(no subject)
Elämä on ihmeellistä. Tuntuu, etten elä ollenkaan sitä samaa todellisuutta kuin muut, joilla itseasiassa on elämä. Olen täynnä tarmoa ja kaipuuta elää, mutten pääse mistään käsiksi siihen, mitä elämäksi kutsutaan. Kuka minut on sulkenut ulkopuolelle? Minä olen sille jollekin hyvin hyvin vihainen.
Jos on olemassa kohtalo, minun kohtaloni ei taida olla kovin valoisa. Ei ollenkaan sitä, mitä toivon sen olevan: suurta rakkautta, vahvaa tunnetta, luottamusta, rakkaita ystäviä jotka pitävät minusta kiinni, merkityksekästä työtä josta voisin nauttia.. Minun elämäni menee täysin päinvastaiseen suuntaan. Opiskelen alaa, jota en edes osaa enää arvostaa. Saati sitten, että pitäisin itse opiskelusta tai työstä, johon olen ajautumassa valmistumisen jälkeen (mitä sitäkään ei todennäköisesti ole tarjolla). Elämässäni ei ole rakkautta. Ei sitä yhtä tärkeintä ihmistä, jota arvostaisin ja ihailisin ja jolle minä olisin se tärkein. Ei myöskään ystävyyttä, joka vuosien saatossa olisi kasvanut vuoren vahvuiseksi. On hyviä ihmisiä, kavereita, hahmoja, jotka katsovat toisella silmällään, kuuntelevat toisella korvallaan. He näkevät ja kuulevat pinnalta, mutta syvyydestä he eivät minua löydä.
Minulta on otettu äiti: Ihminen, joka näki minut parhaiten ja joka löi minua maahan, jotta joskus kestäisin maailman. Ja nyt istun tämän maailman keskellä, joka onkin vain pieni kupla suuren sisällä ja ne kaksi liikkuvat eri tahtia. Olen kuin lapsi, joka on jätetty yksin suureen, tyhjään huoneeseen, enkä ole tarpeeksi rohkea keksiäkseni ulospääsyä. Äiti, hae minut pois.
Olen 24-vuotias ja tunnen itseni vanhaksi ja elämäni ohittaneeksi. Olin nuori ja tuhlasin sen. Hölmöä, kyllä minä sen tiedän. Olen tuntenut samaa vanhuutta jo 17-vuotiaasta lähtien. Olen hukannut sen loistavan tulevaisuuden, jota minulta odotettiin. Olisinhan pystynyt vaikka mihin. Nyt katson sivusta, kun muut ottavat sen, mitä minun olisi pitänyt ottaa jo aikaa sitten, mutten uskaltanut, koska pelkäsin tippua korkealta.
Jos pyytäisin, kuka kertoisi, mihin suuntaan pitäisi nyt mennä.
Jos on olemassa kohtalo, minun kohtaloni ei taida olla kovin valoisa. Ei ollenkaan sitä, mitä toivon sen olevan: suurta rakkautta, vahvaa tunnetta, luottamusta, rakkaita ystäviä jotka pitävät minusta kiinni, merkityksekästä työtä josta voisin nauttia.. Minun elämäni menee täysin päinvastaiseen suuntaan. Opiskelen alaa, jota en edes osaa enää arvostaa. Saati sitten, että pitäisin itse opiskelusta tai työstä, johon olen ajautumassa valmistumisen jälkeen (mitä sitäkään ei todennäköisesti ole tarjolla). Elämässäni ei ole rakkautta. Ei sitä yhtä tärkeintä ihmistä, jota arvostaisin ja ihailisin ja jolle minä olisin se tärkein. Ei myöskään ystävyyttä, joka vuosien saatossa olisi kasvanut vuoren vahvuiseksi. On hyviä ihmisiä, kavereita, hahmoja, jotka katsovat toisella silmällään, kuuntelevat toisella korvallaan. He näkevät ja kuulevat pinnalta, mutta syvyydestä he eivät minua löydä.
Minulta on otettu äiti: Ihminen, joka näki minut parhaiten ja joka löi minua maahan, jotta joskus kestäisin maailman. Ja nyt istun tämän maailman keskellä, joka onkin vain pieni kupla suuren sisällä ja ne kaksi liikkuvat eri tahtia. Olen kuin lapsi, joka on jätetty yksin suureen, tyhjään huoneeseen, enkä ole tarpeeksi rohkea keksiäkseni ulospääsyä. Äiti, hae minut pois.
Olen 24-vuotias ja tunnen itseni vanhaksi ja elämäni ohittaneeksi. Olin nuori ja tuhlasin sen. Hölmöä, kyllä minä sen tiedän. Olen tuntenut samaa vanhuutta jo 17-vuotiaasta lähtien. Olen hukannut sen loistavan tulevaisuuden, jota minulta odotettiin. Olisinhan pystynyt vaikka mihin. Nyt katson sivusta, kun muut ottavat sen, mitä minun olisi pitänyt ottaa jo aikaa sitten, mutten uskaltanut, koska pelkäsin tippua korkealta.
Jos pyytäisin, kuka kertoisi, mihin suuntaan pitäisi nyt mennä.