Ah ja voi
Sydäntä särkee. Miksen ole niin upea kuin Sophia Loren? Onko tuollaisia naisia enää olemassa? Voi ollapa mies. Tai no, kyllähän mie voin naisenakin ihailla naiskauneutta. Että siinä on aistillinen ja samalla niin viattoman näköinen nainen! Ihana, kertakaikkiaan.
Elokuvat on todellisuuspakoa. K. on kaupungis ja nähtiin perjantaina eka kertaa neljään kuukauteen. Tuntui oudolta. Se tuli mun luo kylään ja istuttiin sohvalla juttelemas. Vaikka ajatuksen tasolla olen tajunnut eromme jo kauan sitten, fyysinen taso oli vielä ihan sama. Kun ei olla nähty, niin en ole joutunut säätämään suhtautumistani häneen kaveritasolle. Oli yllättävän vaikeaa, oikeastaan järkyttävää istua vierekkäin sohvalla ja kysyä kuulumisia. Siinä samalla sohvalla, jossa olin tottunut olemaan hänen kainalossaan ja syleilyssään... Itkuhan siitä tuli. Ja sekin pisti ärsyttään. Että pitikin ruveta pillittämään, aivan kuin olisin vielä kiinni hänessä. Kun en ole! Tuntui vaan taas niin surulliselta jälleen tajuta oikeasti etten enää ole tuon miehen käsivarsien puristukessa, ettei me enää olla yhdessä. Aivan kuin suru olisi ihan tuore vielä... Onnetton olo tajuta ettei kerran saavutettua läheisyyden tasoa enää ollutkaan, että nyt olemmekin yhtäkkiä viileän kohteliata tuttavia, ei edes kaverillista "halataan"-tunnelmaa. Voi pashat.
Ei nähty sit enää kahdestaan sen jälkeen. K.:n piti tuoda mulle valokuvia, mutta ei se kiireiltään joutanut. Huomenna se jo lähtee takaisin etelään ja mie saan olla taas rauhassa. Kasata itseni. Lukea tenttiin, joka uhkaa torstaina.
Voi kräp. Että miehet osaakin olla vaikeita. Mun ystävät väittää että naisetkin on vaikeita, mutta mie en usko. Minustaki sais paljon irti kuin KYSYIS. Mut ei, sitähän se K. ei ikinä tehny, ihmetteli vaan mikä mua vaivaa ja luuli että hän on tehnyt jotain väärin. Missä kaikki ne miehet, jotka osaa puhua??? Naimisissa, kaiketi.
Huh. Tää katkeran kitkerä vanhapiika menee nyt sänkyyn tenttikirjan kaa. Niin jännittävää tämä elämä on. Onneksi tänään sain teatterilta jotain lohtua kotiin: eilisistä pikkujouluista oli jäänyt juhlapöydälle vajaita pulloja. Toin itselleni lähes täyden pullon Unkarilaista puolikuivaa valkoviiniä, noin janoon vaan...
Elokuvat on todellisuuspakoa. K. on kaupungis ja nähtiin perjantaina eka kertaa neljään kuukauteen. Tuntui oudolta. Se tuli mun luo kylään ja istuttiin sohvalla juttelemas. Vaikka ajatuksen tasolla olen tajunnut eromme jo kauan sitten, fyysinen taso oli vielä ihan sama. Kun ei olla nähty, niin en ole joutunut säätämään suhtautumistani häneen kaveritasolle. Oli yllättävän vaikeaa, oikeastaan järkyttävää istua vierekkäin sohvalla ja kysyä kuulumisia. Siinä samalla sohvalla, jossa olin tottunut olemaan hänen kainalossaan ja syleilyssään... Itkuhan siitä tuli. Ja sekin pisti ärsyttään. Että pitikin ruveta pillittämään, aivan kuin olisin vielä kiinni hänessä. Kun en ole! Tuntui vaan taas niin surulliselta jälleen tajuta oikeasti etten enää ole tuon miehen käsivarsien puristukessa, ettei me enää olla yhdessä. Aivan kuin suru olisi ihan tuore vielä... Onnetton olo tajuta ettei kerran saavutettua läheisyyden tasoa enää ollutkaan, että nyt olemmekin yhtäkkiä viileän kohteliata tuttavia, ei edes kaverillista "halataan"-tunnelmaa. Voi pashat.
Ei nähty sit enää kahdestaan sen jälkeen. K.:n piti tuoda mulle valokuvia, mutta ei se kiireiltään joutanut. Huomenna se jo lähtee takaisin etelään ja mie saan olla taas rauhassa. Kasata itseni. Lukea tenttiin, joka uhkaa torstaina.
Voi kräp. Että miehet osaakin olla vaikeita. Mun ystävät väittää että naisetkin on vaikeita, mutta mie en usko. Minustaki sais paljon irti kuin KYSYIS. Mut ei, sitähän se K. ei ikinä tehny, ihmetteli vaan mikä mua vaivaa ja luuli että hän on tehnyt jotain väärin. Missä kaikki ne miehet, jotka osaa puhua??? Naimisissa, kaiketi.
Huh. Tää katkeran kitkerä vanhapiika menee nyt sänkyyn tenttikirjan kaa. Niin jännittävää tämä elämä on. Onneksi tänään sain teatterilta jotain lohtua kotiin: eilisistä pikkujouluista oli jäänyt juhlapöydälle vajaita pulloja. Toin itselleni lähes täyden pullon Unkarilaista puolikuivaa valkoviiniä, noin janoon vaan...