Vai ei hyökkää
Ötökkä- ja oliokirjaa, niin kiinnostava kuin se olisikin, ei välttämättä kannata lukea maatessaan ruohikolla luonnonmaalaisella uimarannalla. Tulin valitettavasti ajatelleeksi asiaa vasta, kun kiskoin kirjan ulos pyyhkeitä, eväitä ja villatakkeja täyteen pakatusta repusta, ja katseeni osui sen kannessa poseeraavaan kyyhyn samalla hetkellä kun kuulin maasta vierestäni uhkaavaa sihinää. En tällä kertaa tosin joutunut lähtemään terveyskeskukseen, koska kyseessä oli siipan minulle kattama mukillinen kylmää limua.
Tapahtumaa kuitenkin seurasi outo cocktailparty-ilmiö. Lukiessani kappaleita paarmasta ja hevosmuurahaisesta, tuli kumpainenkin henkilökohtaisesti minulle esittäytymään. Punkki ei onneksi vaivautunut, mutta tunsin niskassani, miten se mittaili joltain heinänkärjeltä, näkymättömistä, ihoni ohuimpia kohtia. Kirpun kohdalla taas tapahtui ilmeinen sekaannus. Sivulle laskeutui pieni, vaaleanvihreä, keilan muotoinen ja kiusallisen rävähtämättä tuijottava elukka, vaikka opuksen mukaan sen olisi pitänyt olla sivuiltaan litistynyt, kiiltävän tumma otus. Yritin nippaista keilan menemään, mutta se ponkaisi suoraan päähäni. Toivon todella, ettei se ollut aivonsyöjäloinen, joka lähti vierimään kauheaa vauhtia korvakäytävääni pitkin kohti vasenta ohimolohkoa, jota se pehmittää oksennuksellaan pieniksi vaahtokarkkimaisiksi suupaloiksi tälläkin hetkellä. En tiedä kuuluuko maamme eläimistöön sellaisia, koska lopetin kirjan kesken ja hyppäsin laiturilta mereen. Täysin järjetöntä käytöstä muuten, sillä vesihämähäkki, joka kykenee pysyttelemään pinnan alla muutamiakin päiviä yhteen menoon, voi puraista itseensä vedessä törmäävää kömpelystä "ampiaisenpiston kaltaisin seurauksin". Ehkä aivojani nikertänyt keila todellakin sai minut tekemään niin.
Huussissa inhotti vielä enemmän kuin tavallisesti, koska olin juuri lukenut (varoitan, että luvassa on tieteellisen koukeroista kielenkäyttöä), että "maiskutettuaan aikansa raadosta tai lannasta tihkuvia nesteitä kärpäset lentävät vaikkapa sokeripalaan, tunkevat siihen imukärsänsä ja kakkivat ylenaikaa. Välillä ne poikkeavat ehkä ihmisen kasvoille, erityisen mieluusti suun ja silmien lähellä, jolloin bakteerit ja virukset saavat tilaisuuden levitä." Vaikkei anatomiastani löydykään varsinaisesti lainkaan sokeripalaa, tuntui tosi ällöltä nähdä ne muukalaisten pökäleistä kohoavat kärpäset ja miltei tuntea, miten ne pyyhkivät paskaiset suupielensä minun herkkään derrièreeni.
Olen kaikesta huolimatta olioiden puolella. Nauratti TS:stä lukemani kyykäärmeaiheinen mielipidekeskustelu. Ilmeisesti joku oli mennyt sanomaan toimittajalle, ettei kyy hyökkää ihmisen kimppuun, ja tämä kirvoitti lukijoista vastalauseiden ryöpyn. Kaikkein hauskimmassa, mutta samalla surullisimmassakin, Alpo tähdentää painokkaasti, että vai ei hyökkää, kun häntäkin kohti kyy luikerteli sihisten Kokemäen mustikkametsässä v. 2005. Tämä tapahtui sen jälkeen kun hän oli potkaissut sitä sellaisella voimalla, että käärme teki kahden metrin ilmalennon.
Minua miellytti vastaavanlaiseen kirjoitukseen tehty vastaus, jossa todettiin, että kyy ei hyökkää, vaan se vain puolustaa reviiriään. Kirjassa puolestaan miellytti neuvo, että luonnonmukaisena hyttyssuojana voi ei-allerginen kokeilla iholle hierottua suopursua, pujoa tai pietaryrttiä. Ja Luonnonmaalla miellytti hyvin iäkäs uima-asuinen nainen, joka lennätti nurmella Batman-leijaa.