solmimme peittoa päällemme / suojaksi vanhoilta virheiltä
Jatta kehoitti ihmisiä kertomaan lapsuudestaan -saamanne pitää!
minulla oli suunnilleen yhdeksänvuotiaaksi asti kirkkaan valkoinen, luonnonkihara tukka, mutta mitään prinsessavaihetta en tainnut elää missään kohdassa. sotkin ja revin vaatteitani tehokkaasti, koska tykkäsin leikkiä ulkona veljeni ja kahden poikaserkkuni kanssa. leikimme sotaa, vakoojaa, Tarzania ja Turtlesia, kiipesimme puihin ja kuvittelimme vanhat, jättimäiset rauniot ja siirtolohkareet milloin avaruusaluksiksi ja sukellusveneiksi, milloin autioiksi saariksi.
opin uimaan niin varhain, etten edes muista. olin varmaan kymmenen vanha, kun eräs vanhemmista serkkupojistani opetti sekä minut että veljeni sukeltamaan -hämmästytän ihmisiä välillä vieläkin hyppäämällä pää edellä laiturin tolpalta ja pulpahtamalla pintaan muutaman kymmenen metrin päässä sukelluspaikasta.
asuimme saaressa ja kävin kaksi ensimmäistä kouluvuottani mantereella koulua niin, että äiti kuljetti meidät veneellä tai moottorikelkalla Saimaan yli koulutaksin haettaviksi. kun saimme lossin, mantereen ja saaren välinen ero kului pois, mutta rakastan edelleenkin sekä veneilyä että moottorikelkkailua yli kaiken. vesi on tärkein elementti elämässäni, kaikki siihen liittyvä vuodenaikavaihteluineen ja ilmiöineen saa sydämen hyppimään ja... tätä on vaikea selittää sellaisille, joilla ei ole samanlaista suhdetta avoveteen. meri on minulle vieraampi, mutta se herättää aivan samoja tunteita. lukekaa Muumipappa ja meri, niin ymmärrätte ehkä jotakin; Tove Jansson onnistuu välittämään juuri niitä tunnelmia, joita vesi-ihmiset kokevat.
opin lukemaan noin neljävuotiaana ja siitä pitäen olen lukenut ja lukenut ja lukenut. viime aikoina olen lukenut laiskahkosti, lähinnä vanhoja suosikkeja, ja tunnen lukemattomuuden ajatuksellisena laiskuutena ja henkisenä rappeutumisena. olin lapsena outo lintu siksikin, etten katsonut juurikaan telkkaria tai pelannut konsolipelejä (meillä sentäs oli SuperNintendo!), eikä kukaan muu ollut kiinnostunut kirjoista.
tykkäsin ihan hulluna saduista, varsinkin suomalaisten kirjoittamista (Anni Swan oli suosikkini!). Topeliuksen Tähtisilmä oli vaikuttavin lukemani satu kaikessa surullisuudessaan -muistan, miten se jäi vaivaamaan mieltäni pitkäksi ajaksi ja epäilemättä vaikutti siihen, että monissa painajaisissani pakenen vieläkin susia. parhaita satuja olivat ne, joissa oli metsänhenkiä, menninkäisiä ja peikkoja ja päähenkilönä neuvokas tyttö. en innostunut koskaan perinteisistä prinsessasaduista tai leikkinyt prinsessaa, mutta metsänneidot ja sudella ratsastavat menninkäistytöt olivat ihania!
olin temperamenttinen, pippurinen ja omapäinen kuin mikä, vaikka periaatteessa olin todella kiltti ja tottelevainen lapsi. suuttuessani raivosin kuin pieni eläin, poljin jalkaa, huusin ja kiljuin, heittelin tavaroita ja paiskoin ovia. tappelin veljeni kanssa nyrkein, kunnes se paskiainen kasvoi ohitseni (nykyisin rakas pikkuveljeni on jotain 180 senttiä ja rapiat pitkä). nykyisinkin olen perheen aikuisista ainoa, joka oikeasti ei välitä paskaakaan, suuttuuko tämä herkkänahkainen jättiläinen jostain pikkujutusta vai ei -riitamme ovatkin sitä luokkaa, että oksat pois ja puolet latvastakin.
mitään lempileluja en muista, mikä johtunee varmaan yksinkertaisesti siitä, että leikin niin paljon ulkona ja luin. lapsuuteni tärkein kirja satujen ohella oli Ronja, ryövärintytär. tykkäsin myös Vaahteramäen Eemelistä ja Peppi Pitkätossusta, mutta Ronja oli ehdoton suosikkini. luin joskus ala-asteella kaikki Anni Polvan Tiina-kirjat läpi ja ihailin Tiinan hahmoa.
mein iskä kuoli, kun olin ekaluokkalainen, ja luulen, että se sekä kiinnostukseni täysin erilaisiin asioihin kuin muut ikätoverit (tämä on muuten ollut aina: koin murrosiän, kotoa muuton, ensirakkauden, ekat kännit... kaiken joko paljon aiemmin tai myöhemmin kuin suurin osa ikäisistäni) antoi minulle todella vahvan tunteen siitä, että olen erilainen kuin muut. minun on vieläkin välillä vaikea olla porukoissa, joissa tulee sellainen olo, että täytyisi osata sulautua tai antaa itsestään jokin tietynlainen kuva. totta kai aikuisena (?!) erilaisuuden kokee enemmän vahvuutena... tai itse asiassa en enää edes mieti, kuka on erilainen ja kuka jotenkin tavallisempi. korvassa särähtää, kun joku tulee selittämään minulle, miten omituinen, boheemi tai hörhö olen. voi jumalauta. ei minua kiinnosta, erotunko vai en tai mihin ryhmään minut luokitellaan niin kauan kuin itse tunnen oloni hyväksi!
...
hihi.
tämä oli aika syväluotaava kokemus.
minulla oli suunnilleen yhdeksänvuotiaaksi asti kirkkaan valkoinen, luonnonkihara tukka, mutta mitään prinsessavaihetta en tainnut elää missään kohdassa. sotkin ja revin vaatteitani tehokkaasti, koska tykkäsin leikkiä ulkona veljeni ja kahden poikaserkkuni kanssa. leikimme sotaa, vakoojaa, Tarzania ja Turtlesia, kiipesimme puihin ja kuvittelimme vanhat, jättimäiset rauniot ja siirtolohkareet milloin avaruusaluksiksi ja sukellusveneiksi, milloin autioiksi saariksi.
opin uimaan niin varhain, etten edes muista. olin varmaan kymmenen vanha, kun eräs vanhemmista serkkupojistani opetti sekä minut että veljeni sukeltamaan -hämmästytän ihmisiä välillä vieläkin hyppäämällä pää edellä laiturin tolpalta ja pulpahtamalla pintaan muutaman kymmenen metrin päässä sukelluspaikasta.
asuimme saaressa ja kävin kaksi ensimmäistä kouluvuottani mantereella koulua niin, että äiti kuljetti meidät veneellä tai moottorikelkalla Saimaan yli koulutaksin haettaviksi. kun saimme lossin, mantereen ja saaren välinen ero kului pois, mutta rakastan edelleenkin sekä veneilyä että moottorikelkkailua yli kaiken. vesi on tärkein elementti elämässäni, kaikki siihen liittyvä vuodenaikavaihteluineen ja ilmiöineen saa sydämen hyppimään ja... tätä on vaikea selittää sellaisille, joilla ei ole samanlaista suhdetta avoveteen. meri on minulle vieraampi, mutta se herättää aivan samoja tunteita. lukekaa Muumipappa ja meri, niin ymmärrätte ehkä jotakin; Tove Jansson onnistuu välittämään juuri niitä tunnelmia, joita vesi-ihmiset kokevat.
opin lukemaan noin neljävuotiaana ja siitä pitäen olen lukenut ja lukenut ja lukenut. viime aikoina olen lukenut laiskahkosti, lähinnä vanhoja suosikkeja, ja tunnen lukemattomuuden ajatuksellisena laiskuutena ja henkisenä rappeutumisena. olin lapsena outo lintu siksikin, etten katsonut juurikaan telkkaria tai pelannut konsolipelejä (meillä sentäs oli SuperNintendo!), eikä kukaan muu ollut kiinnostunut kirjoista.
tykkäsin ihan hulluna saduista, varsinkin suomalaisten kirjoittamista (Anni Swan oli suosikkini!). Topeliuksen Tähtisilmä oli vaikuttavin lukemani satu kaikessa surullisuudessaan -muistan, miten se jäi vaivaamaan mieltäni pitkäksi ajaksi ja epäilemättä vaikutti siihen, että monissa painajaisissani pakenen vieläkin susia. parhaita satuja olivat ne, joissa oli metsänhenkiä, menninkäisiä ja peikkoja ja päähenkilönä neuvokas tyttö. en innostunut koskaan perinteisistä prinsessasaduista tai leikkinyt prinsessaa, mutta metsänneidot ja sudella ratsastavat menninkäistytöt olivat ihania!
olin temperamenttinen, pippurinen ja omapäinen kuin mikä, vaikka periaatteessa olin todella kiltti ja tottelevainen lapsi. suuttuessani raivosin kuin pieni eläin, poljin jalkaa, huusin ja kiljuin, heittelin tavaroita ja paiskoin ovia. tappelin veljeni kanssa nyrkein, kunnes se paskiainen kasvoi ohitseni (nykyisin rakas pikkuveljeni on jotain 180 senttiä ja rapiat pitkä). nykyisinkin olen perheen aikuisista ainoa, joka oikeasti ei välitä paskaakaan, suuttuuko tämä herkkänahkainen jättiläinen jostain pikkujutusta vai ei -riitamme ovatkin sitä luokkaa, että oksat pois ja puolet latvastakin.
mitään lempileluja en muista, mikä johtunee varmaan yksinkertaisesti siitä, että leikin niin paljon ulkona ja luin. lapsuuteni tärkein kirja satujen ohella oli Ronja, ryövärintytär. tykkäsin myös Vaahteramäen Eemelistä ja Peppi Pitkätossusta, mutta Ronja oli ehdoton suosikkini. luin joskus ala-asteella kaikki Anni Polvan Tiina-kirjat läpi ja ihailin Tiinan hahmoa.
mein iskä kuoli, kun olin ekaluokkalainen, ja luulen, että se sekä kiinnostukseni täysin erilaisiin asioihin kuin muut ikätoverit (tämä on muuten ollut aina: koin murrosiän, kotoa muuton, ensirakkauden, ekat kännit... kaiken joko paljon aiemmin tai myöhemmin kuin suurin osa ikäisistäni) antoi minulle todella vahvan tunteen siitä, että olen erilainen kuin muut. minun on vieläkin välillä vaikea olla porukoissa, joissa tulee sellainen olo, että täytyisi osata sulautua tai antaa itsestään jokin tietynlainen kuva. totta kai aikuisena (?!) erilaisuuden kokee enemmän vahvuutena... tai itse asiassa en enää edes mieti, kuka on erilainen ja kuka jotenkin tavallisempi. korvassa särähtää, kun joku tulee selittämään minulle, miten omituinen, boheemi tai hörhö olen. voi jumalauta. ei minua kiinnosta, erotunko vai en tai mihin ryhmään minut luokitellaan niin kauan kuin itse tunnen oloni hyväksi!
...
hihi.
tämä oli aika syväluotaava kokemus.