Piste jolta ei ollut paluuta
Nielimme viimeisenkin valheellisen lauseen
Aloitan SOS-haasteen kirjoittamalla ensiksi kahdesta asiasta, jotka minun on toivottava lukijakuntani painavan mieleensä jatkotekstejä lukiessaan, jos haluan käydä lävitse omia näkemyksiäni luonnonsuojelun tilasta.
Ensimmäisestä olen joskus avautunutkin. Siitä, miten luonnonsuojelun ottamista vakavasti pidetään edelleen omituisena ituhippeilynä, joka on merkki omituisesta fiksaatiosta puihin, ei suinkaan tiedostavasta ja kriittisestä ajattelusta. Eräs viisas nainen on kerran todennut, että tämä on sairas näkemys. Ilman luontoa meillä ei ole mitään, mutta luonnon kärsimyksestä kärsivät yksittäiset lajit - niin kuin joku ihminen - paljon nopeammin ja rankemmin.
Mielestäni ihminen, joka ei tahdo tai kykene ajattelemaan ja pohtimaan omaa vastuutaan kestävän kehityksen ja ympäristön huomioonottavan talouskasvun pyörissä, on täysi idiootti. Ei, en aio pyytää anteeksi. Tietoa on olemassa niin paljon, että vaatii suuremman tason tyhmyyttä kyetä ohittamaan se kaikki pysähtymättä miettimään hetkeksikään omaa vastuutaan.
Tulevaisuudessa juuri ne yritykset ja yhtiöt, jotka osaavat jo tässä vaiheessa ruveta pohtimaan toimintansa vaikutuksia ympäristölle, tulevat menestymään, sillä kuluttajat tiedostavat, miten heidän hyödykkeitään tuotetaan. Tämä pätee palveluntuottajiin, tavaranvalmistajiin ja kaikkiin, jotka saavat elantonsa myymällä jotakin.
Televisiosta katkesivat virrat, keskeytyivät mainokset, ja kanavien uutisvuodatukset, suorat lähetykset.
Toinen asia koskee yleistä eteläsuomalaista asennoitumista asioihin. (Huomatkaa yleistykseni, tämä ei päde kaikkiin täälläpäin asuviin ja työskenteleviin ihmisiin. Jos et kuulu tähän kategoriaan, ole iloinen. Jos kuulut, katso peiliin.) Olen huomannut että täälläpäin on helppo erottua edukseen yksinkertaisesti sillä että haluaa tehdä asioita paremmin, haluaa kehittää toimintaa, haluaa muutoksia. Miksi? Siksi, että täällä toimintatapa on valittaminen.
Samaa on huomattavissa varmasti jokaisessa kouluyhteisössä, jokaisessa työyhteisössä, kaikissa mahdollisissa yhteisöissä missä pitäisi saada jotakin aikaan, mutta verrattuna omiin kokemuksiini työelämästä täällä se tuntuu korostuneelta. Asia "ei kuulu minun toimenkuvaani" tai "ei ole minun asiani". Vastuuta siirretään aina jollekulle muulle, sen sijaan että lähtisi itse, omilla mielipiteillään ja visioillaan, omilla taidoillaan ja omilla käsillään, pohtimaan miten voisi tehdä asioita paremmin. Vaikka menisi ylitöiksi. Vaikka ei kuuluisi toimenkuvaan.
Miten tämä siis liittyy ympäristöasioihin?
Siten, että vaikka miten valittaisit ruokapöydässä siitä, miten ympäristöasiat ovat huonosti ja miten p*ska asia on se, miten esimerkiksi Talvivaaran tapausta on hoidettu suomalaisessa oikeusympäristössä - tai yksinkertaisesti roskaamisesta, tai mistä tahansa jokapäiväisestä asiasta, hitto, vaikka kertakäyttölautasista, jos se on elämäsi ydinkohta on se vain yhden pienen askeleen verran parempi kuin se, että kohauttaisit hartioitasi ja toteaisit ettei kuulu sinulle.
Lakkaa puhumasta Te asioita. Konkreettisia asioita, oikeita asioita. Teen seuraavaan entryyni listan asioista, joita voi tehdä.
Sähkön palatessa jatkuisi juhlamme hiljentäen huutavan omatuntomme, mutta huono uutinen oli ainut uutinen
Myös tällä kertaa