Nov 25, 2007 20:19
Aino-mummo kuoli 19 vuotta sitten. Mietimme sitä äidin kanssa tänään illalla. Päivällä luin Wangari Maathain kirjaa ja mietin tarinoiden ja luonnon merkitystä omassa lapsuudessani, sitä vapautta olla luonnossa ja kiipeillä ja mennä viuhottaa. Onneksi sain olla maalla lapsena ja kuunnella mummon Sohvi-kani tarinoita. Omalla tavallaan perinteisiä suomalaisia luonnosta ja eläimistä kertovia tarinoita. Mummo kertoi niitä vain meille, äiti ei saanut kuunnella, ne olivat meidän salaisia juttuja. Niitä oli muitakin. Kaikkia en kerrokaan.
Mummo oli meille hirveän rakas. Jäniksen käpälä, jauhoinen esiliina, kanat, munat, hiekka, kallionkolo uimapaikkana, pilkkiminen, veljeni pulkassa lampaantaljan keskellä posket punaisena, kalat, voin paistumisen tuoksu, leipäkaakku, Kuopion tori, rantasaunassa tarinointi ja naisammesaippuateline, talkkunapuuro, lehmän lanta, lehmien nimeäminen, kissan karhea kieli, olkipukit, postinhaku, marjapensas, uuninpankko.
Tänään laitoimme äidille uudet loimet kangaspuihin. Kangaspuista tuli tuoksu, joka myös muistutti mummosta. Mummo suhisee korvaani leipoessa (erityisesti karjalanpiirakoita) ja suhisisi varmaan jos kutoisin mattoja. Muistan kokeilleeni lapsena. Ehkä nyt pitäisi mennä ja kutoa äidin kanssa. Eikä hermostua neuvoista. Miksihän minä ja niin monetkin muut hermostuvat vanhempiensa ja muiden ihmisten neuvoista?
Olen tunnistellut ja tunnistellut väärin ihmisiä, puhua pulpattanut ohi suuni ja vähäsen hävennyt. Pitäisi nyt vaan olla oma rempseä savolaisensa eikä hävetä kun puhuu vieraille ihmisille!! Olen puhunut busseissa vieraiden kanssa ja muuallakin. Se on ollut hirmuisen mukavaa. Ja nähnyt ystäviä vuosien vuosien takaa! Mahtavaa.
Kohtakohta hieno ruskea paita valmis.
candle lit inside me in memory if my dear granma, abuelita, mummo.