Edward Cullenista, Vladivostokin radasta, kaikista turhista sanoistakin kai
327.
Mua pelottaa, että jonain päivänä kun herään, en enää muista laskea päiviä.
Luin eilen neljätoista tuntia putkeen (mikä oli aika säälittävää), Sorrows of an Americania, Houkutusta ja Uusikuuta. Ajattelin lukiessani tätä hemmetin sotkua, sitä miten olen ratkaisuni tehnyt ja haluaisin pysyä siinä. Perjantai-iltana soitin vaikkei kai olisi saanut, kuuntelin miten puhelimessa minulle luettiin sotilasvala (jossa oli jotain järkeäkin) ja puhuin unelmistani. Sitä väsytti, päästin nukkumaan ja palasin sisään.
Ensikesänä aion matkustaa Vladivostokin radan päästä päähän, jos vain pystyn. Takeita siitä ei ole - minulla on liikaa tällaisia kummallisia mielitekoja toteutettavaksi. Mutta haluan kirjoittaa kalenterini täyteen unelmia ihan vain siksi, että olisi jotain odotettavaa, että olisi jotain, minkä toteuttamisesta haaveilla. Surettaa, kun en tiedä sitä virallista vapahduspäivämäärääkään.
(Laskin kalenterilaskurilla netissä, sen mukaan vapaus koittaa 10.7.2010. Siihen on vielä ihan hurjasti aikaa.)
Löysin tavan kuluttaa aikaa. En ole hetkeen lukenut noin intensiivisesti ja oli oikein tuskallista laskea se viimeinen kirja kädestä yhdeltä yöllä ja mennä nukkumaan. Niska oli kipeä, kylkiä pakotti kumarasta asennosta ja kurkkuun sattui. En minä syönyt eilen oikeastaan mitään koko päivänä. Ei ollut nälkäkään.
Tämä ei ole surua, ei ärtymystä, ei aina kaipaustakaan. Se on toivottomuutta ja toiveikkuutta samalla kertaa. Unelma, joka on liian täydellinen, jotta osaisin päästää irti. Olen ehkä maailman säälittävin tyttö, mutta minä olen oikeasti rakastunut oman elämäni Edward Culleniin. Poikaan, joka osaa laulaa ihmeellisesti, on hurjan älykäs, jonka käytöstä en osaa lainkaan ennakoida ja jonka tunteista en voi olla selvillä. Onko mitään sen surkeampaa?
Halusin lähettää postissa teepusseja. Rohkeuteni ei riitä edes siihen.
Mua pelottaa, että jonain päivänä kun herään, en enää muista laskea päiviä.
Luin eilen neljätoista tuntia putkeen (mikä oli aika säälittävää), Sorrows of an Americania, Houkutusta ja Uusikuuta. Ajattelin lukiessani tätä hemmetin sotkua, sitä miten olen ratkaisuni tehnyt ja haluaisin pysyä siinä. Perjantai-iltana soitin vaikkei kai olisi saanut, kuuntelin miten puhelimessa minulle luettiin sotilasvala (jossa oli jotain järkeäkin) ja puhuin unelmistani. Sitä väsytti, päästin nukkumaan ja palasin sisään.
Ensikesänä aion matkustaa Vladivostokin radan päästä päähän, jos vain pystyn. Takeita siitä ei ole - minulla on liikaa tällaisia kummallisia mielitekoja toteutettavaksi. Mutta haluan kirjoittaa kalenterini täyteen unelmia ihan vain siksi, että olisi jotain odotettavaa, että olisi jotain, minkä toteuttamisesta haaveilla. Surettaa, kun en tiedä sitä virallista vapahduspäivämäärääkään.
(Laskin kalenterilaskurilla netissä, sen mukaan vapaus koittaa 10.7.2010. Siihen on vielä ihan hurjasti aikaa.)
Löysin tavan kuluttaa aikaa. En ole hetkeen lukenut noin intensiivisesti ja oli oikein tuskallista laskea se viimeinen kirja kädestä yhdeltä yöllä ja mennä nukkumaan. Niska oli kipeä, kylkiä pakotti kumarasta asennosta ja kurkkuun sattui. En minä syönyt eilen oikeastaan mitään koko päivänä. Ei ollut nälkäkään.
Tämä ei ole surua, ei ärtymystä, ei aina kaipaustakaan. Se on toivottomuutta ja toiveikkuutta samalla kertaa. Unelma, joka on liian täydellinen, jotta osaisin päästää irti. Olen ehkä maailman säälittävin tyttö, mutta minä olen oikeasti rakastunut oman elämäni Edward Culleniin. Poikaan, joka osaa laulaa ihmeellisesti, on hurjan älykäs, jonka käytöstä en osaa lainkaan ennakoida ja jonka tunteista en voi olla selvillä. Onko mitään sen surkeampaa?
Halusin lähettää postissa teepusseja. Rohkeuteni ei riitä edes siihen.