Vihreä sateenvarjo
Vihreää sateenvarjoa ja sen pinnalla kimmeltäviä vesipisaroita ei voi unohtaa. Ei myöskään harmaanvihreän valon syleilemää suudelmaa keväsateella.
Kaupungissa vain sinun sateenvarjosi muistutti minua metsästä. Sinä halusit aina asua siellä. Minä juoksin metsässä ja saatoin unohtaa ajan kulun. Niinä hetkinä vain sinun äänesi veti minut takaisin todellisuuteen ja tähän hetkeen. Minä uin alasti joessa. Sinä nojasit sateenvarjoosi ja katsoit minua oudon säälivästi ja paheksuvasti. Minä otin surullisena vastaan kukat joita toit minulle. Ne oli ostettu kaupasta, mutta kirkkaista väreistään huolimatta ne eivät tuoksuneet miltään.
Parhainta aikaa elämässäni olivat ne viikot, jotka vietin yksin. Kesäöinä metsäkukat tuoksuivat huumaavan voimakkaasti. Jalkojen alla jokainen sammalmätäs tuntui sametilta ja kädet saivat osakseen jokaisen oksan hyväilyn. Ripustin oksille lyhtyjä ja nautin elävästä vihreästä.
Kaupungin räntäsateessa tuijotin ulos ja näin pelkkää harmaata. Edes mausteiset tuoksut kaukaisista maista eivät voineet tuda lohtua sieluni lämmönkaipuuseen. Villieläimet juoksivat sieluni metsiä pitkin ja poikin, ja niiden ulvonnat ja karjaisut kaikuivat mieleni kallioilla. Vihreä sateenvarjo jäi päivästä toiseen eteiseen kuivumaan työmatkoistasi, sillä sinä vuonna satoi koko ajan.
Aluksi sateenvarjon vaalea vihreä oli hellyttävää ja energisoivaa, mutta pian se alkoi ärsyttää. Vihasin sitä, että eämäni ainoa väripilkku tuli ja meni päivästä toiseen ja minun oli jäätävä aloilleni. Vaelsin jokaisena sadepäivänä läheiseen puistoon katsomaan kuinka sadepisarat hyväilivät lehtien pintaa. Harmaa valo sai ne hehkumaan silkinohuina ja jostain syystä se kasvatti katkeruuttani. Vesi kasteli punaisen villatakkini kauttaaltaan ja tunsin oloni hukkuneeksi kukaksi.
Kerran lainasin varjoasi. Tyrkytit sen minulle, sillä et halunnut että sairastuisin. Mitä ironiaa, olinhan sairas sydänjuuriani myöten; sairas katkeruudesta ja omasta heikkoudestani.
Kävelin läpi samat kadut kuin aina aiemminkin, utta kaikki näytti erilaiselta. Vaelsin hämärän tuloon asti ja kannoin sateenvarjoasi mukanani. Oli kuin olisin kävellyt unessa, maailmassa jota ei oikeasti ole olemassa. Tunteeni, ajatukseni ja jopa muistoni tuntuivat jonkun muun omilta. Elin jonkun toisen elämää, kävelin jonkun toisen askelia.
Sillalla heitin sateenvarjon jokeen. Se kellui ilman halki kuin vihreä kukka ja upposi sitten joenpinnalle. Katsoin katulamppujen valossa kuinka se upposi pinnan alle, kohti loputonta pimeyttä, kylmää kuolemaa ja varjoja.
En uskaltanut mennä kotiin. Kuinka olisin voinut? Yön kylmät sateet lankesivat päälleni ja jäädyttivät veren, joka virtasi kehoni halki. Kylmyys tarttui luihini ja jähmetti lihakseni. Kävelin, kunnes jalkani eivät enää kantaneet. Aamulla hälyttämäsi poliisit löysivät minut kirjaston portailta.
Sanoit, että minun kanssani on mahdotonta asua; että minua on mahdoton rakastaa. Jätit minut sairaalavuoteelle. Ei ruusuja, ei kirjeitä; vain pari sanaa, joilla ei ollut pienintäkään merkitystä, ei edes sinulle.
Loppujen lopuksi rakastit sateenvarjoasi enemmän kuin minua. Siltä minusta tuntui loppuun saakka, etkä sinä koskaan todistanut epäilyksiäni vääriksi.
Minut haudattiin joen rannalla sijaitsevalle hautausmaalle. Linnut lauloivat puiden oksilla, kun arkkuni laskettiin takaisin kohtuun, josta olin syntynyt. Sinä et ollut siellä. Surit minua kuvottavan säädyllisesti.
Ajan myötä haudallani ei ollut enää vierailijoita. Tomumajani ainoa seuralainen oli rannassa makaava rautakehikko ja siihen takertunut, lähes hautautunut vihertävä kangas. Vesi oli pessyt sen värin haaleaksi ja kalpeaksi, kuin kuolema olisi laskenut kasvonsa tuolle haaltuneelle pinnalle.
Kaupungissa vain sinun sateenvarjosi muistutti minua metsästä. Sinä halusit aina asua siellä. Minä juoksin metsässä ja saatoin unohtaa ajan kulun. Niinä hetkinä vain sinun äänesi veti minut takaisin todellisuuteen ja tähän hetkeen. Minä uin alasti joessa. Sinä nojasit sateenvarjoosi ja katsoit minua oudon säälivästi ja paheksuvasti. Minä otin surullisena vastaan kukat joita toit minulle. Ne oli ostettu kaupasta, mutta kirkkaista väreistään huolimatta ne eivät tuoksuneet miltään.
Parhainta aikaa elämässäni olivat ne viikot, jotka vietin yksin. Kesäöinä metsäkukat tuoksuivat huumaavan voimakkaasti. Jalkojen alla jokainen sammalmätäs tuntui sametilta ja kädet saivat osakseen jokaisen oksan hyväilyn. Ripustin oksille lyhtyjä ja nautin elävästä vihreästä.
Kaupungin räntäsateessa tuijotin ulos ja näin pelkkää harmaata. Edes mausteiset tuoksut kaukaisista maista eivät voineet tuda lohtua sieluni lämmönkaipuuseen. Villieläimet juoksivat sieluni metsiä pitkin ja poikin, ja niiden ulvonnat ja karjaisut kaikuivat mieleni kallioilla. Vihreä sateenvarjo jäi päivästä toiseen eteiseen kuivumaan työmatkoistasi, sillä sinä vuonna satoi koko ajan.
Aluksi sateenvarjon vaalea vihreä oli hellyttävää ja energisoivaa, mutta pian se alkoi ärsyttää. Vihasin sitä, että eämäni ainoa väripilkku tuli ja meni päivästä toiseen ja minun oli jäätävä aloilleni. Vaelsin jokaisena sadepäivänä läheiseen puistoon katsomaan kuinka sadepisarat hyväilivät lehtien pintaa. Harmaa valo sai ne hehkumaan silkinohuina ja jostain syystä se kasvatti katkeruuttani. Vesi kasteli punaisen villatakkini kauttaaltaan ja tunsin oloni hukkuneeksi kukaksi.
Kerran lainasin varjoasi. Tyrkytit sen minulle, sillä et halunnut että sairastuisin. Mitä ironiaa, olinhan sairas sydänjuuriani myöten; sairas katkeruudesta ja omasta heikkoudestani.
Kävelin läpi samat kadut kuin aina aiemminkin, utta kaikki näytti erilaiselta. Vaelsin hämärän tuloon asti ja kannoin sateenvarjoasi mukanani. Oli kuin olisin kävellyt unessa, maailmassa jota ei oikeasti ole olemassa. Tunteeni, ajatukseni ja jopa muistoni tuntuivat jonkun muun omilta. Elin jonkun toisen elämää, kävelin jonkun toisen askelia.
Sillalla heitin sateenvarjon jokeen. Se kellui ilman halki kuin vihreä kukka ja upposi sitten joenpinnalle. Katsoin katulamppujen valossa kuinka se upposi pinnan alle, kohti loputonta pimeyttä, kylmää kuolemaa ja varjoja.
En uskaltanut mennä kotiin. Kuinka olisin voinut? Yön kylmät sateet lankesivat päälleni ja jäädyttivät veren, joka virtasi kehoni halki. Kylmyys tarttui luihini ja jähmetti lihakseni. Kävelin, kunnes jalkani eivät enää kantaneet. Aamulla hälyttämäsi poliisit löysivät minut kirjaston portailta.
Sanoit, että minun kanssani on mahdotonta asua; että minua on mahdoton rakastaa. Jätit minut sairaalavuoteelle. Ei ruusuja, ei kirjeitä; vain pari sanaa, joilla ei ollut pienintäkään merkitystä, ei edes sinulle.
Loppujen lopuksi rakastit sateenvarjoasi enemmän kuin minua. Siltä minusta tuntui loppuun saakka, etkä sinä koskaan todistanut epäilyksiäni vääriksi.
Minut haudattiin joen rannalla sijaitsevalle hautausmaalle. Linnut lauloivat puiden oksilla, kun arkkuni laskettiin takaisin kohtuun, josta olin syntynyt. Sinä et ollut siellä. Surit minua kuvottavan säädyllisesti.
Ajan myötä haudallani ei ollut enää vierailijoita. Tomumajani ainoa seuralainen oli rannassa makaava rautakehikko ja siihen takertunut, lähes hautautunut vihertävä kangas. Vesi oli pessyt sen värin haaleaksi ja kalpeaksi, kuin kuolema olisi laskenut kasvonsa tuolle haaltuneelle pinnalle.