Parhaista albumeista ja brittiläisestä rock-journalismista
Jotkut ihmiset katsovat Salattuja elämiä, mutta jos minä haluan viihdyttää itseäni niin, että en vahingossakaan törmää mihinkään uuteen enkä joudu rasittamaan aivojani, lainaan kirjastosta jonkun sellaisen opuksen, jossa listataan kaikkien aikojen parhaita albumeita tai biisejä. Englannissa mokomia julkaistaan aika säännöllisesti, ja vaikka olen kirjaston varannot jo pitkälti tutkinutkin, aina välillä tulee tuore tapaus vastaan. Tämä viimeisin osoittautuikin yllättäen ajatuksia herättäväksi teokseksi, yhdeksi kiinnostavimmista rock-kirjoista mitä olen vähään aikaan lukenut. Toimittaja Garry Mulhollandin Fear Of Music - 261 Best Albums Since Punk And Disco on täysin kirjoittajan subjektiivisen makuun pohjautuva kokoelma levyesseitä, jotka on aseteltu kronologiseen järjestykseen, alkaen vuodesta 1976 sillä perusteella, että silloin Mulholland itse alkoi heräillä popmusiikin maailmaan.
Vaikka mukana on joitakin itselleni täysin tuntemattomia tapauksia, on valtaosa näistä levyistä klassikoita tai semi-klassikoita. Niistä on toisin sanoen kirjoitettu paljon, ja minäkin olen lukenut niistä paljon. Mulhollandin kirjan pelastaakin se, että vaikka hän antaa levyistä taustainformaatiota ja kuvailee niiden musiikillista luonnetta, on esseissä muutakin sisältöä. Mies analysoi levyjen kulttuuris-yhteiskunnallisia ulottuvuuksia ja tuo avoimesti omia mielipiteitään esiin. Hän osaa myös kritisoida levyjä silloin kun löytää aihetta siihen. Kaikesta näkee, että Mulholland on niitä jotka uskovat hyvän musiikkikirjoittelun etsivän aina myös yhteiskunnallisia, jopa poliittisia merkityksiä. Joiltakin osin Fear Of Music syyllistyy tässä suhteessa liioitteluun, mutta joka tapauksessa lähestymistapa tekee kirjasta kiinnostavampaa luettavaa.
Juuri yhteiskunnallisten analyysiensä osalta Fear Of Music saattaa hämmentää ja ärsyttää suomalaista lukijaa. Olen itse vasemmistolainen moraaliliberaali, mutta minullekin Mulhollandin saarnaava ote feminismin, homojen oikeuksien ja rasismin kaltaisten kysymysten kohdalla vetää useasti herneen nenään. Tuntuu, ettei kaveri osaa kirjoittaa yhdestäkään levystä huomauttamatta, että yhteiskuntamme sortaa edelleen naisia, rock on erityisen vastenmielistä machoilua, ja mustia demonisoidaan ja syrjitään. Ymmärtääkseni brittiläisessä rock-kirjoittelussa vaikutti erityisesti 80-luvulla vahva tällainen juonne, mutta en tiedä, onko Mulholland nykyisen journalismin kentällä sääntö vai poikkeus. Itsestäni tuntuisi ahdistavalta ja kahlitsevalta kuunnella musiikillisesti toimivaa levyä etsien lähes pakkomielteisesti merkkejä poliittisesta epäkorrektiudesta. Kun Mulholland kuitenkin diggailee monista levyistä, joista löytää arveluttavia piirteitä, joutuu hän jatkuvasti tunnustamaan ikään kuin posket punaisina, että tästä nyt on vaan pakko pitää kun svengi on niin hyvä ja kertosäkeet tarttuu kaaliin. En ymmärrä, miksi minkään levyn diggailuun pitäisi liittää mitään reunaehtoja ja arvovarauksia - sehän olisi sama kuin a) edellyttää poliittisen korrektiuden olevan kaikkien artistien tuotannon keskeinen lähtökohta b) edellyttää, että jokainen artisti on samaa mieltä kuin Mulholland siitä, mikä on korrektia.
Erityisen huvittavaksi tämän kaiken tekee se, että rock on mielestäni nimenomaan epäkorrektia musiikkia, ja vaikka establishmentin ja pikkuporvarillisuuden vastustus ovat tietysti niitä keskeisimpiä, kaikkien rokkarien hyväksymiä asenteita, niin varsin luontevasti saman epäkorrektiuden voi ulottaa vaikka sukupuolten välisiin suhteisiin. Tässä suhteessa Mulholland ei sitä paitsi ole johdonmukainen. Jos joku likainen, ilmeisen tyhmä rokkari laulaa alaikäisten tyttöjen nussimisesta, on se hänen mielestään tuomittavaa, kun taas vasemmistolais-vallankumouksellisen älykön Malcolm McLarenin Bow Wow Wow -projekti (jossa 14-vuotias laulajatyttö pistettiin promokuviin hyvin vähissä vaatteissa ja laulamaan vihjailevia tekstejä teiniseksistä) on vain nokkela kannanotto ja tuo esiin yhteiskuntamme nuoruuden palvonnan pimeän puolen hienovaraisen satiirisella tavalla. Just joo.
Pisteet Mulhollandille sentään siitä, ettei hän jaksa ymmärtää gangstaräpin väkivaltaa, naisten alistamista ja homofobiaa, vaikka tekijät ovatkin mustia. Tämä johtuu ehkä siitä, että journalistimme tuntuu kovasti diggailleen vanhan koulukunnan pehmompaa räppiä, jonka gangstameininki pitkälti tuhosi. Itselleni parhaat g funk -levytkin kyllä menevät ylilyödyn, hupaisan viihteen nimissä, vaikka tuota homojen dissaamista en ole oikein koskaan ymmärtänyt, äijät tuntuvat olevan sen suhteen niin ryppyotsaisia että niiden voi melkein kuvitella pelkäävän oman sisäisen pansynsa löytämistä.
Ärsyttävyydestään huolimatta Fear Of Music on viihdyttävä ja suositeltava lukukokemus, joka taas kerran todistaa brittiläisen rock-journalismin ylivertaisuudesta ainakin Amerikkaan ja Suomeen nähden (muiden maiden skenejä en tietenkään tunne). Siellä jaksetaan uskoa popin ja rockin olevan merkittäviä ja analyysin arvoisia asioita, kun taas jenkeissä ja sitä kautta Suomessa aliarvioidaan popin kuluttajaa jatkuvasti viinanjuonnista, huumeidenkäytöstä ja panemisesta kertovilla huumorikirjoilla, tyyliin Lemmyn omaelämäkerta tai se vitun Mötley Crüe -opus. Maassamme vaikuttaa joitakin lahjakkaita kirjoittajia, mutta tuskinpa kustantajilla on erityistä intressiä päästää heitä todistamaan kaikki kykynsä kirjamarkkinoilla. Nyt tuli sentään jonkinlainen esseekokoelma Otto Talviolta, pitäisikin lukea se jo ihan siksikin, että Talvio tuntuu ymmärtävän juuri popin yhteiskunnallisuuden päälle.
Ja niin... Huomenna on sitten viimeinen rockvisa Om'pussa, ever. Tammikuussa jatkuu visailuharrastus uusissa ympyröissä, ja hyvä niin. Miksi suotta vaivata ravintolaa, jota koko touhu ei tunnu enää lainkaan kiinnostavan. Tunnelma on silti jo tässä vaiheessa hivenen nostalgisen haikea, enkä kyllä ymmärrä, miten kuvittelen selviäväni tiistaina töihin, vaikka iltavuoro onkin...
Vaikka mukana on joitakin itselleni täysin tuntemattomia tapauksia, on valtaosa näistä levyistä klassikoita tai semi-klassikoita. Niistä on toisin sanoen kirjoitettu paljon, ja minäkin olen lukenut niistä paljon. Mulhollandin kirjan pelastaakin se, että vaikka hän antaa levyistä taustainformaatiota ja kuvailee niiden musiikillista luonnetta, on esseissä muutakin sisältöä. Mies analysoi levyjen kulttuuris-yhteiskunnallisia ulottuvuuksia ja tuo avoimesti omia mielipiteitään esiin. Hän osaa myös kritisoida levyjä silloin kun löytää aihetta siihen. Kaikesta näkee, että Mulholland on niitä jotka uskovat hyvän musiikkikirjoittelun etsivän aina myös yhteiskunnallisia, jopa poliittisia merkityksiä. Joiltakin osin Fear Of Music syyllistyy tässä suhteessa liioitteluun, mutta joka tapauksessa lähestymistapa tekee kirjasta kiinnostavampaa luettavaa.
Juuri yhteiskunnallisten analyysiensä osalta Fear Of Music saattaa hämmentää ja ärsyttää suomalaista lukijaa. Olen itse vasemmistolainen moraaliliberaali, mutta minullekin Mulhollandin saarnaava ote feminismin, homojen oikeuksien ja rasismin kaltaisten kysymysten kohdalla vetää useasti herneen nenään. Tuntuu, ettei kaveri osaa kirjoittaa yhdestäkään levystä huomauttamatta, että yhteiskuntamme sortaa edelleen naisia, rock on erityisen vastenmielistä machoilua, ja mustia demonisoidaan ja syrjitään. Ymmärtääkseni brittiläisessä rock-kirjoittelussa vaikutti erityisesti 80-luvulla vahva tällainen juonne, mutta en tiedä, onko Mulholland nykyisen journalismin kentällä sääntö vai poikkeus. Itsestäni tuntuisi ahdistavalta ja kahlitsevalta kuunnella musiikillisesti toimivaa levyä etsien lähes pakkomielteisesti merkkejä poliittisesta epäkorrektiudesta. Kun Mulholland kuitenkin diggailee monista levyistä, joista löytää arveluttavia piirteitä, joutuu hän jatkuvasti tunnustamaan ikään kuin posket punaisina, että tästä nyt on vaan pakko pitää kun svengi on niin hyvä ja kertosäkeet tarttuu kaaliin. En ymmärrä, miksi minkään levyn diggailuun pitäisi liittää mitään reunaehtoja ja arvovarauksia - sehän olisi sama kuin a) edellyttää poliittisen korrektiuden olevan kaikkien artistien tuotannon keskeinen lähtökohta b) edellyttää, että jokainen artisti on samaa mieltä kuin Mulholland siitä, mikä on korrektia.
Erityisen huvittavaksi tämän kaiken tekee se, että rock on mielestäni nimenomaan epäkorrektia musiikkia, ja vaikka establishmentin ja pikkuporvarillisuuden vastustus ovat tietysti niitä keskeisimpiä, kaikkien rokkarien hyväksymiä asenteita, niin varsin luontevasti saman epäkorrektiuden voi ulottaa vaikka sukupuolten välisiin suhteisiin. Tässä suhteessa Mulholland ei sitä paitsi ole johdonmukainen. Jos joku likainen, ilmeisen tyhmä rokkari laulaa alaikäisten tyttöjen nussimisesta, on se hänen mielestään tuomittavaa, kun taas vasemmistolais-vallankumouksellisen älykön Malcolm McLarenin Bow Wow Wow -projekti (jossa 14-vuotias laulajatyttö pistettiin promokuviin hyvin vähissä vaatteissa ja laulamaan vihjailevia tekstejä teiniseksistä) on vain nokkela kannanotto ja tuo esiin yhteiskuntamme nuoruuden palvonnan pimeän puolen hienovaraisen satiirisella tavalla. Just joo.
Pisteet Mulhollandille sentään siitä, ettei hän jaksa ymmärtää gangstaräpin väkivaltaa, naisten alistamista ja homofobiaa, vaikka tekijät ovatkin mustia. Tämä johtuu ehkä siitä, että journalistimme tuntuu kovasti diggailleen vanhan koulukunnan pehmompaa räppiä, jonka gangstameininki pitkälti tuhosi. Itselleni parhaat g funk -levytkin kyllä menevät ylilyödyn, hupaisan viihteen nimissä, vaikka tuota homojen dissaamista en ole oikein koskaan ymmärtänyt, äijät tuntuvat olevan sen suhteen niin ryppyotsaisia että niiden voi melkein kuvitella pelkäävän oman sisäisen pansynsa löytämistä.
Ärsyttävyydestään huolimatta Fear Of Music on viihdyttävä ja suositeltava lukukokemus, joka taas kerran todistaa brittiläisen rock-journalismin ylivertaisuudesta ainakin Amerikkaan ja Suomeen nähden (muiden maiden skenejä en tietenkään tunne). Siellä jaksetaan uskoa popin ja rockin olevan merkittäviä ja analyysin arvoisia asioita, kun taas jenkeissä ja sitä kautta Suomessa aliarvioidaan popin kuluttajaa jatkuvasti viinanjuonnista, huumeidenkäytöstä ja panemisesta kertovilla huumorikirjoilla, tyyliin Lemmyn omaelämäkerta tai se vitun Mötley Crüe -opus. Maassamme vaikuttaa joitakin lahjakkaita kirjoittajia, mutta tuskinpa kustantajilla on erityistä intressiä päästää heitä todistamaan kaikki kykynsä kirjamarkkinoilla. Nyt tuli sentään jonkinlainen esseekokoelma Otto Talviolta, pitäisikin lukea se jo ihan siksikin, että Talvio tuntuu ymmärtävän juuri popin yhteiskunnallisuuden päälle.
Ja niin... Huomenna on sitten viimeinen rockvisa Om'pussa, ever. Tammikuussa jatkuu visailuharrastus uusissa ympyröissä, ja hyvä niin. Miksi suotta vaivata ravintolaa, jota koko touhu ei tunnu enää lainkaan kiinnostavan. Tunnelma on silti jo tässä vaiheessa hivenen nostalgisen haikea, enkä kyllä ymmärrä, miten kuvittelen selviäväni tiistaina töihin, vaikka iltavuoro onkin...