Omenapuiden alla lojuu eräs tyttö.
Minä herään aikaisin aamulla, ojennan jalkapohjat kohti kattoa, kun käännän katsetta oikealle, alkaa kello soida. Ikkunan takana aurinko, tuulikello ja pihapiirin varpuset.
Minä kävelen keittiöön, vesipannu hellalle, Helsingin Sanomain etusivun hajamielinen vilkaisu, aivastus. Oven avaaminen terassille, viileä ilmavirta nilkoissa, auringonsäde poskella. Onko kotikotona aina ollut tällaista, raukeaa, hitaankepeästi puuhailevaa oloa? Vai vainko silloin, kun saa herätä isossa talossa omaan tahtiin, avata silmät katsomaan paikkaa uudella tavalla, muistojen verhoamana, silti aina uutta tulvillaan. Olla omissa oloissaan, silti muiden kanssa. Jollain tapaa.
Kansituolissa, mehulasin kanssa. Ruskettuisivatpa nuo kintut, toivoin!
Ajan autolla yksin kirpputorille, kirjastoon. Vaeltelen hiljaisena hyllyjen välissä, hoksaan kirjojen selkämyksistä suosituksia, löytöjä. Hihkaisen äänettömästi tajutessani, että kirjasto on vielä kokonaisen tunnin auki, ehdin rauhassa selata levyhyllytkin. Huomaan pikku piikin pistäneen viestiä, hymyillä ja tuumata, vastaan kunhan astun ulkoilmaan. Nojailin auton konepeltiin, kirjoittelin hitaasti, harkiten, hymyillen, pohdiskevana. Mietin ajankohtien yhteensopivuutta, leikkauspisteitä, risteyksiä.
Lähikaupasta puuttui kaurakerma. Pienet kaupat tuntuvat kylmiltä komeroilta, isot kylmäaltaat syytävät ilmaan hyisiä henkäyksiä, vaikka jäätelöille se on kenties mukavaa.
Harmittaa, Seljan tyttöjen viimeinen osa menossa. Liian pian loppuivat, onneksi paluu on mahdollista. Vielä sata sivua nauttimista.
Onneksi muutama muukin opus eksyi käteeni kirjaston hyllyiltä. Juha Itkosta. :)
Minä kävelen keittiöön, vesipannu hellalle, Helsingin Sanomain etusivun hajamielinen vilkaisu, aivastus. Oven avaaminen terassille, viileä ilmavirta nilkoissa, auringonsäde poskella. Onko kotikotona aina ollut tällaista, raukeaa, hitaankepeästi puuhailevaa oloa? Vai vainko silloin, kun saa herätä isossa talossa omaan tahtiin, avata silmät katsomaan paikkaa uudella tavalla, muistojen verhoamana, silti aina uutta tulvillaan. Olla omissa oloissaan, silti muiden kanssa. Jollain tapaa.
Kansituolissa, mehulasin kanssa. Ruskettuisivatpa nuo kintut, toivoin!
Ajan autolla yksin kirpputorille, kirjastoon. Vaeltelen hiljaisena hyllyjen välissä, hoksaan kirjojen selkämyksistä suosituksia, löytöjä. Hihkaisen äänettömästi tajutessani, että kirjasto on vielä kokonaisen tunnin auki, ehdin rauhassa selata levyhyllytkin. Huomaan pikku piikin pistäneen viestiä, hymyillä ja tuumata, vastaan kunhan astun ulkoilmaan. Nojailin auton konepeltiin, kirjoittelin hitaasti, harkiten, hymyillen, pohdiskevana. Mietin ajankohtien yhteensopivuutta, leikkauspisteitä, risteyksiä.
Lähikaupasta puuttui kaurakerma. Pienet kaupat tuntuvat kylmiltä komeroilta, isot kylmäaltaat syytävät ilmaan hyisiä henkäyksiä, vaikka jäätelöille se on kenties mukavaa.
Harmittaa, Seljan tyttöjen viimeinen osa menossa. Liian pian loppuivat, onneksi paluu on mahdollista. Vielä sata sivua nauttimista.
Onneksi muutama muukin opus eksyi käteeni kirjaston hyllyiltä. Juha Itkosta. :)