Mustat liput (Strindberg, August)
”Luin Mustien lippujen oikovedoksia… Aloin pelätä, että tämän kirjan julkaiseminen on rikollista ja että se pitäisi vetää takaisin… kauhea kirja se on!’
- August Strindberg
Mustat liput oli aikansa kirjallinen sensaatio, joka kuohutti Ruotsin kulttuuripiirejä viime vuosisadan alussa. Se on paljastava avainromaani täynnä peittelemätöntä kaunaa ja kostonhimoa, häikäilemättömiä solvauksia ja riemastuttavan ilkeitä letkautuksia.
Ennen kaikkea romaani kertoo kuitenkin August Strindbergistä itsestään. Kirjailija on siirtänyt tarinansa päähenkilöihin aineksia omasta elämästään. Lopputuloksena on armottoman rehellinen itsetilitys, joka tuo yllättäviä puolia Strindbergin ristiriitaiseen kirjailijakuvaan.”
Motiivieni perusteluksi riittäisi ehkä tässäkin yhteydessä yksi sana: kirja-ale. Toisaalta taustalla on myös ruotsalaisen historiallisen kirjallisuuden kurssi, jolle tosin itse en (vielä tänä vuonna) osallistu, mutta jonka perusteella kaverini ovat esittäneet melkoisen mielenkiintoisia kommentteja paitsi Strindbergin kirjoitustyylistä myös Strindbergistä ihmisenä. Näiden kuvausten ja takakansitekstin perusteella odotin vanhahtavan (alkuperäisteos on julkaistu 1907) ilkeilevää (ts. muka-ilkeilevää) dialogin varaan rakentuvaa romaania - enkä ollut täysin väärässäkään.
”Kuinka paljon kouluissa ja yliopistoissa luetaankaan valheita hyvässä uskossa: monen monia vanhentuneita teorioja ja olettamuksia, jotka seuraavalla aikakaudella osoitetaan epäuskoksi, taikauskoksi ja harhaannukseksi. Ihminen, joka aavistaa tulossa olevan totuuden ja havahtuu huomaten olevansa valheiden ympäröimä, hengittävänsä valhetta, joutuu epätoivon ja raivon valtaan ja tuntee tukehtuvansa. Valhetta opissa ja elämässä, valhetta seurustelussa, ystävyydessä ja rakkaudessa, lainsäädännössä, hallinnossa, hallituksessa, politiikassa ja uskonnossa.
Totuus on jäätikkövirta, joka etenee huomaamatta, muuttuu jäästä lumeksi, sulaa vedeksi ja jäätyy jälleen, mutta uudistuu koko ajan puhtaasta lumesta, joka tulee ylhäältä kirkkaana kuin totuus: edettyään jonkin matkaa eteen ja alas päin virta likaantuu ja valuu tyhjään.” (s. 178)
Strindbergin kirjoitustyyli on kaunista luettavaa, ja käännös onnistuu kuin onnistuukin säilyttämään kirjan alkuperäissävyt. Siitä riemusta sietää jopa tekstin harvat svedismit. Hahmoja tuntuu alussa olevan niin paljon, että heidän erottaminen toisistaan on verrattain hankalaa, mutta lieneekö kyse ollut harjoituksen puutteesta, sillä kirjan lopussa sitä jo arvostaa juonen tekemää (lähes) täydellistä ympyrää. Dialogin ja erityisesti monologin osuus kirjasta on suuri, mikä sopii minulle vallan mainiosti.
Mitä odottamaani muka-ilkeilyyn tulee, olin verrattain väärässä. Kirjassa vilisee modernia, täysimittaista ilkeilyä, joka (Paavo Lehtosen jälkisanojen mukaan) hyökkäsi suoraan ja käytännössä naamioimattomana ruotsalaisen kulttuuriyhteiskunnan tuonhetkisiä vaikuttajia vastaan.
Hyvä kirja, muttei erinomainen. 3½/5
”’I was reading the first versions of Black Banners. . . . I started to fear that publishing this book is criminal and that it should be pulled back. . . it is a horrible book!’
- August Strindberg
Black Banners was a literal sensation of its time, and shocked the culture circles of Sweden in the beginning of the last century. It is a revealing novel full of undisguised dislike and revenge, unashamed puns and delightfully mean little things.
However, mainly the roman is about August Strindberg himself. The author has transferred traits of his own characters into the main characters of his work. The result is a mercilessly honest self-account that brings interesting aspects into the controversial image of Strindberg as an author.”
When it comes to my motives, it would once again be enough to put it into just two words: book sale. On the other hand, there is also a course on older Swedish literature on the background. I am not taking it (yet, most likely in 2009), but my friends have shared their rather interesting opinions on Strindberg - both as a writer and as a person - on the basis of it. With these descriptions and the text on the book cover, I was expecting the novel to be somewhat nasty (in an old-ish way, the book was originally published in 1907), and built mostly on dialogue - and I was not completely wrong either.
Strindberg’s style to write is an absolute joy to read, even as a translation - despite the Swedisms that are not easy to ignore. In the beginning, the number of characters is somewhat shocking, and it is quite difficult to tell them apart. Later, however, the reader learns to know the characters, and in the end appreciates the (almost) full circle that the plot makes. Dialogue and monologue are playing an important part in the book, which I am completely comfortable with.
The nastiness that I was waiting for - I was slightly wrong again. It is by no means old-ish, quite on the contrary, it is modern and in full scale, and attacking straight against some of the most powerful men in the Swedish cultural society of that time.
A good book, but not exactly excellent. 3½/5