Antti Nylén - Halun ja epäluulon esseet
Rakkaus: Nylén on vimmoissaan, mutta samalla rakastaa. Eihän mikään voisi suututtaa niin paljon, jos hän ei rakastaisi.
Rakkaus kirjoittamiseen, Morriseyhin, Nicoon, eläimiin jne. Nylen rakastaa ihmistä, muttei kaikkia ihmisyyden ilmentymiä (esim. lihansyönti).
Nylén kertoo jo kuolleen popparin Nicon olevan hänelle kuin äiti. Itse koen Nylenin hiukan samoin. On hauska huomata jonkun tuntevan ja ajattelevan noin samoin. Samalla olemme joistain asioista eri mieltä, mutta tapamme ajatella on sama.
Halusin lukea Nyléniä, sillä olin lukenut hänestä monesta paikkaa (Hesari, Image) ja hän vaikutti hämmentävältä. Myös moni arvostamani tyyppi oli pohtinut Nyléniä ja en ollut voinut vastata mitään tutustumatta Nylénin esseisiin. Niiden lukeminen on siis ajan virrassa pysyttelemistä, kahvipöytäkeskustelujen mahdollistaja. Vähän kuin uutisten lukeminen. Yhteinen todellisuutemme.
Esseissään Nylén sivuaa usein sitä prosessia, jossa tekstit ovat syntyneet. Tiukan selkeästi etenevän sijaan esseet ovat itsereflektioita, kirjoittajan keskustelua itsensä, lukemiensa kirjojen ja kuviteltujen lukijoiden välillä. Kirjoitelmat ovat monologeja kaikkien Nylénin sisäistämien hahmojen kanssa. Vaikka esseet poukkoilevat useampaan kuin yhteen aiheeseen kerralla, juuri tämä moniäänisyys tekee niiden rakenteesta älyllisesti kutkuttavaa.
Aina välillä haluaisin löytää jonkun messiaan, jonkun ajatusrakennelman, joka antaisi elämään selkeyttä ja jota voisi seurata tarvitsematta itse miettiä, valita ja arvottaa tekojaan. Nylénin arvot ovat niin mietittyjä, että tekisi mieli “jättää kaikki ja seurata”. Onneksi Nylén ei kaipaa seuraajaa, olen liian valmis luopumaan länsimaisen menestyksen tavoittelusta ja hyppäämään ensimmäisiin hevosvankkureihin, jotka vievät luomutilalle kitkemään.
Nylén ei kuitenkaan kirjoita vain itselleen, vaikka viittaakin esseisiinsä termillä “monologi”. Hän toivoo Anna Abreun lukevan pohdintojaan, ja ehkä saavansa muutaan kohderyhmään kuuluvan parikymppisen runotytön luopumaan lihansyönnistä ja siten parantuvan pahimmasta kuviteltavissa olevasta synnistä: tehotuotannon tukemisesta.
Jokaisella ihmisellä on tarve tulla nähdyksi omana itsenään. Mikä meillä kirjallisen luovuuden vaivaamilla on vikana, kun haluamme jakaa ajatustemme jaloa ja kömpelöä juoksua muiden kanssa? Miksi meille ei riitä jakaa ajatuksiamme parhaan ystävän kanssa terassilla, vaan kaipaamme tuntemattomien lukevan sanojamme?
Esseessään “Pelastumisen mahdollisuudesta” Nylén jo muutaman ensimmäisen sivun aikana puhuu niin selkeästi minun kielelläni, minun ajatuksiani huoliani murheitani ahdistustani kyvyttämyyttäni ihmisyyttäni, että liikutun. On koskettavaa, että joku pukee sanoiksi ajatukseni, ja samalla vannoo ne omikseen, kirjoittaa ne omasta tarpeestaan/ sisäisestä pakostaan.
Olen useampaan otteeseen Halun ja epäluulon esseitä lukiessani ollut äimistynyt löytäessäni elävän suomalaisen arvostetun/kiistellyn kulttuurivaikuttajan, joka pohtii puolestani niitä kysymyksiä, jotka ahdistavat minua koska:
• tuntuu, että on turhaa typerää tarpeetonta ajatella tarkoitusta, etiikkaa, kirjoittamista, popkulttiiria, fanittamista, uskoa, hyvyyttä, taidetta ja sanoja + kieltä
• pelkään etten pääse elämässäni eteenpäin, koska haaveilen (merkityksettämän ja pinnallisen?) proosan kirjoittamisesta, lukijoista - merkityksellisistä ajatuksista, jotka joskus antavat jollekulle peilin, josta hän näkee itsensä, nykyisyytensä ja menneen // jotka muuttavat jonkun tulevaa
Nylén kirjoittaa usein siitä, miten hänen on pakko kirjoittaa. Hän saa minussa aikaan tuon saman polttavan tunteen, kun ääni päässä haluaa sana kerrallaan tulla todeksi paperille. Kuin olisin unohtanut hengittää, ja haukkoisin sanoja paperille vettä pärskien tukehtumaisillani.
En edes tiedä, olenko haltioituneempi uudelleen löytyneestä kyvystäni olla haltioitunut (ja kirjoittaa) vai Nylénistä ja toivomastani samankaltaisuudestamme (vaikka toivottavasti en ole aivan yhtä synkkä kuin hän). Luen vastalöytyneen jumalani sanoja ja rukoilen häntä, itseäni, tekemään minusta yhtä lukeneen, ajattelevan, julkaistun, rämäpäisen, vegaanin kuin tämä totuuksia mieleeni sinkova ihailuni kohde. Samalla olen iloinen nähdessäni niitä eroja (rakastan maksamakkaraa), jotka pelastavat minut jonain päivänä näistä kysymyksistä ja antavat minun elää turrutettua keski-ikäisen naisen kylpyvaahtoelämää. Pihvi-illallisen jälkeen.
Kun Nylén pilkkaa maallistuvia sieluja, itse haaveilen voimauttavasta materiavirrasta ja urasta, joka kertoo kaikille, miten pystyvä ja älykäs, kurinalainen aikuinen olen.
Kyky-yhteiskunta ja mahdollisuuksien tasa-arvo. Lahjakkuus ja onnettomuudet. Tupakoiminen ja liikalihavuus. Tummansininen taivas, jonka pinnalla puut ovat kuin mustia pilviä. Tuuleton yö, jolloin liiasta vapaudesta kärsivä suomalainen pohtii menneisyyttään, yrittää valita tulevaisuuttaan ja muistaa toisinaan olla kiitollinen sähkölampusta, jonka valossa kirjoittaa.
Muistojen petollisuus. Onko väliä, miltä ruoka maistuu, jos se ravitsee ja pitää hengissä? Onko väliä, miltä työ tuntuu, jos siitä saa palkkaa?
Pohjavesi onnellisuutemme kaivoon.
Miksi ihmiset pitävät tarinoista, metaforista, symboleista, luokitteluista? Miksi haluamme kuulua joukkoon, erottua joukosta?
Mielekäs elämä!
Hyväksi tullaan harjoittamalla hyveitä.
Kirjojen äärellä minut valtaa voimattomuus loputtoman tietotulvan edessä. Olenko oikeutettu keskustelemaan lukematta sosiologian, psykologian, filosofian ja kirjallisuuden pääteoksia, jos en ole asunut Afrikan kylässä enkä kasvatettu myös muslimiksi? Toisaalta, kun niin moni ei ole, eikö tietämättömyyteni silloin kuvasta maailman todellista tilaa? Vai vahvistanko vain stereotypiota, ennakkoluulojani, helppoja yleistyksiä?
Pekka Himanen lukee kuulemma kirjan päivässä. Kadehdin ja ihailen hänen tietomääräänsä. Miten toivoisin musiikinkuuntelun sijaan olevani koukussa kirjoihin, sivistykseen, viisauteen.
Toisaalta totuutta ei ole eikä sitä siksi voi löytää. Tarvitseeko siis etsiäkään?
Sanoja, sanoja,
sanojen leikkiä
sanasadetta.
“Sanojen jazzia”, kuten Nylén kuvaa.
Ihmisen täytyy liikkua, syödä, juoda, tavata muita. Ehkä minun täytyy kirjoittaa, hengittää rytmejä.
Elämä on tanssia tasapainon ja työn, ihmissuhteiden, uuden ja luottamuksen välillä.
Taivas ei ole enää tummansininen, aurinko nousee, on aika käydä nukkumaan. 4.00.
http://www.savukeidas.com/www.savukeidas.com/anttinylen
Rakkaus kirjoittamiseen, Morriseyhin, Nicoon, eläimiin jne. Nylen rakastaa ihmistä, muttei kaikkia ihmisyyden ilmentymiä (esim. lihansyönti).
Nylén kertoo jo kuolleen popparin Nicon olevan hänelle kuin äiti. Itse koen Nylenin hiukan samoin. On hauska huomata jonkun tuntevan ja ajattelevan noin samoin. Samalla olemme joistain asioista eri mieltä, mutta tapamme ajatella on sama.
Halusin lukea Nyléniä, sillä olin lukenut hänestä monesta paikkaa (Hesari, Image) ja hän vaikutti hämmentävältä. Myös moni arvostamani tyyppi oli pohtinut Nyléniä ja en ollut voinut vastata mitään tutustumatta Nylénin esseisiin. Niiden lukeminen on siis ajan virrassa pysyttelemistä, kahvipöytäkeskustelujen mahdollistaja. Vähän kuin uutisten lukeminen. Yhteinen todellisuutemme.
Esseissään Nylén sivuaa usein sitä prosessia, jossa tekstit ovat syntyneet. Tiukan selkeästi etenevän sijaan esseet ovat itsereflektioita, kirjoittajan keskustelua itsensä, lukemiensa kirjojen ja kuviteltujen lukijoiden välillä. Kirjoitelmat ovat monologeja kaikkien Nylénin sisäistämien hahmojen kanssa. Vaikka esseet poukkoilevat useampaan kuin yhteen aiheeseen kerralla, juuri tämä moniäänisyys tekee niiden rakenteesta älyllisesti kutkuttavaa.
Aina välillä haluaisin löytää jonkun messiaan, jonkun ajatusrakennelman, joka antaisi elämään selkeyttä ja jota voisi seurata tarvitsematta itse miettiä, valita ja arvottaa tekojaan. Nylénin arvot ovat niin mietittyjä, että tekisi mieli “jättää kaikki ja seurata”. Onneksi Nylén ei kaipaa seuraajaa, olen liian valmis luopumaan länsimaisen menestyksen tavoittelusta ja hyppäämään ensimmäisiin hevosvankkureihin, jotka vievät luomutilalle kitkemään.
Nylén ei kuitenkaan kirjoita vain itselleen, vaikka viittaakin esseisiinsä termillä “monologi”. Hän toivoo Anna Abreun lukevan pohdintojaan, ja ehkä saavansa muutaan kohderyhmään kuuluvan parikymppisen runotytön luopumaan lihansyönnistä ja siten parantuvan pahimmasta kuviteltavissa olevasta synnistä: tehotuotannon tukemisesta.
Jokaisella ihmisellä on tarve tulla nähdyksi omana itsenään. Mikä meillä kirjallisen luovuuden vaivaamilla on vikana, kun haluamme jakaa ajatustemme jaloa ja kömpelöä juoksua muiden kanssa? Miksi meille ei riitä jakaa ajatuksiamme parhaan ystävän kanssa terassilla, vaan kaipaamme tuntemattomien lukevan sanojamme?
Esseessään “Pelastumisen mahdollisuudesta” Nylén jo muutaman ensimmäisen sivun aikana puhuu niin selkeästi minun kielelläni, minun ajatuksiani huoliani murheitani ahdistustani kyvyttämyyttäni ihmisyyttäni, että liikutun. On koskettavaa, että joku pukee sanoiksi ajatukseni, ja samalla vannoo ne omikseen, kirjoittaa ne omasta tarpeestaan/ sisäisestä pakostaan.
Olen useampaan otteeseen Halun ja epäluulon esseitä lukiessani ollut äimistynyt löytäessäni elävän suomalaisen arvostetun/kiistellyn kulttuurivaikuttajan, joka pohtii puolestani niitä kysymyksiä, jotka ahdistavat minua koska:
• tuntuu, että on turhaa typerää tarpeetonta ajatella tarkoitusta, etiikkaa, kirjoittamista, popkulttiiria, fanittamista, uskoa, hyvyyttä, taidetta ja sanoja + kieltä
• pelkään etten pääse elämässäni eteenpäin, koska haaveilen (merkityksettämän ja pinnallisen?) proosan kirjoittamisesta, lukijoista - merkityksellisistä ajatuksista, jotka joskus antavat jollekulle peilin, josta hän näkee itsensä, nykyisyytensä ja menneen // jotka muuttavat jonkun tulevaa
Nylén kirjoittaa usein siitä, miten hänen on pakko kirjoittaa. Hän saa minussa aikaan tuon saman polttavan tunteen, kun ääni päässä haluaa sana kerrallaan tulla todeksi paperille. Kuin olisin unohtanut hengittää, ja haukkoisin sanoja paperille vettä pärskien tukehtumaisillani.
En edes tiedä, olenko haltioituneempi uudelleen löytyneestä kyvystäni olla haltioitunut (ja kirjoittaa) vai Nylénistä ja toivomastani samankaltaisuudestamme (vaikka toivottavasti en ole aivan yhtä synkkä kuin hän). Luen vastalöytyneen jumalani sanoja ja rukoilen häntä, itseäni, tekemään minusta yhtä lukeneen, ajattelevan, julkaistun, rämäpäisen, vegaanin kuin tämä totuuksia mieleeni sinkova ihailuni kohde. Samalla olen iloinen nähdessäni niitä eroja (rakastan maksamakkaraa), jotka pelastavat minut jonain päivänä näistä kysymyksistä ja antavat minun elää turrutettua keski-ikäisen naisen kylpyvaahtoelämää. Pihvi-illallisen jälkeen.
Kun Nylén pilkkaa maallistuvia sieluja, itse haaveilen voimauttavasta materiavirrasta ja urasta, joka kertoo kaikille, miten pystyvä ja älykäs, kurinalainen aikuinen olen.
Kyky-yhteiskunta ja mahdollisuuksien tasa-arvo. Lahjakkuus ja onnettomuudet. Tupakoiminen ja liikalihavuus. Tummansininen taivas, jonka pinnalla puut ovat kuin mustia pilviä. Tuuleton yö, jolloin liiasta vapaudesta kärsivä suomalainen pohtii menneisyyttään, yrittää valita tulevaisuuttaan ja muistaa toisinaan olla kiitollinen sähkölampusta, jonka valossa kirjoittaa.
Muistojen petollisuus. Onko väliä, miltä ruoka maistuu, jos se ravitsee ja pitää hengissä? Onko väliä, miltä työ tuntuu, jos siitä saa palkkaa?
Pohjavesi onnellisuutemme kaivoon.
Miksi ihmiset pitävät tarinoista, metaforista, symboleista, luokitteluista? Miksi haluamme kuulua joukkoon, erottua joukosta?
Mielekäs elämä!
Hyväksi tullaan harjoittamalla hyveitä.
Kirjojen äärellä minut valtaa voimattomuus loputtoman tietotulvan edessä. Olenko oikeutettu keskustelemaan lukematta sosiologian, psykologian, filosofian ja kirjallisuuden pääteoksia, jos en ole asunut Afrikan kylässä enkä kasvatettu myös muslimiksi? Toisaalta, kun niin moni ei ole, eikö tietämättömyyteni silloin kuvasta maailman todellista tilaa? Vai vahvistanko vain stereotypiota, ennakkoluulojani, helppoja yleistyksiä?
Pekka Himanen lukee kuulemma kirjan päivässä. Kadehdin ja ihailen hänen tietomääräänsä. Miten toivoisin musiikinkuuntelun sijaan olevani koukussa kirjoihin, sivistykseen, viisauteen.
Toisaalta totuutta ei ole eikä sitä siksi voi löytää. Tarvitseeko siis etsiäkään?
Sanoja, sanoja,
sanojen leikkiä
sanasadetta.
“Sanojen jazzia”, kuten Nylén kuvaa.
Ihmisen täytyy liikkua, syödä, juoda, tavata muita. Ehkä minun täytyy kirjoittaa, hengittää rytmejä.
Elämä on tanssia tasapainon ja työn, ihmissuhteiden, uuden ja luottamuksen välillä.
Taivas ei ole enää tummansininen, aurinko nousee, on aika käydä nukkumaan. 4.00.
http://www.savukeidas.com/www.savukeidas.com/anttinylen