I think I know I mean a "Yes" but it's all wrong, that is I think I disagree
Olin hautajaisissa. Selvisin. Vieläkin mietityttää se tentti, vaikka tiedän etten sinne enää voi mennä. Rasittaa jättää asioita roikkumaan. En ole vielä kirjoittanut mitään tuutorille tai opskalle. Kiva selitellä että oon vaan niin vajaa ettei musta oo lukemaan.
Kappeli ruskeine kattoineen muistutti jo sinänsä arkkua. En ole aivan niin klaustrofobinen että olisin alkanut oireilla, mutta tiedostin varsin kun lasiovi suljettiin ja verho vedettiin oven eteen.
Mitä voi siunaustilaisuudessa kun ei saisi itkeä jotta kykenee soittamaan?
- voi kiillottaa huilua
- voi kuunnella papin lukemaa raamatusta ja tehdä siitä päässään fantasiaelokuvaa. Paimensauvasta tuli nopeasti Gandalfin sauva kun oikein aloin ajatella. Tämä johti mielenkiintoisiin seikkailuihin hobittien kanssa.
- voi laskea päässään kuinka monta masennuslääketablettia joutuu kuluvana vuonna ottamaan
- voi muistella Mark Twainin Matkakertomuksia Maasta -kirjan kirjeitä. Hulvattomia nimittäin ovat.
- voi soittaa pianobiisejä nuotista ilman pianoa
Tjoo. Ei auttaneet, ei, mutta selvisin soitannollisista tehtävistä. Kanttori oli kai eräs Kaisan kaveri, jonka kera istuin syksyllä terassilla pariin otteeseen.
Siinä vaiheessa kun pappi kiitti vainajan elämästä, en voinut olla miettimättä, mitä kiittämistä on elämässä jonka merta rakastava mies joutuu viettämään pyörätuoliin ja liikkumattomuuteen vangittuna tietäen että parempaa ei tule. En vain tajua. Ja pitääkö kiittää vaikka eläisi minkälaisessa helvetissä? Vai onko niin ettei mikään maanpäällinen ole lähelläkään helvettiä? Voi toki hurskastella että kyllä voi viettää hyvää elämää pyörätuolissa. En väitäkään ettei voisi. Tämä tapaus vaan ei ollut sellainen. Eikö ole niin väärin että ihmiseltä viedään onni? Että viedään kaikki millä on ollut merkitystä, mikä on ollut tärkeää? Miksi siitä pitäisi vielä kiittää? En tajua.
Kipittäessäni hamosessa ja pikkukengissäni muistotilaisuudesta ratikkapysäkkiä kohti, kosmiset voimat palauttivat minut kirjaimellisesti maanpinnalle, kun lensin kankulleni aivan hintsusti vesilätäkön viereen. Rystyset aukesivat, muutoin selvisin vaurioitta.
Anoreksia-ajatukset piinaavat aamun lailla. Argh.
Olen jotenkin pihalla. Kaikki on kovin, kovin... Tuhnuista. Epäselvää. Epätarkkaa kai. Arvotonta, turhaa, jotakin sellaista, jotakin kuin eläisi elämäänsä hiomattoman lasinkappaleen läpi. Hapuillen.
Kappeli ruskeine kattoineen muistutti jo sinänsä arkkua. En ole aivan niin klaustrofobinen että olisin alkanut oireilla, mutta tiedostin varsin kun lasiovi suljettiin ja verho vedettiin oven eteen.
Mitä voi siunaustilaisuudessa kun ei saisi itkeä jotta kykenee soittamaan?
- voi kiillottaa huilua
- voi kuunnella papin lukemaa raamatusta ja tehdä siitä päässään fantasiaelokuvaa. Paimensauvasta tuli nopeasti Gandalfin sauva kun oikein aloin ajatella. Tämä johti mielenkiintoisiin seikkailuihin hobittien kanssa.
- voi laskea päässään kuinka monta masennuslääketablettia joutuu kuluvana vuonna ottamaan
- voi muistella Mark Twainin Matkakertomuksia Maasta -kirjan kirjeitä. Hulvattomia nimittäin ovat.
- voi soittaa pianobiisejä nuotista ilman pianoa
Tjoo. Ei auttaneet, ei, mutta selvisin soitannollisista tehtävistä. Kanttori oli kai eräs Kaisan kaveri, jonka kera istuin syksyllä terassilla pariin otteeseen.
Siinä vaiheessa kun pappi kiitti vainajan elämästä, en voinut olla miettimättä, mitä kiittämistä on elämässä jonka merta rakastava mies joutuu viettämään pyörätuoliin ja liikkumattomuuteen vangittuna tietäen että parempaa ei tule. En vain tajua. Ja pitääkö kiittää vaikka eläisi minkälaisessa helvetissä? Vai onko niin ettei mikään maanpäällinen ole lähelläkään helvettiä? Voi toki hurskastella että kyllä voi viettää hyvää elämää pyörätuolissa. En väitäkään ettei voisi. Tämä tapaus vaan ei ollut sellainen. Eikö ole niin väärin että ihmiseltä viedään onni? Että viedään kaikki millä on ollut merkitystä, mikä on ollut tärkeää? Miksi siitä pitäisi vielä kiittää? En tajua.
Kipittäessäni hamosessa ja pikkukengissäni muistotilaisuudesta ratikkapysäkkiä kohti, kosmiset voimat palauttivat minut kirjaimellisesti maanpinnalle, kun lensin kankulleni aivan hintsusti vesilätäkön viereen. Rystyset aukesivat, muutoin selvisin vaurioitta.
Anoreksia-ajatukset piinaavat aamun lailla. Argh.
Olen jotenkin pihalla. Kaikki on kovin, kovin... Tuhnuista. Epäselvää. Epätarkkaa kai. Arvotonta, turhaa, jotakin sellaista, jotakin kuin eläisi elämäänsä hiomattoman lasinkappaleen läpi. Hapuillen.