(no subject)
Tiiättekö, en mä ole huono ihminen. En ole välttämättä helppo, olen hajamielinen ja elän tosi paljon hetkessä, mutta en mä silti halua kenellekään pahaa vaan päinvastoin. En saa aina asioita aikaan, joskus perun tapaamisia ja välillä petän ihmisten luottamuksen, mutta olen siitä aina tosi pahoillani, ja kasvan koko ajan paremmaksi.
Mä alan olla väsynyt siihen, että jotkut ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että en edes yritä, että en välitä tai että oisin jotenkin kylmä tai tunteeton ja että vaan haluaisin huomiota. Loppujen lopuksi mulle ei ole kovin olennaista huomio, olennaisempaa on se, että mulla on jotain annettavaa. Ja uskon, että mulla onkin, mutta en vaan osaa antaa sitä sillä tavalla kuin ihmiset yleensä olettaa. Pitäisi pystyä pysymään aikatauluissa tai olemaan aina läsnä tai sitoutumaan asioihin, mutta en mä ole sellainen - mulle tunteet on niin hallitseva asia, että jonain aamuna kun nousen vuoteesta, ei vaan tee mieli nähdä ihmisiä, ja toisena päivänä taas pystyisin kuuntelemaan ketä vaan loputtomiin.
Miksei se riitä, että annan sen, mitä mulla on annettavaa, ja jos mulla ei ole, niin sitten on jonkun muun vuoro antaa? Miksi kaikki olettaa, että se, että musta ei aina ole kaikkeen, tarkoittaa, että en välitä? Miksen mä kelpaa?
Anteeksi kun on niin surullinen merkintä, mutta musta tuntuu usein siltä, että ihmiset näkee mut ihan erilaisena kuin oikeasti olen. Että ne väärät puolet korostuu ja oikeat puolet jää niiden alle ja varjoon. Että loppujen lopuksi se hyvä jää näkemättä.
Mä alan olla väsynyt siihen, että jotkut ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että en edes yritä, että en välitä tai että oisin jotenkin kylmä tai tunteeton ja että vaan haluaisin huomiota. Loppujen lopuksi mulle ei ole kovin olennaista huomio, olennaisempaa on se, että mulla on jotain annettavaa. Ja uskon, että mulla onkin, mutta en vaan osaa antaa sitä sillä tavalla kuin ihmiset yleensä olettaa. Pitäisi pystyä pysymään aikatauluissa tai olemaan aina läsnä tai sitoutumaan asioihin, mutta en mä ole sellainen - mulle tunteet on niin hallitseva asia, että jonain aamuna kun nousen vuoteesta, ei vaan tee mieli nähdä ihmisiä, ja toisena päivänä taas pystyisin kuuntelemaan ketä vaan loputtomiin.
Miksei se riitä, että annan sen, mitä mulla on annettavaa, ja jos mulla ei ole, niin sitten on jonkun muun vuoro antaa? Miksi kaikki olettaa, että se, että musta ei aina ole kaikkeen, tarkoittaa, että en välitä? Miksen mä kelpaa?
Anteeksi kun on niin surullinen merkintä, mutta musta tuntuu usein siltä, että ihmiset näkee mut ihan erilaisena kuin oikeasti olen. Että ne väärät puolet korostuu ja oikeat puolet jää niiden alle ja varjoon. Että loppujen lopuksi se hyvä jää näkemättä.