Narrienjuhla!
Sinne paikkaan mennessä ihminen riisuu sen karnevaalimaskin kultaisine reunuksineen joka peittää synkät ajatukset mitkä liikkuvat hänen päässään ja sen maskin joka sylkee kirouksia ja pahoja sanoja suustaan.
Sinne paikkaan mennessä hän heittää hansikkaat nurkkaan jotta voisi nähdä viimeinkin ne asiat mitkä hän on tehnyt paljain käsin ja voi katsoa kuinka hän itse on turmellut ne.
Sinne paikkaan mennessä hän riisuu kalliit narrinvaatteensa ja jättää ne pölyiseen maahan, ihan kuin niillä ei olisi arvoa, jotta hän voisi vihdoinkin olla sellainen millainen hän on ja näyttää ne arvet mitkä hänellä on.
Sinne paikkaan mennessä hän ottaa pois kenkänsä jottei hän näyttäisi niin hyvältä ja täydelliseltä kuin ne jalassaan.
Mitä kaikkea tämä kertookaan ihmisestä?
Sen että hän pelkää itseänsä ja toivoo että nämä narrin vaatteet peittäisivät hänet julmalta maailmalta.
Sen että hän toivoo olevansa joku muu, mitä hän ei ole ja mikä tekisi hänestä paremman ihmisen.
On harvoja paikkoja missä ihminen riisuu nämä narrienvaatteet, unohtaa pelkonsa ja ovat omia itseänsä mutta sinne tiettyyn paikkaan mennessä he todellakin tekevät. Yksi kerrallaan, jokainen vuorollaan, kuin suuri narrijoukko lähtemässä pois karnevaaleista ja riisumassa oman maskinsa päivä lopuksi vaeltaen kohti leposijaansa. Viimein saavuttuaan perille, he polvistuvat ja ottavat ehtoollisen ja näyttävät itsensä omana itsenään eräälle henkilölle ja kiittävät kaikki omalla tavallaan, rukoilen, tehdessään merkin, itkien, nauraen. siitä mitä heillä on. Sen hetken verran ihminen on oma itsensä, kunnes jälleen tämän hetken jälkeen tulee aika, jolloin on jälleen aika panna maski päähän ja olla kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.
On se sääli että lapset kasvavat isoiksi sillä he jos ketkä eivät ole vielä löytäneet torilta sitä maskia minkä he aivan varmasti tulevat laittamaan päähänsä vielä joku päivä.
Sinne paikkaan mennessä hän heittää hansikkaat nurkkaan jotta voisi nähdä viimeinkin ne asiat mitkä hän on tehnyt paljain käsin ja voi katsoa kuinka hän itse on turmellut ne.
Sinne paikkaan mennessä hän riisuu kalliit narrinvaatteensa ja jättää ne pölyiseen maahan, ihan kuin niillä ei olisi arvoa, jotta hän voisi vihdoinkin olla sellainen millainen hän on ja näyttää ne arvet mitkä hänellä on.
Sinne paikkaan mennessä hän ottaa pois kenkänsä jottei hän näyttäisi niin hyvältä ja täydelliseltä kuin ne jalassaan.
Mitä kaikkea tämä kertookaan ihmisestä?
Sen että hän pelkää itseänsä ja toivoo että nämä narrin vaatteet peittäisivät hänet julmalta maailmalta.
Sen että hän toivoo olevansa joku muu, mitä hän ei ole ja mikä tekisi hänestä paremman ihmisen.
On harvoja paikkoja missä ihminen riisuu nämä narrienvaatteet, unohtaa pelkonsa ja ovat omia itseänsä mutta sinne tiettyyn paikkaan mennessä he todellakin tekevät. Yksi kerrallaan, jokainen vuorollaan, kuin suuri narrijoukko lähtemässä pois karnevaaleista ja riisumassa oman maskinsa päivä lopuksi vaeltaen kohti leposijaansa. Viimein saavuttuaan perille, he polvistuvat ja ottavat ehtoollisen ja näyttävät itsensä omana itsenään eräälle henkilölle ja kiittävät kaikki omalla tavallaan, rukoilen, tehdessään merkin, itkien, nauraen. siitä mitä heillä on. Sen hetken verran ihminen on oma itsensä, kunnes jälleen tämän hetken jälkeen tulee aika, jolloin on jälleen aika panna maski päähän ja olla kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.
On se sääli että lapset kasvavat isoiksi sillä he jos ketkä eivät ole vielä löytäneet torilta sitä maskia minkä he aivan varmasti tulevat laittamaan päähänsä vielä joku päivä.