Tänään pakenin auringonpaistetta Tennispalatsin taidemuseoon. Pidin paljon sekä Oi maamme! -valokuvanäyttelystä sekä Duane Hansonin superrealistisista veistoksista. Tuijotin veistosten kiharakampauksia, selluliittireisiä ja tennissukkia intohimoisesti kerrankin, kun oli luvallista katsoa pitkään. En silti kehdannut kurkistaa kunnolla likaisen hylkiönaisen hameen alle, vaikka mieleni teki. Hiljaisessa näyttelytilassa asetelma "minä, kaksi supattavaa näyttelynvalvojatyttöä ja veistokset" tuntui kevyesti sairaalta. Kierrettyäni näyttelyn kävin vielä katsomassa kiinnostavimmat tyypit uudestaan. Kuvittelin nähneeni kirpputorimyyjän käden liikahtavan.
Yläkerran valokuvanäyttelyssä katsoin pitkään jo ennestään minulle tuttua
Jouko Lehtolan kuvaa vuodelta 1996, jossa tytöllä on mustat hiukset, vihreä nahkatakki, lävistyksiä ja kukkia hiuksissaan. Siinä hetkessä kuva tuntui kiteyttävän jotain juuri vuosista 1996-1998 ja aiheuttavan sellaisia nostalgisia tuntemuksia, jotka uskallan myöntää.
Kaupungilta ostin myös ällöttävän kirkkaan pinkin huulipunan ja kaksi lippua Joanna Newsomin keikalle. Mieleni ei tehnyt kotiin, mutta en keksinyt ketään, jolle voisin soittaa. Myöntääkö joku teistä olevansa sellainen ihminen, joka on saatavilla puistoon tai terassille tai ihan mihin vaan pienellä varoitusajalla samana päivänä? Kai niitäkin täytyy olla, joiden kanssa ei tarvitse miettiä sopivaa aikaa kahta viikkoa etukäteen.