Musiikkia ja musiikkia
Eilisessä Hesarissa ilmestyi Pirkko Kotirinnan Alaviite-kirjoitus "Kipinää musiikinopetukseen", jonka oli kirvoittanut oopperan 100-vuotisjuhlan kunniaksi järjestettävän seminaarisarjan avausosa Musiikin ammattilaiseksi. Puhuttiin siis suomalaisesta musiikinopetuksesta. Tilaisuuden alusti Ralf Gothóni -niminen henkilö, joka määritellään pianistiksi ja kapellimestariksi. Hän on toki nimeltä tuttu kaltaisellenikin barbaarille, jopa klassiseen musiikkiin olisin osannut nimen yhdistää, mutta nyt tiedän hänestä vielä vähän enemmän. Esimerkiksi sen, että hän näyttäisi olevan klassiseen musiikkiin pesiytyneen sairaalloisen elitismin ja kulttuurisokeuden stereotyyppinen edustaja.
Gothóni oli Kotirinnan mukaan ollut huolissaan mm. siitä, etteivät peruskoulun musiikinopettajat ole ns. taidemusiikin koulutettuja ammattilaisia ja että, ilmeisesti tästä syystä, ei synny uusia klassisen musiikin tekijöitä, soittajia tai yleisöäkään. Kulttuuriahan se klassinenkin on, ja on tietysti jossain mielessä sääli, jos sen tekeminen tai harrastaminen tässä maassa loppuu. Alan fundamentalistit eivät kuitenkaan tee tätä säälin tuntemista kovin helpoksi, vaikka uhka oletettaisiin todelliseksikin. Aina kun meinaan vanhemmiten pehmetessäni alkaa hyväksyä institutionalisoidun, itselleen "taidemusiikin" käsitteen varaavan lajityypin olemassaolon, joudun näkemään punaista lukiessani jotain sellaista kuin Kotirinnan artikkelin kuvateksti: "Ralf Gothóni paheksui peruskoulujen opetussuunnitelmaa, joka 'ohjeistaa ensisijaisesti aktiiviseen musiikin tekemiseen, joka tarkoittaa lähinnä bändisoittoa ja poplaulua'".
Tämä riemuidiootti esittää siis ilmeisen tosissaan, että "aktiivinen musiikin tekeminen" on uhka suomalaisen musiikkisivistyksen tulevaisuudelle. Mieletön paradoksi, ellei tiedettäisi Gothónin tarkoittavan tässä nimenomaan aktiivista popmusiikin tekemistä. En mene lyhyen sitaatin perusteella arvailemaan, mitä mies on kontekstissaan sanonut, mutta helppohan tässä on veistellä vitsiä musiikkiopistosta Sibelius-akatemiaan johtavasta polusta passiivisena musiikin tekemisenä. Ainakin se on kontrolloitua musiikin tekemistä, jossa noudatetaan joka käänteessä sääntöjä, traditioita ja muotoseikkojen vaatimuksia ja edetään uralla ainoastaan portinvartijoiden hyväksynnän kautta.
Kuvateksti kuvittaa kuvaa, jossa kaksi ehkä 13-vuotiasta liuhulettiä ilmeilee basson ja rumpusetin takana. Hauskaa näyttää olevan. Miksei, Jaanis ja Jessehän ovat selvästikin tekemässä aktiivisesti musiikkia. Varmaan jossain kuvan rajauksen ulkopuolella harjoitetaan "poplauluakin", jäbien ulkomuodon perusteella tosin luultavammin hevivaikutteista sellaista. Yhden urpon sanomisten ja toimituksen nokkelan kuva- ja tekstivalinnan yhteisvaikutuksena tulee kiteytettyä aika paljon siitä, miksi nämä klassisen puolen heebot jäävät aina tappiolle päättäessään, että vastakkainasettelun aika ei olekaan vielä ohi.
Kenties Gothónin kammoama populaarimusiikki, ainakin bulkkiradiotavaran ulkopuolelta tuleva sellainen, todella on anarkian ainoita toimivia saarekkeita kulttuurissamme. Sitä ei oikein vieläkään pidetä minään - Kotirintakin huomauttaa suluissa, että valtion ja kuntien musiikille antamista tuista yli 90% menee "taidemusiikille" - ja niinpä sen piirissä on saatu aika lailla tehdä mitä huvittaa, ainakin nyt viime vuosikymmeninä, kun sensuurilistoistakin on luovuttu. Sen innokkaat harrastajat (=kriitikot) ovat toki yrittäneet laatia nokkimisjärjestyksiä, mutta rockin ja popin perusolemukseen kuuluu, että näistäkin aina riidellään, ja että vaikutusvaltaisimmankin kriitikon lempibändi on kollegalle pilkan kohde. Se elää uusista innovaatioista tai ainakin uusista tavoista kierrättää edellisten sukupolvien juttuja, siinä missä klassinen perustuu 95-prosenttisesti menneiden sävellysten tulkintoihin.
Rockmusiikin 55 vuoden aikana on amatöörin näppituntumalta täytynyt syntyä tuntimäärissäkin laskettuna satoja kertoja enemmän kiinnostavaa musiikkia kuin länsimaisessa klassisessa musiikissa 500 vuodessa - siltikin, vaikka poppibiisi kestää yleensä jonkin verran vähemmän aikaa kuin klassinen teos. Tämä johtuu tietysti siitä, että rokkia on tehty satoja kertoja enemmän, tuhansiakin kertoja, vai millähän kertoimella tässä edes pitäisi liikkua. Ja sitä tehdään enemmän siksi, että se on helppoa, välittömästi palkitsevaa, sosiaalista, vapaata, omaehtoista ja epämuodollista - eikä mikään näistä määreistä ole pois sen kyvystä vaikuttaa ihmisiin. Olen sanonut ennenkin ja sanon edelleen, että nuottiviivastolle raapustetulta ja ammattitaitoisten soittajien pieteetillä tulkitsemalta musiikilta tulee ikuisesti puuttumaan populaarimusiikin kyky saada ihmisissä aikaan välittömiä tunnereaktioita ja ahaa-elämyksiä. Se on ääntä ilman läsnäoloa.
Tämä kaikki on tietysti kärjistystä, ja joissakin muissa olosuhteissa lisäisin tähän merkintään erinäisiä ehtolauseita, mutta niin kauan kuin joudun lukemaan aamulehdestäni Gothónin sanoman kaltaista paskaa, katson omaltakin osaltani vastakkainasettelun ajan todellakin jatkuvan.
Kotirinnan artikkelin viimeinen kappale kiteyttää jotain olennaista tämän vastakkainasettelun luonteesta. "Koska muuten itse olet viimeksi käynyt seuraamassa peruskoulun musiikinopetusta? Pekka Hako [seminaarin puheenjohtaja] kysyi Gothónilta. Gothóni vastasi, ettei koskaan ole käynyt missään peruskoulussa, ja toivoi, ettei joutuisi sellaiseen tulevaisuudessakaan."
Niinpä niin. Elitismi vastaan demokratia, näinkin voidaan suuri klassisen ja populaarimusiikin välinen ristiriita tiivistää. Klassisen musiikin jyrkimpien kellokkaiden monissa puheenvuoroissa on lopulta kyse 1800-luvulta periytyvästä halusta pitää Kulttuuri pois rahvaan ulottuvilta, etteivät menisi pyhää ja puhdasta sotkemaan. Kevyt musiikki on kaikkien tasavertaisuuden musiikkia: paska ja paras sekoittuvat, ja jokainen saa valita, mistä itse diggaa. Yläluokalta katoaa kontrolli. Gothónin hienoa sukunimeä ei enää kunnioiteta, tämän blogimerkinnän kaltaisia räävittömiä reviirinloukkauksia ilmaantuu. Raffe samanmielisineen on kuitenkin vähän myöhässä. Hävisitte taistelunne jo 1957.
Gothóni oli Kotirinnan mukaan ollut huolissaan mm. siitä, etteivät peruskoulun musiikinopettajat ole ns. taidemusiikin koulutettuja ammattilaisia ja että, ilmeisesti tästä syystä, ei synny uusia klassisen musiikin tekijöitä, soittajia tai yleisöäkään. Kulttuuriahan se klassinenkin on, ja on tietysti jossain mielessä sääli, jos sen tekeminen tai harrastaminen tässä maassa loppuu. Alan fundamentalistit eivät kuitenkaan tee tätä säälin tuntemista kovin helpoksi, vaikka uhka oletettaisiin todelliseksikin. Aina kun meinaan vanhemmiten pehmetessäni alkaa hyväksyä institutionalisoidun, itselleen "taidemusiikin" käsitteen varaavan lajityypin olemassaolon, joudun näkemään punaista lukiessani jotain sellaista kuin Kotirinnan artikkelin kuvateksti: "Ralf Gothóni paheksui peruskoulujen opetussuunnitelmaa, joka 'ohjeistaa ensisijaisesti aktiiviseen musiikin tekemiseen, joka tarkoittaa lähinnä bändisoittoa ja poplaulua'".
Tämä riemuidiootti esittää siis ilmeisen tosissaan, että "aktiivinen musiikin tekeminen" on uhka suomalaisen musiikkisivistyksen tulevaisuudelle. Mieletön paradoksi, ellei tiedettäisi Gothónin tarkoittavan tässä nimenomaan aktiivista popmusiikin tekemistä. En mene lyhyen sitaatin perusteella arvailemaan, mitä mies on kontekstissaan sanonut, mutta helppohan tässä on veistellä vitsiä musiikkiopistosta Sibelius-akatemiaan johtavasta polusta passiivisena musiikin tekemisenä. Ainakin se on kontrolloitua musiikin tekemistä, jossa noudatetaan joka käänteessä sääntöjä, traditioita ja muotoseikkojen vaatimuksia ja edetään uralla ainoastaan portinvartijoiden hyväksynnän kautta.
Kuvateksti kuvittaa kuvaa, jossa kaksi ehkä 13-vuotiasta liuhulettiä ilmeilee basson ja rumpusetin takana. Hauskaa näyttää olevan. Miksei, Jaanis ja Jessehän ovat selvästikin tekemässä aktiivisesti musiikkia. Varmaan jossain kuvan rajauksen ulkopuolella harjoitetaan "poplauluakin", jäbien ulkomuodon perusteella tosin luultavammin hevivaikutteista sellaista. Yhden urpon sanomisten ja toimituksen nokkelan kuva- ja tekstivalinnan yhteisvaikutuksena tulee kiteytettyä aika paljon siitä, miksi nämä klassisen puolen heebot jäävät aina tappiolle päättäessään, että vastakkainasettelun aika ei olekaan vielä ohi.
Kenties Gothónin kammoama populaarimusiikki, ainakin bulkkiradiotavaran ulkopuolelta tuleva sellainen, todella on anarkian ainoita toimivia saarekkeita kulttuurissamme. Sitä ei oikein vieläkään pidetä minään - Kotirintakin huomauttaa suluissa, että valtion ja kuntien musiikille antamista tuista yli 90% menee "taidemusiikille" - ja niinpä sen piirissä on saatu aika lailla tehdä mitä huvittaa, ainakin nyt viime vuosikymmeninä, kun sensuurilistoistakin on luovuttu. Sen innokkaat harrastajat (=kriitikot) ovat toki yrittäneet laatia nokkimisjärjestyksiä, mutta rockin ja popin perusolemukseen kuuluu, että näistäkin aina riidellään, ja että vaikutusvaltaisimmankin kriitikon lempibändi on kollegalle pilkan kohde. Se elää uusista innovaatioista tai ainakin uusista tavoista kierrättää edellisten sukupolvien juttuja, siinä missä klassinen perustuu 95-prosenttisesti menneiden sävellysten tulkintoihin.
Rockmusiikin 55 vuoden aikana on amatöörin näppituntumalta täytynyt syntyä tuntimäärissäkin laskettuna satoja kertoja enemmän kiinnostavaa musiikkia kuin länsimaisessa klassisessa musiikissa 500 vuodessa - siltikin, vaikka poppibiisi kestää yleensä jonkin verran vähemmän aikaa kuin klassinen teos. Tämä johtuu tietysti siitä, että rokkia on tehty satoja kertoja enemmän, tuhansiakin kertoja, vai millähän kertoimella tässä edes pitäisi liikkua. Ja sitä tehdään enemmän siksi, että se on helppoa, välittömästi palkitsevaa, sosiaalista, vapaata, omaehtoista ja epämuodollista - eikä mikään näistä määreistä ole pois sen kyvystä vaikuttaa ihmisiin. Olen sanonut ennenkin ja sanon edelleen, että nuottiviivastolle raapustetulta ja ammattitaitoisten soittajien pieteetillä tulkitsemalta musiikilta tulee ikuisesti puuttumaan populaarimusiikin kyky saada ihmisissä aikaan välittömiä tunnereaktioita ja ahaa-elämyksiä. Se on ääntä ilman läsnäoloa.
Tämä kaikki on tietysti kärjistystä, ja joissakin muissa olosuhteissa lisäisin tähän merkintään erinäisiä ehtolauseita, mutta niin kauan kuin joudun lukemaan aamulehdestäni Gothónin sanoman kaltaista paskaa, katson omaltakin osaltani vastakkainasettelun ajan todellakin jatkuvan.
Kotirinnan artikkelin viimeinen kappale kiteyttää jotain olennaista tämän vastakkainasettelun luonteesta. "Koska muuten itse olet viimeksi käynyt seuraamassa peruskoulun musiikinopetusta? Pekka Hako [seminaarin puheenjohtaja] kysyi Gothónilta. Gothóni vastasi, ettei koskaan ole käynyt missään peruskoulussa, ja toivoi, ettei joutuisi sellaiseen tulevaisuudessakaan."
Niinpä niin. Elitismi vastaan demokratia, näinkin voidaan suuri klassisen ja populaarimusiikin välinen ristiriita tiivistää. Klassisen musiikin jyrkimpien kellokkaiden monissa puheenvuoroissa on lopulta kyse 1800-luvulta periytyvästä halusta pitää Kulttuuri pois rahvaan ulottuvilta, etteivät menisi pyhää ja puhdasta sotkemaan. Kevyt musiikki on kaikkien tasavertaisuuden musiikkia: paska ja paras sekoittuvat, ja jokainen saa valita, mistä itse diggaa. Yläluokalta katoaa kontrolli. Gothónin hienoa sukunimeä ei enää kunnioiteta, tämän blogimerkinnän kaltaisia räävittömiä reviirinloukkauksia ilmaantuu. Raffe samanmielisineen on kuitenkin vähän myöhässä. Hävisitte taistelunne jo 1957.
Click to view