsin hieman päätäni ja tarjosin huuliani - kosketus tuntui mukavan tutulta ja tervetulleelta. Hermione kiemurteli hieman parempaan asentoon ja laski kätensä vyötärölleni, piti vakaasti kiinni. Olin jo oppinut liikuttamaan käsiäni luontevasti, vaikka läheisyys tuntui välillä yhäkin vieraalta. Kuinka vaikeaa oli oikeasti oppia, että toisen ihmisen kosketukseen vastataan kosketuksella eikä pelkällä liikkumattomuudella ja suunsa käyttämisellä? Mutta se liikkumattomuus oli niin paljon helpompaa... miksei ihminen osannut lukea toisen ihmisen katsetta elettä tapaa. Olisi tehnyt asioista yksinkertaisempia.
Aika kului, kun Hermione liikutti käsiään vartalollani ja minä koetin hymistä myöntymistäni. En ollut koskaan varma, huomasiko hän, jos pidin jostain. Luultavasti ei, koska suurimman osan ajasta en osannut ilmaista sitä. Olin tottunut erilaiseen lähestymistapaan: nopeat taipuvat vartalot toisiaan vasten kovalla sängyllä avointa voihkinaa suoraan toisen suuhun käsiä kaikkialla valtava kiire nopeudella nollasta sataan. Kuinka siis ilmaista se sama hellästi vaivihkaa varoen? Ajattelin niin kovin paljon.
Pidin, kun hän otti korvannipukkani suuhunsa ja imi. Hamusi huulillaan ruston päätä ja nuoli kielellään korvalehteä. Se lähetti aina väristyksiä pitkin kehoani ja sai haluamaan vartaloa vasten vartaloa. Olin ylpeä siitä, että olin onnistunut ilmaisemaan tämän Hermionelle - kurkun inahdus siis toimi? Ja nyt hän teki sitä toistuvasti ja tuntui kostealta. Käteni oli pehmeällä reidellä ja hänen hameensa oli kohonnut ylemmäs, paidankaulus oli avonainen ja paino päälläni tuntui -
Hermione vetäytyi pois, nousi ylös, hymyili ja ojensi kätensä.
”Sun pitää varmaan mennä?”
”...niin.”
Tartuin käteen ja nousin ylös. Seisoin siinä ja tuijotin Hermionea silmiin. Nainen hymyili niin kutsuvasti mutta halusi minut silti pois? Mutta olin ollut kuulevinani kysymysmerkin. Seurasin vetävää kättä eteiseen ja annoin hänen auttaa takin päälleni. Pipon reuna kutitti vähän hipaistessaan otsaa ja Hermione kietaisi kaulaliinan kaulani ympärille, ei irrottanut otettaan vaan oli aivan edessäni, hengitti kasvoilleni ja katsoin hänen kaartuneita huuliaan.
Toimin - painoin hänet vasten eteiskaapin seinää, vedin itseni hänen päälleen ja huulet olivat viimein sitä, mikä oli minulle ennestään tuttua. Kiihkeyttä voimaa halua, sitä patoutunutta energiaa, jonka ovea raotettiin ja se syöksähti ulos, hallitsi mielen ja kertoi hermostoille, mitä käskyjä välittää kehon eri osiin.
Hermione vastasi! Repi tarpeettoman toppatakin pois päältäni, pipo tarrautui hetkeksi hänen hiuksiinsa mutta tippui pois, kun aloimme kompastella takaisin asunnon lämpöön toistemme ympärillä. En ajatellut askeliani, mutta ne johdatettiin olohuoneen ohi pidemmälle siihen huoneeseen, jossa Hermione vietti rauhaisat yönsä. Tiputin paljastavan paidan pois käsistäni ja nautin siitä täyteläisyydestä, jonka käteni kohtasivat noustessaan rinnoille. Pehmeä vatsa tuntui turvalliselta ja halusin painaa nenäni napaan, hengittää tuoksua tuntea sen ympärilläni hieroa sitä ihooni jotta yöt eivät olisi kanssani yksin. Selkä kaatui vasten sänkyä ja raajoja tuntui olevan joka paikassa ja Hermione suuteli minua ja nuoli huuliani ja kielten kohtaaminen säväytti vartaloita ja ah
vaatteita äkkiä pois tieltä enemmän nopeammin kiihkolla hiuksia suussa sormia kyljillä huulia rinnoilla jättämässä punaisia jälkiä imemässä mmh käsiä joka paikkaan tajusiko sitä kaikkea edes ehtinyt ei tahtonut ei miettiä mitä Hermione allani suu auki ynähtelemässä hiljaa enemmän hiljaa enemmän karvoitus on karheaa sormien herkällä pinnalla mutta sen pehmentää kosteus kun sormet kastuvat ja kuuluu ääniä aah turvonnutta nuppua kosketetaan ja tähtisadetta sormet sisällä syvemmälle! onko mahdollista pakko olla yhtä aikaa liikesarja mahdotonta epätahtiin kovempaa ei älä lopeta vielä vähän pidemmälle lanteet liikkuvat kurottavat yhä edemmäs vielä vielä vielä nyt älä juuri kyllä huippusanat tulevat mieleeni
tämän minä osaan.
Kun kukaan ei nää
Mä annan kääntää tän pään
Ja sä viet mut nukkumaan
Kun kukaan ei nää
Mä annan kääntää tän pään
Aamulla piha on valkoinen
On luvattu lunta
Rakennetaan linna
Kiiltävät kiskot loppuu tässä
Risteys josta mennään omiin suuntiin
Oon pitkään kääntynyt vasempaan
Mutta tänään sataa vähän vähemmän
Tänään sataa vähän vähemmän
Ei kukaan hei nää
Mä annan kääntää tän pään
Ja sä viet mut nukkumaan
Muut luvut.