(no subject)
Huh, ehkä tää nyt sitten kannattaa kirjottaa alta pois. Ennen kun kaikesta on vuosi aikaa, enkä muista enää niitä fiiliksiä. PItää hakea kyllä tähän fiilistelyks jotain japanimässyä: vihreetä teetä, seesaminsiemen keksejä ja riisilimoja 8)
Tjoooo, oltiin tosiaan siellä luokka-asteretkellä Okinawalla. Kolme yötä ja neljä päivää. Suomalaisittain jos ajatellaan, niin kerettiin käymään läpi varmaan yhen viikon ohjelma. Se tosiaan oli aika minuuttiaikataulu neljäpäivänen. Hurjinta musta oli se, että opettajat mittas sekunnilleen, oltiinko kokoonnuttu oikeeseen aikaan syömään. Tosi paljon vastuuta annettiin luokkalaisille ja valvojaoppilaille (vai mikskä niitä luonnollisesti sanois?). Sillälailla kaikki pelas oikeesti tosi hyvin. Opettajat ei kertaakaan laskenu meitä, vaan ite pidettiin huolta siitä, että kaikki oli messissä.
Kaikki nää jutut piti suunnitella hirmu kauan ennen ku edes mentiin sinne Okinawalla. Kaikki aikataulut ja vastuuhenkilöt ja eri ryhmät ja huoneet ja luokkien istumapaikat ruokailussa ja KAIKKI oli kirjotettu sellaseen vihkoseen (jonka kannen muuten piirsin..!). Järjestäytynyt kansa..
No paikan päällä sitten käytiin sellasessa isossa akvaariomestassa, kuunneltiin oppaan höpinää, katottiin aAmerikan laivastomesta (tai joku sellanen kuitenkin, USA:han se liitty), snorklattiin, painettiin okinawalaisesti kangasta, tehtiin yhen päivän rauha-aiheinen kiertoajelu ja sitten vikana päivänä shoppailtiin! Enhän mä mitään rantalomaa odottanut, mutta toi nyt oli hiukan.. no, liikaa.
Tästä retkestä jokainen vielä kirjotti sellasen tarinoinnin, jotka sitten kerätään yhdeks kirjaks. Luulisin, että koulu lähettää mulle sellasen yhen, kuhan saavat sen ulos.
Mulla oli tuo viimonen kolmiviikkonen kyllä aika kiireinen.
----------------
Edellä olevan tekstin oon kirjottanu ilmeisesti tosi kauan aikaa sitten, sillon ku tulin Japanista. Halusin säästää sen tähän päivitykseen, koska mulla ei ole mitään hajua enää, mitä oikeestaan on loppuaikoina tapahtunu.. Eipä olis kannattanu jättää kesken.
Tuntuu niin oudolta koko juttu, nyt 1,5 vuotta sitten palanneena, tavallaan on unohtanu sen että koskaan on missään ollukaan. En mä hirveesti sen vuoden aikana tuntenu muuttuneeni. Vuoden poissaolo näkyy ehkä eniten kielitaidossa (joka sekin on hyvää vauhtia rappeutumassa) ja siinä, miten ne omat, aina vierellä olleet luokkakaverit yhtäkkiä lähteekin pois ympäriltä.
Tottakai eron huomas palattuaan heti. Mähän olin uudella luokalla uusien ihmisten kanssa. Tai miten uus ihminen kukaan voi täällä Nurmijärvellä ollakaan, mutta kuitenkin, teoriassa. Kuitenkin. Koko aika näki kuitenki niitä vanhoja tuttuja ja ystäviä, niin mikäs siinä oli ollessa. Mutta auta armias, kun alko kirjotukset. Tunsi niin jäävänsä ulkopuolelle kaikesta (mikä ei tällä hetkellä harmitakaan niin paljoa, kun itse pitää panostaa). Toki mä kolusin läpi kaikki abibileet, ihan vaan omaa mieltäni pönkittääkseni. Ei se että oon tehny valintani ja lähteny vaihtoon ja sen takia skipannu vuoden, niin tarkota sitä, etten vois omien kavereitteni kanssa bilettää. Ne bileet ei vaan ehkä oo mulle samassa asemassa sillon. OHI ON bileet ei todellakaan ollu mulle helpotusbileet kaikki sileeks bileet, vaan ihan normit ryyppäjäiset. Mahtavat sellaset.
Niin, ja nythän kaverit kirjotti. Ne lähtee kukin omille teilleen opiskelemaan ja mä jään nuolemaan näppejäni. Oon vuoden verran varmaan jo halunnu muuttaa pois kotoota, eikä tää yhtään helpota asiaa. Toki mulla on mun kaks uskollista omanikästäni vaihtarikaveria, Jenni ja Eerika, tukenani tällä synkällä ja yksinäisellä abivuoden tiellä. Ei vainen. Ei tää tie mikään synkkä ole, mähän olen vaihtari, ja tosi sopeutuvainen. Näinhän se menee.
Mun Japanin perheestä kuulen aina sillon tällön jotain. Mulla on ikävä niitä ja tekis oikeestaan mieli soittaa niille. Se vaan tuntuu päivä päivältä aina yhä vaikeemmalta. Lähinnä sen takia, ettei usko omiin puhekykyihinsä. Ja luulen kyllä, että pelkään etääntymistä. Tottakai ne muistaa mut sinä 17 vuotiaana Loosana. Eikä siinä oo mitään pahaa, mä välillä tahtoisin ollakin se. Mutta kun ihminen muuttuu. Ja toisinaan mietin, että kun ne tulee joskus Suomeen muo moikkaamaan, niin mitä ne mahtaa aatella. En ihan usko että ne on nähny ennen tällästä rellestystä kun Suomessa. Ehkäpä ne sillon tajuis mun itkukohtaukset, joita sain toisinaan.
Mun pitäs mennä käymään Japanissa. Tosin nyt olis vähän tyhmä mennä sinne, kerta Yasuko on nytte Saksassa vaihossa. Oon ajatellu, että menisin sitä moikkaamaan sinne. Kunhan eka saisin sen osotteen ja selvitettyä mm YFUn kanssa sopiiko se. Mähän oon kuitenkin hahmo sen entisestä elämästä. Toisaalta oon myös eurooppalainen joka pystyis sille kertomaan ja opettamaan, ilman että Yasuko ottais siitä paineita. Eli mun mielestä se melkeempä olis hyvä jos mä kävisin siellä.
En oikeen tiiä mihin mä pyrin tällä kirjotuksella. Teki niin vimmatusti mieli kirjottaa, ettei tällä varmaan oo ees mitään punasta lankaa. Tajunnanvirtaa. Ehkä mä vaan viimein päätin päättää mun vaihtarivuoden ja alottaa seuraavan vaiheen. Vaikka kyllähän mä oon sen jo alottanu kauan aikaa sitte. Yritin vaan olla tunnelmallinen.
Katotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Tjoooo, oltiin tosiaan siellä luokka-asteretkellä Okinawalla. Kolme yötä ja neljä päivää. Suomalaisittain jos ajatellaan, niin kerettiin käymään läpi varmaan yhen viikon ohjelma. Se tosiaan oli aika minuuttiaikataulu neljäpäivänen. Hurjinta musta oli se, että opettajat mittas sekunnilleen, oltiinko kokoonnuttu oikeeseen aikaan syömään. Tosi paljon vastuuta annettiin luokkalaisille ja valvojaoppilaille (vai mikskä niitä luonnollisesti sanois?). Sillälailla kaikki pelas oikeesti tosi hyvin. Opettajat ei kertaakaan laskenu meitä, vaan ite pidettiin huolta siitä, että kaikki oli messissä.
Kaikki nää jutut piti suunnitella hirmu kauan ennen ku edes mentiin sinne Okinawalla. Kaikki aikataulut ja vastuuhenkilöt ja eri ryhmät ja huoneet ja luokkien istumapaikat ruokailussa ja KAIKKI oli kirjotettu sellaseen vihkoseen (jonka kannen muuten piirsin..!). Järjestäytynyt kansa..
No paikan päällä sitten käytiin sellasessa isossa akvaariomestassa, kuunneltiin oppaan höpinää, katottiin aAmerikan laivastomesta (tai joku sellanen kuitenkin, USA:han se liitty), snorklattiin, painettiin okinawalaisesti kangasta, tehtiin yhen päivän rauha-aiheinen kiertoajelu ja sitten vikana päivänä shoppailtiin! Enhän mä mitään rantalomaa odottanut, mutta toi nyt oli hiukan.. no, liikaa.
Tästä retkestä jokainen vielä kirjotti sellasen tarinoinnin, jotka sitten kerätään yhdeks kirjaks. Luulisin, että koulu lähettää mulle sellasen yhen, kuhan saavat sen ulos.
Mulla oli tuo viimonen kolmiviikkonen kyllä aika kiireinen.
----------------
Edellä olevan tekstin oon kirjottanu ilmeisesti tosi kauan aikaa sitten, sillon ku tulin Japanista. Halusin säästää sen tähän päivitykseen, koska mulla ei ole mitään hajua enää, mitä oikeestaan on loppuaikoina tapahtunu.. Eipä olis kannattanu jättää kesken.
Tuntuu niin oudolta koko juttu, nyt 1,5 vuotta sitten palanneena, tavallaan on unohtanu sen että koskaan on missään ollukaan. En mä hirveesti sen vuoden aikana tuntenu muuttuneeni. Vuoden poissaolo näkyy ehkä eniten kielitaidossa (joka sekin on hyvää vauhtia rappeutumassa) ja siinä, miten ne omat, aina vierellä olleet luokkakaverit yhtäkkiä lähteekin pois ympäriltä.
Tottakai eron huomas palattuaan heti. Mähän olin uudella luokalla uusien ihmisten kanssa. Tai miten uus ihminen kukaan voi täällä Nurmijärvellä ollakaan, mutta kuitenkin, teoriassa. Kuitenkin. Koko aika näki kuitenki niitä vanhoja tuttuja ja ystäviä, niin mikäs siinä oli ollessa. Mutta auta armias, kun alko kirjotukset. Tunsi niin jäävänsä ulkopuolelle kaikesta (mikä ei tällä hetkellä harmitakaan niin paljoa, kun itse pitää panostaa). Toki mä kolusin läpi kaikki abibileet, ihan vaan omaa mieltäni pönkittääkseni. Ei se että oon tehny valintani ja lähteny vaihtoon ja sen takia skipannu vuoden, niin tarkota sitä, etten vois omien kavereitteni kanssa bilettää. Ne bileet ei vaan ehkä oo mulle samassa asemassa sillon. OHI ON bileet ei todellakaan ollu mulle helpotusbileet kaikki sileeks bileet, vaan ihan normit ryyppäjäiset. Mahtavat sellaset.
Niin, ja nythän kaverit kirjotti. Ne lähtee kukin omille teilleen opiskelemaan ja mä jään nuolemaan näppejäni. Oon vuoden verran varmaan jo halunnu muuttaa pois kotoota, eikä tää yhtään helpota asiaa. Toki mulla on mun kaks uskollista omanikästäni vaihtarikaveria, Jenni ja Eerika, tukenani tällä synkällä ja yksinäisellä abivuoden tiellä. Ei vainen. Ei tää tie mikään synkkä ole, mähän olen vaihtari, ja tosi sopeutuvainen. Näinhän se menee.
Mun Japanin perheestä kuulen aina sillon tällön jotain. Mulla on ikävä niitä ja tekis oikeestaan mieli soittaa niille. Se vaan tuntuu päivä päivältä aina yhä vaikeemmalta. Lähinnä sen takia, ettei usko omiin puhekykyihinsä. Ja luulen kyllä, että pelkään etääntymistä. Tottakai ne muistaa mut sinä 17 vuotiaana Loosana. Eikä siinä oo mitään pahaa, mä välillä tahtoisin ollakin se. Mutta kun ihminen muuttuu. Ja toisinaan mietin, että kun ne tulee joskus Suomeen muo moikkaamaan, niin mitä ne mahtaa aatella. En ihan usko että ne on nähny ennen tällästä rellestystä kun Suomessa. Ehkäpä ne sillon tajuis mun itkukohtaukset, joita sain toisinaan.
Mun pitäs mennä käymään Japanissa. Tosin nyt olis vähän tyhmä mennä sinne, kerta Yasuko on nytte Saksassa vaihossa. Oon ajatellu, että menisin sitä moikkaamaan sinne. Kunhan eka saisin sen osotteen ja selvitettyä mm YFUn kanssa sopiiko se. Mähän oon kuitenkin hahmo sen entisestä elämästä. Toisaalta oon myös eurooppalainen joka pystyis sille kertomaan ja opettamaan, ilman että Yasuko ottais siitä paineita. Eli mun mielestä se melkeempä olis hyvä jos mä kävisin siellä.
En oikeen tiiä mihin mä pyrin tällä kirjotuksella. Teki niin vimmatusti mieli kirjottaa, ettei tällä varmaan oo ees mitään punasta lankaa. Tajunnanvirtaa. Ehkä mä vaan viimein päätin päättää mun vaihtarivuoden ja alottaa seuraavan vaiheen. Vaikka kyllähän mä oon sen jo alottanu kauan aikaa sitte. Yritin vaan olla tunnelmallinen.
Katotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.