i miss my former hell...
elän eteenpäin päivä kerrallaan. koetan katsoa jonnekin kauas, etsiä sieltä jotain mitä tavoitella kaikin voimin. joka päivä tuntuu tyhjältä, huonolta, inhottavalta. ja silti huomenna taas ajattelen, että eilinen sentään oli parempi. monta vuotta sitten, syömishäiriön ja pahimman masennuksen kourissa kärsin ja satutin itseäni; tänä päivänä sekin tuntuu hienolta vaihtoehdolta tälle jatkuvalle menettämiselle. nyt joku ajattelee, mitä mä olen menettänyt? kaiken konkreettisen lisäksi joka päivä pienen palan itsestäni, halustani elää, tarpeestani nauraa, uskostani hyvään.
kuinka monta kertaa täytyy antaa anteeksi? kuinka monta kertaa pitää unohtaa samat satuttavat asiat, joita muut tekevät? kuinka monta kertaa pitää antaa itselleen anteeksi se, että otti taas kaiken kiltisti vastaan ja ANTOI anteeksi. Vaikkei koskaan unohda. Ei sitä kipua, mitä on aiheutettu, ei sitä hintaa, minkä siitä joutuu itselleen maksamaan. Miksei kukaan muu ota vastuuta minusta ja siitä, minkä minulle tekevät?
kuinka monta kertaa täytyy antaa anteeksi? kuinka monta kertaa pitää unohtaa samat satuttavat asiat, joita muut tekevät? kuinka monta kertaa pitää antaa itselleen anteeksi se, että otti taas kaiken kiltisti vastaan ja ANTOI anteeksi. Vaikkei koskaan unohda. Ei sitä kipua, mitä on aiheutettu, ei sitä hintaa, minkä siitä joutuu itselleen maksamaan. Miksei kukaan muu ota vastuuta minusta ja siitä, minkä minulle tekevät?