Lukuhaaste: 7. Italia
Heti perään lukuhaastemaa numero seitsemän: Italia. Luin Elena Ferranten romaanin Loistava ystäväni, italiaksi L'amica geniale.
Varasin tämän alunperin kirjastosta, koska jossain puhuttiin tästä Juuri Sinä teoksena, Josta Nyt Puhutaan. En oikein käsittänyt, miksi. Olihan siinä tavallaan mielenkiintoisia hahmoja, jotka olivat ehkä sitten moniulotteisia (tosin tekisi mieli sanoa että vain epäloogisia). Teksti oli kovin puuduttavaa, kaikki tapahtumat kerrottiin samalla intensiteetillä niin, että oli mahdoton tietää, mitkä asiat olivat isoja ja mitkä pieniä, mitkä vaikuttivat kertojaan suuresti ja mitkä vain vähän. Se oli ihan mielenkiintoinen ratkaisu, että päähenkilö oli oikeastaan kertojan ystävä, ei kertoja itse, mutta tuokin on jo aika usein nähty, eli en pitäisi sitä sen takia mitenkään uutena ja rohkeana.
Jotain naiseudesta ja naisten välisen ystävyyden kuvaamisesta takakannessa/liepeessä yritettiin hehkuttaa, mutta mä en oikein päässyt siihen sisälle. Toki siinä oli kaksi tyttöä, jotka olivat ystäviä ja pitivät toistensa puolia arkipäiväisen väkivaltaisessa, patriarkaalisessa ja tukahduttavassa ympäristössä. Mutta en mä nähnyt sitä mitenkään erityisen feministisenä tai kantaaottavana tai hienona. En tiedä. Väkivallan arkipäiväisyys tuli kyllä esille, siitä kerrottiin paljon ja tosiaan arkisesti ja se todella puudutti. Mutta minut se ainakin puudutti niin, ettei mikään oikeastaan kirjassa päässyt sen puudutuksen läpi. Kielen olisi pitänyt tehdä asiat jotenkin eläväksi, ne asiat joilla on väliä. Jos väkivalta on arkipäiväistä ja tylsää, ei siinä mitään, kerro siitä arkipäiväisesti ja tylsästi. Mutta jonkin täytyy olla mielenkiintoista ja tietoisuuteenkin jälkiä jättävää, miksei se nouse? Miksen vieläkään tiedä, mitkä asiat kertojalle olivat tärkeitä? Mitkä tapahtumat merkittäviä?
Halusin pitää tästä, mutta ei tainnut onnistua.
Varasin tämän alunperin kirjastosta, koska jossain puhuttiin tästä Juuri Sinä teoksena, Josta Nyt Puhutaan. En oikein käsittänyt, miksi. Olihan siinä tavallaan mielenkiintoisia hahmoja, jotka olivat ehkä sitten moniulotteisia (tosin tekisi mieli sanoa että vain epäloogisia). Teksti oli kovin puuduttavaa, kaikki tapahtumat kerrottiin samalla intensiteetillä niin, että oli mahdoton tietää, mitkä asiat olivat isoja ja mitkä pieniä, mitkä vaikuttivat kertojaan suuresti ja mitkä vain vähän. Se oli ihan mielenkiintoinen ratkaisu, että päähenkilö oli oikeastaan kertojan ystävä, ei kertoja itse, mutta tuokin on jo aika usein nähty, eli en pitäisi sitä sen takia mitenkään uutena ja rohkeana.
Jotain naiseudesta ja naisten välisen ystävyyden kuvaamisesta takakannessa/liepeessä yritettiin hehkuttaa, mutta mä en oikein päässyt siihen sisälle. Toki siinä oli kaksi tyttöä, jotka olivat ystäviä ja pitivät toistensa puolia arkipäiväisen väkivaltaisessa, patriarkaalisessa ja tukahduttavassa ympäristössä. Mutta en mä nähnyt sitä mitenkään erityisen feministisenä tai kantaaottavana tai hienona. En tiedä. Väkivallan arkipäiväisyys tuli kyllä esille, siitä kerrottiin paljon ja tosiaan arkisesti ja se todella puudutti. Mutta minut se ainakin puudutti niin, ettei mikään oikeastaan kirjassa päässyt sen puudutuksen läpi. Kielen olisi pitänyt tehdä asiat jotenkin eläväksi, ne asiat joilla on väliä. Jos väkivalta on arkipäiväistä ja tylsää, ei siinä mitään, kerro siitä arkipäiväisesti ja tylsästi. Mutta jonkin täytyy olla mielenkiintoista ja tietoisuuteenkin jälkiä jättävää, miksei se nouse? Miksen vieläkään tiedä, mitkä asiat kertojalle olivat tärkeitä? Mitkä tapahtumat merkittäviä?
Halusin pitää tästä, mutta ei tainnut onnistua.