Kiitos Tähtivaeltaja 2005-2011
Tällä viikolla tein spontaanin päätöksen lopettaa kirja-arvostelijantoimeni Tähtivaeltajassa, tuossa Suomen sleazyimmassa scifi-lehdessä. Ratkaisu on lopullinen ja ilmoitettu jo herra päätoimittaja Jerrmanille. Syitä on useitakin, mutta en kirjoita tätä ruotiakseni niitä: sen sijaan voisin luoda retrospektiivisen katsauksen avustajasuhteeseen, joka merkitsi aikanaan ensimmäistä minkäänlaista journalistista tointani.
Syksyllä 2005 olin saanut päähäni, että minusta voisi tulla vapaa toimittaja. Noihin aikoihin tuli käytyä aina silloin tällöin ns. scifimafiassa, Helsingin alan ihmisten joka toinen viikko järjestettävässä baaritapaamisessa. Siellä olin oppinut tuntemaan Tähtivaeltajan piirin porukkaa, ja jollain tapaa itse Jerrmaninkin. Ajattelinkin, että pienlehdessä olisi hyvä harjoitella, vaikkei siitä rahaa tietysti saisikaan. Minulla oli tiedossa kaverin sukulaisen juuri julkaistu fantasiaromaani, josta saisin kätevästi kirjoitettua ensiarvosteluni. Näin tapahtui, ja jumituinkin sitten lehden avustajakuntaan yli viideksi vuodeksi. Mitenkään älyttömiä määriä en TV:hen kirjoittanut, pelkkiä kritiikkejä, niitäkin yleensä pari per numero.
Omalta kannaltani tuo spefilehden kirjallisuuskriitikkona toimiminen oli aina kevyesti paradoksaalista puuhaa, koska en oikeastaan ole nuoruusvuosieni jälkeen vapaaehtoisesti lukenut alan kirjallisuutta, tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Jerrmanin lähettäessä kolmen kuukauden välein kirjalistojaan sitä saikin aina olla kieli keskellä suuta merkkaamassa teoksia, joista itse saattaisi olla edes etäisesti kiinnostunut. Pyrin satsaamaan taidekirjallisuuteen, mieluiten kotimaiseen; tällaista arvioitiin lehdessä aina,kun mukana oli jonkinlainen spekulatiiviseksi luokittuva elementti. Mutta kaikkea haluamaansa ei koskaan saanut, ja monesti valinnanvara oli alun alkaenkin vähissä, joten kaikenlaista tuli vuosien mittaan ruodittua. Kun nyt katson kirjahyllyjäni ja skannailen niistä Tähtivaeltajan arvostelukappaleita, huomaan ainakin pari näyttävää ja hyväksyntää herättävää kovakantista, vaikkapa Bret Easton Ellisin Lunar Parkin ja John Ajvide Lindqvistin erittäin hyvän Ystävät hämärän jälkeen. Yhdentekeviä niteitä huomaan toki vielä paljon enemmän, ja näistä osan olen sentään saanut kaupaksi divareihin.
Olikos Cormac McCarthyn Tie muuten Tähtivaeltajan kautta myös? Olihan se, aivan loistava kirja, jonka kehuminen oli nautinto kriitikollekin.
Ongelma oli siinä, että kun Tähtivaeltajaan joutui arvostelemaan keskinkertaisen kirjan, se todellakin oli keskinkertainen. Bulkkitavarakauhu saattaa olla epäkiinnostavinta paperille painettua materiaalia, jonka lukemiseen olen joutunut käyttämään aikaa.
Näitä arvosteluja kirjoittaessa tuli miettineeksi tavallistakin enemmän, kenelle kirjoittaa ja mitä yrittää sanoa. Varsinaisesta spefistä kirjoittaessani olin kuitenkin amatööri esittelemässä näkemyksiään alan antaumuksellisille harrastajille. Periaatteessa kirjallisuutta on mielestäni aina arvioitava kirjallisuutena, en ole koskaan ymmärtänyt genretasoituksia. Mutta melkoinen osa lukijakunnasta näkee asian varmaankin toisin, ja tämä oli otettava huomioon. Omaan kirjoittajanluontooni nähden olin lähes koko Tähtivaeltaja-urani ajan kummallisenkin diplomaattinen, mutta toki arvostelijan olisi tällaiseen tasapuolisuuteen kyettäväkin.
Kerran meinasi lipsua ja pahasti. Haalin varsin tarkoitushakuisesti arvioitavakseni suomalaisten spefi-vaikuttajien aloittelevan kirjoittajan oppaan Kirjoita kosmos. Noihin aikoihin kirjoittajakoulutuksen vastustaminen oli tärkeimpiä keppihevosiani, joten paloin halusta päästä lyttäämään opuksen koko konseptin. Sillä kertaa Jerrman puuttui peliin ja kehotti minua karsimaan arviosta muutamat särmät. Jälkikäteen ajateltuna hän oli oikeassa. En edelleenkään ole vakuuttunut tuonkaltaisten manuaalien hyväätekevästä vaikutuksesta, mutta tuskin kirjasta nyt varsinaista haittaakaan kenellekään oli.
Kenties olen kokenut tehtäväkseni tuoda spekulatiivisen fiktion kentälle toisinajattelijan ääntä: muistuttaa siitä, että genren ulkopuolellakin on elämää, yrittää omalla panoksellani kannustaa kunnianhimoiseen tekemiseen, pienten piirien ulkopuolelle kurkottamiseen. Tällaiset kysymykset ovat läsnä kaikissa spefipiireihin liittyvissä tekemisissäni. Menneisyyteni takia - ja nykyisyydenkin, mm. lukuisien miellyttävien Finncon-elämysten - suhtaudun alaan lämmöllä, mutta enhän minä niihin ympyröihin kuulu enkä haluakaan kuulua. Se on yksi niistä monista skeneistä, joissa saatan vierailla sille päälle sattuessani.
Nyt Tähtivaeltaja-kuvion päättyessä ainoa muodollinen siteeni noihin piireihin on katkaistu, ja hyvä niin. En muutenkaan pidä muodollisista siteistä, ja aivan erityisesti tässä tapauksessa olisi järjetöntä sitoutua asiaan, joka ei ole oma asia. Yhdestä Tähtivaeltaja-pestin poikimasta ansioluettelon merkinnästä olen erityisen kiitollinen. Omanimigoogletukset ovat paljastaneet, että lehteen kirjoittamiani arvosteluja on käytetty kustantajien markkinoinnissa, vieläpä klassista valikoivaa siteerausta hyödyntäen. Juurikin mainitsemastani Kirjoita kosmos -oppaan arvostelustakin saatiin luovalla copypeistauksella irrotettua pätkä, joka kuulosti suositukselta. Ei mikään vähäinen suoritus.
Syksyllä 2005 olin saanut päähäni, että minusta voisi tulla vapaa toimittaja. Noihin aikoihin tuli käytyä aina silloin tällöin ns. scifimafiassa, Helsingin alan ihmisten joka toinen viikko järjestettävässä baaritapaamisessa. Siellä olin oppinut tuntemaan Tähtivaeltajan piirin porukkaa, ja jollain tapaa itse Jerrmaninkin. Ajattelinkin, että pienlehdessä olisi hyvä harjoitella, vaikkei siitä rahaa tietysti saisikaan. Minulla oli tiedossa kaverin sukulaisen juuri julkaistu fantasiaromaani, josta saisin kätevästi kirjoitettua ensiarvosteluni. Näin tapahtui, ja jumituinkin sitten lehden avustajakuntaan yli viideksi vuodeksi. Mitenkään älyttömiä määriä en TV:hen kirjoittanut, pelkkiä kritiikkejä, niitäkin yleensä pari per numero.
Omalta kannaltani tuo spefilehden kirjallisuuskriitikkona toimiminen oli aina kevyesti paradoksaalista puuhaa, koska en oikeastaan ole nuoruusvuosieni jälkeen vapaaehtoisesti lukenut alan kirjallisuutta, tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Jerrmanin lähettäessä kolmen kuukauden välein kirjalistojaan sitä saikin aina olla kieli keskellä suuta merkkaamassa teoksia, joista itse saattaisi olla edes etäisesti kiinnostunut. Pyrin satsaamaan taidekirjallisuuteen, mieluiten kotimaiseen; tällaista arvioitiin lehdessä aina,kun mukana oli jonkinlainen spekulatiiviseksi luokittuva elementti. Mutta kaikkea haluamaansa ei koskaan saanut, ja monesti valinnanvara oli alun alkaenkin vähissä, joten kaikenlaista tuli vuosien mittaan ruodittua. Kun nyt katson kirjahyllyjäni ja skannailen niistä Tähtivaeltajan arvostelukappaleita, huomaan ainakin pari näyttävää ja hyväksyntää herättävää kovakantista, vaikkapa Bret Easton Ellisin Lunar Parkin ja John Ajvide Lindqvistin erittäin hyvän Ystävät hämärän jälkeen. Yhdentekeviä niteitä huomaan toki vielä paljon enemmän, ja näistä osan olen sentään saanut kaupaksi divareihin.
Olikos Cormac McCarthyn Tie muuten Tähtivaeltajan kautta myös? Olihan se, aivan loistava kirja, jonka kehuminen oli nautinto kriitikollekin.
Ongelma oli siinä, että kun Tähtivaeltajaan joutui arvostelemaan keskinkertaisen kirjan, se todellakin oli keskinkertainen. Bulkkitavarakauhu saattaa olla epäkiinnostavinta paperille painettua materiaalia, jonka lukemiseen olen joutunut käyttämään aikaa.
Näitä arvosteluja kirjoittaessa tuli miettineeksi tavallistakin enemmän, kenelle kirjoittaa ja mitä yrittää sanoa. Varsinaisesta spefistä kirjoittaessani olin kuitenkin amatööri esittelemässä näkemyksiään alan antaumuksellisille harrastajille. Periaatteessa kirjallisuutta on mielestäni aina arvioitava kirjallisuutena, en ole koskaan ymmärtänyt genretasoituksia. Mutta melkoinen osa lukijakunnasta näkee asian varmaankin toisin, ja tämä oli otettava huomioon. Omaan kirjoittajanluontooni nähden olin lähes koko Tähtivaeltaja-urani ajan kummallisenkin diplomaattinen, mutta toki arvostelijan olisi tällaiseen tasapuolisuuteen kyettäväkin.
Kerran meinasi lipsua ja pahasti. Haalin varsin tarkoitushakuisesti arvioitavakseni suomalaisten spefi-vaikuttajien aloittelevan kirjoittajan oppaan Kirjoita kosmos. Noihin aikoihin kirjoittajakoulutuksen vastustaminen oli tärkeimpiä keppihevosiani, joten paloin halusta päästä lyttäämään opuksen koko konseptin. Sillä kertaa Jerrman puuttui peliin ja kehotti minua karsimaan arviosta muutamat särmät. Jälkikäteen ajateltuna hän oli oikeassa. En edelleenkään ole vakuuttunut tuonkaltaisten manuaalien hyväätekevästä vaikutuksesta, mutta tuskin kirjasta nyt varsinaista haittaakaan kenellekään oli.
Kenties olen kokenut tehtäväkseni tuoda spekulatiivisen fiktion kentälle toisinajattelijan ääntä: muistuttaa siitä, että genren ulkopuolellakin on elämää, yrittää omalla panoksellani kannustaa kunnianhimoiseen tekemiseen, pienten piirien ulkopuolelle kurkottamiseen. Tällaiset kysymykset ovat läsnä kaikissa spefipiireihin liittyvissä tekemisissäni. Menneisyyteni takia - ja nykyisyydenkin, mm. lukuisien miellyttävien Finncon-elämysten - suhtaudun alaan lämmöllä, mutta enhän minä niihin ympyröihin kuulu enkä haluakaan kuulua. Se on yksi niistä monista skeneistä, joissa saatan vierailla sille päälle sattuessani.
Nyt Tähtivaeltaja-kuvion päättyessä ainoa muodollinen siteeni noihin piireihin on katkaistu, ja hyvä niin. En muutenkaan pidä muodollisista siteistä, ja aivan erityisesti tässä tapauksessa olisi järjetöntä sitoutua asiaan, joka ei ole oma asia. Yhdestä Tähtivaeltaja-pestin poikimasta ansioluettelon merkinnästä olen erityisen kiitollinen. Omanimigoogletukset ovat paljastaneet, että lehteen kirjoittamiani arvosteluja on käytetty kustantajien markkinoinnissa, vieläpä klassista valikoivaa siteerausta hyödyntäen. Juurikin mainitsemastani Kirjoita kosmos -oppaan arvostelustakin saatiin luovalla copypeistauksella irrotettua pätkä, joka kuulosti suositukselta. Ei mikään vähäinen suoritus.