(no subject)
Soitin salaa H:n asioista sen asuinkaupungin mielenterveystoimistoon ja YTHSn lääkärille, oletan, että sitä hoitavalle lääkärille (mullehan se ei saanut tietoja antaa enkä sitä odottanutkaan). Kerroin, että tilanne on niin paha, että hoitoa ei todellakaan saa vähentää resurssien puutteessa, kuten on suunniteltu. Sanoin, että mielestäni H on lähes sairaalakunnossa, mutta ei meinaa saada apua mistään. Lääkäri kuunteli asiallisesti (tosin kuin vastaanottotäti, jonka kanssa ensin puhuin...), minkä jälkeen vielä kehotti minua kertomaan Hlle soitostani, jotta kertomistani asioista voitaisiin puhua hänen kanssaan - ihmettelisihän hän kuitenkin, mistä lääkäri yhtäkkiä tietää...
Soitin sitten puhelun loputtua Hlle. Suuttui ja pelästyi joutuvansa pakkohoitoon. Lopulta ollaan nyt sovussa ja se ymmärsi kyllä mua. Sovussa tai ei, pelkään tehneeni väärin ja hommanneeni sille pakkohoidon syyttä. Ei kai se kuitenkaan ainakaan itseään ole tappamassa. (Vaikka: Ennen se on ajatellut, että ei tee sitä, jottei aiheuta perheelleen enempää kärsimystä. Nyt sanoi, että on alkanut ajatella, että aiheuttaa kärsimystä joka tapauksessa...:( )
Mulla on kai näin kortisonin loputtua akuutti alkanut tai vähintäänkin alkamassa. Tätähän kai mä toivoin ja kerjäsin, joten ei saisi valittaa, mutta on se silti aika ikävää. Ja sitä mukaa kun olo huononee, pelko kasvaa. Leikkaus. Olisiko sittenkin pitänyt tehdä vielä jotain? Ennen pelkäsin jopa kuolevani siihen leikkaukseen, vaikka mahdollisuus onkin häviävän pieni. Nyt ajattelen, että jos eräs vaikka-mitä-komplikaatioita-leikkauksensa-yhteydessä-kärsimään-joutunut palstalainen ei kuollut, niin en voi kuolla minäkään. Nyt pelkään niin montaa muuta asiaa: kipuja; lisääntyneitä vessakäyntejä loppuiän; palanutta, ärtnyttä ihoa; seksielämän loppua; parisuhteen koettelemuksia; pitkää toipumisaikaa; toimeentuloa; paperisotaa; sitä, että mulla sittenkin on Crohn; jne. Nojoo, vielä kai pitää uskoa Remicadeen, hehhee...
Soitin sitten puhelun loputtua Hlle. Suuttui ja pelästyi joutuvansa pakkohoitoon. Lopulta ollaan nyt sovussa ja se ymmärsi kyllä mua. Sovussa tai ei, pelkään tehneeni väärin ja hommanneeni sille pakkohoidon syyttä. Ei kai se kuitenkaan ainakaan itseään ole tappamassa. (Vaikka: Ennen se on ajatellut, että ei tee sitä, jottei aiheuta perheelleen enempää kärsimystä. Nyt sanoi, että on alkanut ajatella, että aiheuttaa kärsimystä joka tapauksessa...:( )
Mulla on kai näin kortisonin loputtua akuutti alkanut tai vähintäänkin alkamassa. Tätähän kai mä toivoin ja kerjäsin, joten ei saisi valittaa, mutta on se silti aika ikävää. Ja sitä mukaa kun olo huononee, pelko kasvaa. Leikkaus. Olisiko sittenkin pitänyt tehdä vielä jotain? Ennen pelkäsin jopa kuolevani siihen leikkaukseen, vaikka mahdollisuus onkin häviävän pieni. Nyt ajattelen, että jos eräs vaikka-mitä-komplikaatioita-leikkauksensa-yhteydessä-kärsimään-joutunut palstalainen ei kuollut, niin en voi kuolla minäkään. Nyt pelkään niin montaa muuta asiaa: kipuja; lisääntyneitä vessakäyntejä loppuiän; palanutta, ärtnyttä ihoa; seksielämän loppua; parisuhteen koettelemuksia; pitkää toipumisaikaa; toimeentuloa; paperisotaa; sitä, että mulla sittenkin on Crohn; jne. Nojoo, vielä kai pitää uskoa Remicadeen, hehhee...