tropic of cancer
" Ja mitä aineellisemmaksi, mitä lujemmaksi minun sisimpäni muuttui, sitä hienommalta ja vieraammalta tuntui läheinen, käsin kosketeltava todellisuus, josta minua painettiin ulos. Mitä enemmän minä muutuin metalliksi, sitä harvemmaksi paisui näkymä joka minulla oli silmieni edessä. Jännitystila oli nyt niin hienovireinen, että yksi ainoa vieras osanen, vaikka mikroskooppisen pieni, kuten minä sanoin, olisi hävittänyt kaiken.
Sekunnin murto-osan ajan minä koin sen äärimmäisen selkeyden tunteen, joka epileptikolle sanotaan olevan suodun. Sen hetken ajaksi minä menetin täydellisesti ajan ja tilan tajuni: samanaikaisesti maailma kehitti draamansa ajan meridiaanille jolla ei ollut akselia. Tämän hiuksenohuen ikuisuuden aikana minä tunsin, että kaikella oli oikeutuksensa, täydellinen oikeutuksensa; minä koin itsessäni ne sodat jotka jättivät jälkeensä tämän ytimen ja hylyn; minä koin rikokset jotka täällä kävivät räjähtääkseen huomenna kirkuviksi otsikoiksi; minä koin kurjuuden joka jauhoi itseään petkeleellä ja huhmareella, pitkän ikävän kurjuuden joka tippuu likaisiin nenäliinoihin.
Ajan meridiaanilla ei ole mitään vääryyttä: on vain liikkeen runous, joka luo totuuden ja draaman illuusion. Jos ihminen joskus jossain joutuu kasvotusten absoluuttisen kanssa, jäähtyy se sympatia, joka saa sellaiset miehet kuin Gautaman ja Jeesuksen näyttämään jumalallisilta; hirvittävää ei ole se että ihmiset ovat luoneet ruusuja tästä lantatunkiosta, vaan se, että he ovat syystä tai toisesta ruusuja halunneet.
Syystä tai toisesta ihminen odottaa ihmettä, ja saadakseen sen aikaan hän on valmis kahlaamaan veren läpi. Hän upottaa itsensä aatteisiin, hän näivettää itsensä varjoksi, jos hän vain yhden sekunnin ajaksi saa sulkea silmänsä elämän hirvittävyydeltä. Kaikki kestetään - häpeä, nöyryytys, köyhyys, sota, rikos, ennui - siinä uskossa että huomenna tapahtuu jotain, ihme joka tekee elämästä siedettävän. Ja koko ajan käy mittari jossakin sisällä eikä ole kättä joka ulottuisi pysäyttämään sen. Koko ajan joku syö elämän leipää ja juo viiniä, joku likainen paksu papintorakka joka on piilossa kellarissa ja ahmii, samaan aikaan kun ylhäällä kadun valossa aavehostia koskettaa huulia ja veri on kalpeaa kuin vesi.
Ja loputtomasta piinasta ja kurjuudesta ei kehity mitään ihmettä, ei vähäisintäkään helpotuksen merkkiä näy. Pelkkiä aatteita, kalpeita laihtuneita aatteita, joita pitää lihottaa teurastuksella; aatteita jotka purkautuvat kuin sappi, kuin sian sisälmykset kun ruho viilletään auki. Ja minä ajattelen mikä ihme se vasta olisikaan, jos tämä ihme jota ihminen ikuisesti odottaa ei lopulta olisi mitään sen kummempaa kuin ne kaksi valtavaa paskapökälettä jotka uskollinen opetuslapsi päästi bideehen. Mitä jos viimeisellä hetkellä, kun pitopöytä on valmiina ja symbaalit soivat, tulisi äkkiä ja ilman ennakkovaroitusta hopealautanen ja sokeakin näkisi ettei siinä ole mitään vähempää eikä enempää kuin kaksi valtavaa kakkakokkaretta. Minä luulisin, että se olisi suurempi ihme koska se olisi jotain sellaista mitä ei odotettu. Se olisi ihmeellisempää kuin villein uni, koska jokainen olisi voinut uneksia tällaisen mahdollisuuden, mutta kukaan ei koskaan uneksinut eikä luultavasti tämän jälkeen uneksi.
Jollakin tavoin oli toteamus että mitään toivoa ei ole tervellinen minulle. Viikkokausia ja kuukausia, vuosia, niin, koko elinikäni minä olin odottanut että jotakin tapahtuisi, että jokin ulkopuolinen tekijä muuttaisi minun elämäni, ja nyt, yhtäkkiä, kun kaikki täydellinen toivottomuus innoitti minua, minä tunsin oloni huojentuneeksi, minusta tuntui kuin raskas taakka olisi nostettu harteilta.
Aamunkoitteessa minä erosin nuoresta intialaisesta ystävästäni, sen jälkeen kun olin vipannut häneltä muutaman frangin, sen verran että sain huoneen maksetuksi. Kävellessäni Montparnassea kohti minä päätin antautua virran vietäväksi, minä en tekisi kohtalolle pienintäkään vastarintaa, riippumatta siitä missä muodossa se tulisi minua vastaan. Mikään mitä minulle tähän asti oli tapahtunut ei ollut riittänyt tuhoamaan minua; mikään ei ollut tuhoutunut paitsi minun illuusioni. Minä itse olin koskematon. Maailma oli koskematon. Huomenna tulkoon vallankumous, rutto, maanjäristys; voi olla että huomenna ei ole ainoatakaan sielua jonka puoleen voi kääntyä ja toivoa sympatiaa, apua, uskoa. Minusta tuntui, että suuri tuho oli jo käynyt, etten minä enää koskaan voisi olla todemmin yksinäinen kuin tällä hetkellä. Minä tein sellaisen päätöksen, että minä en pitäytyisi mihinkään, en odottaisi mitään, eläisin tästä lähin kuin eläin, petoeläin, maankiertäjä, rosvo."
- Henry Miller: Kravun kääntöpiiri, suom. Pentti Saarikoski -
Sekunnin murto-osan ajan minä koin sen äärimmäisen selkeyden tunteen, joka epileptikolle sanotaan olevan suodun. Sen hetken ajaksi minä menetin täydellisesti ajan ja tilan tajuni: samanaikaisesti maailma kehitti draamansa ajan meridiaanille jolla ei ollut akselia. Tämän hiuksenohuen ikuisuuden aikana minä tunsin, että kaikella oli oikeutuksensa, täydellinen oikeutuksensa; minä koin itsessäni ne sodat jotka jättivät jälkeensä tämän ytimen ja hylyn; minä koin rikokset jotka täällä kävivät räjähtääkseen huomenna kirkuviksi otsikoiksi; minä koin kurjuuden joka jauhoi itseään petkeleellä ja huhmareella, pitkän ikävän kurjuuden joka tippuu likaisiin nenäliinoihin.
Ajan meridiaanilla ei ole mitään vääryyttä: on vain liikkeen runous, joka luo totuuden ja draaman illuusion. Jos ihminen joskus jossain joutuu kasvotusten absoluuttisen kanssa, jäähtyy se sympatia, joka saa sellaiset miehet kuin Gautaman ja Jeesuksen näyttämään jumalallisilta; hirvittävää ei ole se että ihmiset ovat luoneet ruusuja tästä lantatunkiosta, vaan se, että he ovat syystä tai toisesta ruusuja halunneet.
Syystä tai toisesta ihminen odottaa ihmettä, ja saadakseen sen aikaan hän on valmis kahlaamaan veren läpi. Hän upottaa itsensä aatteisiin, hän näivettää itsensä varjoksi, jos hän vain yhden sekunnin ajaksi saa sulkea silmänsä elämän hirvittävyydeltä. Kaikki kestetään - häpeä, nöyryytys, köyhyys, sota, rikos, ennui - siinä uskossa että huomenna tapahtuu jotain, ihme joka tekee elämästä siedettävän. Ja koko ajan käy mittari jossakin sisällä eikä ole kättä joka ulottuisi pysäyttämään sen. Koko ajan joku syö elämän leipää ja juo viiniä, joku likainen paksu papintorakka joka on piilossa kellarissa ja ahmii, samaan aikaan kun ylhäällä kadun valossa aavehostia koskettaa huulia ja veri on kalpeaa kuin vesi.
Ja loputtomasta piinasta ja kurjuudesta ei kehity mitään ihmettä, ei vähäisintäkään helpotuksen merkkiä näy. Pelkkiä aatteita, kalpeita laihtuneita aatteita, joita pitää lihottaa teurastuksella; aatteita jotka purkautuvat kuin sappi, kuin sian sisälmykset kun ruho viilletään auki. Ja minä ajattelen mikä ihme se vasta olisikaan, jos tämä ihme jota ihminen ikuisesti odottaa ei lopulta olisi mitään sen kummempaa kuin ne kaksi valtavaa paskapökälettä jotka uskollinen opetuslapsi päästi bideehen. Mitä jos viimeisellä hetkellä, kun pitopöytä on valmiina ja symbaalit soivat, tulisi äkkiä ja ilman ennakkovaroitusta hopealautanen ja sokeakin näkisi ettei siinä ole mitään vähempää eikä enempää kuin kaksi valtavaa kakkakokkaretta. Minä luulisin, että se olisi suurempi ihme koska se olisi jotain sellaista mitä ei odotettu. Se olisi ihmeellisempää kuin villein uni, koska jokainen olisi voinut uneksia tällaisen mahdollisuuden, mutta kukaan ei koskaan uneksinut eikä luultavasti tämän jälkeen uneksi.
Jollakin tavoin oli toteamus että mitään toivoa ei ole tervellinen minulle. Viikkokausia ja kuukausia, vuosia, niin, koko elinikäni minä olin odottanut että jotakin tapahtuisi, että jokin ulkopuolinen tekijä muuttaisi minun elämäni, ja nyt, yhtäkkiä, kun kaikki täydellinen toivottomuus innoitti minua, minä tunsin oloni huojentuneeksi, minusta tuntui kuin raskas taakka olisi nostettu harteilta.
Aamunkoitteessa minä erosin nuoresta intialaisesta ystävästäni, sen jälkeen kun olin vipannut häneltä muutaman frangin, sen verran että sain huoneen maksetuksi. Kävellessäni Montparnassea kohti minä päätin antautua virran vietäväksi, minä en tekisi kohtalolle pienintäkään vastarintaa, riippumatta siitä missä muodossa se tulisi minua vastaan. Mikään mitä minulle tähän asti oli tapahtunut ei ollut riittänyt tuhoamaan minua; mikään ei ollut tuhoutunut paitsi minun illuusioni. Minä itse olin koskematon. Maailma oli koskematon. Huomenna tulkoon vallankumous, rutto, maanjäristys; voi olla että huomenna ei ole ainoatakaan sielua jonka puoleen voi kääntyä ja toivoa sympatiaa, apua, uskoa. Minusta tuntui, että suuri tuho oli jo käynyt, etten minä enää koskaan voisi olla todemmin yksinäinen kuin tällä hetkellä. Minä tein sellaisen päätöksen, että minä en pitäytyisi mihinkään, en odottaisi mitään, eläisin tästä lähin kuin eläin, petoeläin, maankiertäjä, rosvo."
- Henry Miller: Kravun kääntöpiiri, suom. Pentti Saarikoski -