Groznyin enkelit (Seierstad, Åsne)
”ELÄYTYVÄ RAPORTTI TŠETŠENIAN TILANTEESTA
Kansainvälisesti tunnetun ja palkitun lehtinaisen Åsne Seierstadin teos on selonteko Tšetšenian murhenäytelmästä ja nykyhetken tilanteesta.
Venäjän kieltä opiskellut Åsne oli vasta 23-vuotias saadessaan paikan Moskovan-kirjeenvaihtajana. Kun venäläiset joukot vyöryivät Tšetšeniaan 1994, hän matkusti Kaukasukselle raportoimaan tapahtumista. Kaksi vuotta hän seurasi kriisiä, ja norjalainen Arbeiderbladet-lehti julkaisi reportaasit.
Kymmenen vuotta myöhemmin Åsne palasi Tšetšeniaan ja matkusti vuosina 2006-2007 alueen eri puolilla. Hän saattoi todeta, että tragedia jatkuu, mutta sen seuraaminen tiedotusvälineissä on unohtunut maailman muiden sotien varjoon. Sodan alkamisen jälkeen 10-20 prosenttia väestöstä on saanut surmansa, ja yhteiskuntaa on kohdeltu äärimmäisen julmasti. Kirjan tärkeimpiä painopisteitä on sodan vaikutus lapsiin, jotka ovat menettäneet kaiken.
Koska Venäjän viranomaiset valvovat tiukasti maasta lähtevää informaatiota, Åsne käytti Tšetšeniassa valepukua viimeisten kahden vuoden aikana ja piti työnsä tulokset piilossa julkisuudelta.
Teos antaa myös taustatietoa Kaukasuksen historiasta ja vapaustaistelijoiden yhä jatkuvasta kamppailusta vallanpitäjiä vastaan.”
Bongasin kirjan WSOY:n televisiomainoksesta Wallander-leffan mainostauolla suunnilleen kuukausi sitten, ja jostain - toistaiseksi tuntemattomasta syystä - päätin siltä istumalta, että tahdon lukea sen. Tehtyäni päätöksen unohdin koko kirjan, kunnes törmäsin siihen erään nimeltä mainitsemattoman kirjakaupan uutuushyllyssä. Hinta oli vallan kohtuullinen (ts. alle sata euroa - aika moni kirja on kohtuuhintainen minun standardini mukaan, mutta eipä se minua haittaa), ja kirja päätyikin laukkuuni. Nyt kirjan luettuani voin todeta, että paljoa paremmin ei kolmeakymmentä euroa voi investoida.
Lienee myös aiheellista todeta tässä kohtaa, etten tunne slaavilaista kulttuuria kovinkaan hyvin, entisen Neuvostoliiton alueen maantieto on kohdallani hyvin, hyvin heikoilla, ja Tšetšenian sodan syitä ja kulkuakaan en juurikaan tunne.
”Pistäydyimme laaksossa kertomassa venäläisille mihin suuntaan lähtisimme, jotta he eivät ampuisi meitä. Sergei sanoi, että hänellä oli minulle lahja, ja haki teltastaan punaisen silkkiviirin, jossa oli kultahapsut. Viiriä koristi kalpea Lenin kokopuvussa ja solmiossa. Sirppi ja vasara oli kirjottu kultalangalla. ’Leninin viirin alla - eteenpäin kohti Kommunismin voittoa’, viirissä luki, ja oikeassa alakulmassa sotilaiden nimikirjoitukset: ’Muistoksi 104. laskuvarjodivisioonasta. Uljanovsk - Groznyi - Tšiški.’
Sulloin viirin reppuni pohjalle piiloon. Tuntui kuin olisin kantanut verta. Sittenkään en osannut heittää viiriä pois. Enkä myöskään lakata pohtimasta, miten ystävällisiä molemmat osapuolet olivat meille ulkopuolisille - ja miten armottomasti he vihasivat toisiaan, kantoivat kaunaa ja hautoivat kostoa.” (s. 43)
Kirjan hahmojen puheissa - olipa kyseessä venäläinen tai tšetšeeni - Neuvostoliitto ja neuvostoaika yleensä nousevat usein esille. Neuvostoaikaan asiat olivat paljon paremmin. Presidentti Putinia taas verrataan samassa hengessä usein Staliniin - tosin tšetšeeneille tällä on erittäin negatiivisia konnotaatioita (Stalin pakkosiirrätytti koko kansan Tšetšeniasta), venäläiset taas käyttävät sitä lähinnä kohteliaisuutena ja kehuja. Kirja suorastaan vilisee tuttuja nimiä. Anna Politkovskaja mainitaan useasti: hänen kohdaltaan mieleeni jäi ehkä parhaiten Ramzan Kadyrovin suuhun on laitettu lausahdus: ”Minä tapasin sen naisen ja kerroin hänelle, että hänen tarinoitaan luetaan niin kuin satukirjoja. Ei, olisi pysynyt hellan ääressä” (s. 212).
Edellisen kappaleen loppupään sanavalinnoista käynee melko hyvin selville, minkä koin ongelmalliseksi kirjaa lukiessani. Nykyään joka toinen kirja tuntuu olevan faktan muotoon kirjoitettua fiktiota, englantia lainatakseni factionia. Seierstad on journalisti, sen tiedän. Seierstad on kirjoittanut Tšetšeniasta ja kierrellyt alueella, kyllä. Mutta tarkoittaako tämä automaattisesti, että uskallan lukea Groznyin lapsia dokumenttina, uutisena, faktatekstinä? Toisaalta onko sillä niin väliäkään, onko kirjan joka kirjain viimeisen päälle totta? Kirja on realistinen ja uskottava, enkä epäile hetkeäkään, etteikö se voisi olla dokumentaristinen.
Kirja on tyylikkäästi suomennettu. Kielioppi on lähes täydellistä ja pilkutuskin on hallussa poikkeuksellisen hyvin. (Mitä? Minä pidän pilkuista.) Teksti soljuu eteenpäin sujuvasti, pysähtyen välissä tarkastelemaan yksityiskohtia, kuvailemaan ja selventämään. Mukana on paljon symboliikkaa - lähinnä kansallisia symboleita. Tšetšeenikansaan verrataan usein susina, venäläisiin joko karhuina tai koirina, jotka ovat myyneet itsensä ja unohtaneet olevansa oikeastaan susia. Tiedä sitten jälkimmäisen todenperäisyydestä, mutta metaforat kuitenkin purevat minuun kuin lauma villikoiria. Ha! Se paljon puhuttu aggressiivi. :D
Vaikka Seierstad (ymmärrettävistä syistä) tuo kirjassaan julki enimmäkseen tšetšeenien näkökulmaa asioihin ja tilanteeseen Kaukasuksella, hän ei missään vaiheessa asetu sataprosenttisesti kenenkään puolelle eikä kertaakaan sorru syyttämään rivisotilaita kummallakaan puolella. Vaikka venäläiset välillä esitetäänkin raakalaisina, Seierstad nostaa säännöllisin väliajoin esille, että tšetšeenisotilaatkin ovat kaukana täydellisestä ja oikeudenmukaisesta mallisotilaasta. Todelliset syylliset Seierstadin (ja varmasti monen muunkin) mukaan kuitenkin löytyvät Kremlistä, joka nykyään hallitsee venäläismedioita puhtaaseen neuvostotyyliin.
Kirja antaa lukijalleen paljon ajattelemisen aihetta - eivätkä kyyneleetkään ole kaukana tietyissä kohdissa. Kun seksuaalisesti hyväksikäytetty nuori tyttö kysyy orpokodissa läksyihinsä tuskastuneena, miksi hänen on niin vaikea muistaa, ja saa vastaukseksi, että se johtunee siitä, että hänen täytyy samanaikaisesti unohtaa niin paljon, saa lukija olla harvinaisen kovasydäminen ollakseen tuntematta mitään. Toisaalta on järkyttävää havahtua ajattelemaan, miten nykyihminen turtuu kuulemaan sodasta ja kuolemasta. Kuinka usein sitä oikeastaan jaksaa enää muistaa uutisia kuunnellessaan, että jokainen uhri on jonkun äiti, isä, sisko, veli, tytär, poika, ystävä - läheinen - olipa hän sitten Tšetšeniassa, Afganistanissa, Irakissa, Israelissa tai koto-Suomessa?
5-/5 - suosittelen oikein lämpimästi.
“Asne Seierstad began her writing career as a Moscow correspondent; the conflict in Chechnya was the first war she covered. Now ten years later, she returns to Chechnya and discovers that though the world's attention has moved on, the tragedy has continued, killing 10 to 15 per cent of the population and leaving a brutalised society - with a particular toll on its children - in its wake. Combining the violent history of the Caucasus and the battle between freedom fighters and the empire, with the story of the journeys Seierstad undertook in secrecy and disguise over the last two years, this will be another landmark book from this brave and brilliant writer.” (from here)
I first heard about this book when I saw an ad on the TV while watching a Wallander movie. The second I saw it, I decided that I want to read the book. Immediately after having done the decision, I forgot the book - up until I found it among the recently published books in a book store. Since the book was not too expensive (there are but very few books that are too expensive according to my standards), I bought it. Now that I have read it, I can quite safely say that there are not may better ways to spend €30.
The characters of the book - no matter whether they are Chechen or Russian - refer to the Soviet Union quite often in order to point out that back then everything was better. Putin is often compared with Stalin - if the speaker is Chechen, this is a very negative thing, but if s/he is Russian, it is meant as a compliment. The book is full of familiar names. Anna Politkovskaya is mentioned often. I remember best something that Ramzan Kadyrov is supposed to have said about her, according to the book. “I met that woman and told her that her stories are read as fairy tale books. No, she should have stayed by the stove.”
Actually, the way I have used certain expressions while writing the last few sentences point out pretty well what I considered to be difficult while reading the book. Since most the books are something of faction nowadays, how can I tell how true Angel of Grozny is? Sure, I know that Seierstad is a journalist. Sure, I know that she has been to Chechnya. But does that really go to prove that the book is a document, a fact? Then again, does it really matter? She makes her point, either by telling the truth and nothing but the truth, or by adding something in order to make it even more impressive.
The translation into Finnish is stylish. the grammar is practically perfect, and the commas are pretty much where they are supposed to be. (What? I like my commas.) The text runs on without any trouble, stopping every now and then to observe the details, to describe and explain. There is lots of symbolism there, too, mostly national symbols. The Chechen people is referred to as a wolf, while the Russians are a bear - or a lap dog that has sold itself and forgotten that it is actually a wolf, too. I am not sure, how close to the reality that metaphor is, but I know it hits me like a wild dog.
Even though Seierstad mostly writes from the Chechen point of view, she never takes a stance for either Chechnya or Russia, nor blames the ordinary soldiers. Even though the Russians are portrayed as savages every now and then, Seierstad never lets the reader forget that the Chechen soldiers are far from perfect soldiers too - at least when it comes to humanity. The proper people to be blamed are, according to Seierstad, in Kremlin, where the Russian media are controlled the same way they were during the reign of the Soviet Union.
The book gives the reader a lot to think about - and tears are not too far while reading certain parts. When a sexually abused young girl in an orphanage gets frustrated with her homework and asks why it is so hard for her to remember things, and is answered that it is only because there is so much she has to keep forgotten, the reader has to have a horribly cold heart in order not to be moved at least a bit. On the other hand, it is quite shocking to realise how numb we are nowadays. How often do you really think while watching the news that each person to die is someone’s mother or father, sister or brother, daughter or son, or friend, whether s/he was in Afghanistan, Iraq, Israel, Chechnya or in your country?
5-/5 - a book absolutely worth reading.