Äiti
Päivittäisiin tapahtumiini kuuluu mitäänsanomaton puhelu äitini kanssa. Yleensä ei kulu edes kahtakymmentä tuntia edellisestä puhelusta, kun puhelin taas soi ja äiti kysyy viimeisimmät kuulumiset. Kuulumiset käsittävät usein kertomuksen siitä, kuinka olen herännyt, syönyt, mennyt töihin, syönyt, tullut kotiin, käynyt kaupassa, syönyt, jumittanut netissä, katsonut televisiota ja mennyt nukkumaan. Päiväni kuluvat siten, kuten normaalien ihmisten päivät tuppaavat kulumaan. Äiti kertoo minulle samat litaniat markettikäynneistä ja kotiintulosta ja minä en jaksa keskittyä.
Äiti ei soita ylihuolehtiakseen minusta, vaan äiti soittaa, koska se on tapana - samalla tavalla hän soittaa päivittäin omalle äidilleen ja äiti hänelle. Välillä minusta silti tuntuu, etten pysty luikertelemaan kysymyksien välistä silloin, kun on tapahtunut jotain, mitä en tahtoisi äidilleni kertoa, sillä puhelut tulevat niin tiuhaan. Kuulumisten kyseleminen tuntuu erityisen ahdistavalta silloin, kun elämä on vain tasaisen tylsää arkirutiinia eikä erityistä kerrottavaa ole. Sellaisina päivinä minä tiuskin äidille puhelimessa ja poden pahaa mieltä jälkeenpäin. Olen kuitenkin niin tottunut äidin puheluihin, että lähes huolestun, jos puhelu jääkin jonain päivänä väliin. Piristyn silloin, kun puhelimen toisessa päässä onkin isä.
Työpaikalla juuri ne aikuiset naiset, joilla ei ole kiloakaan ylipainoa, puhuvat päivästä toiseen laihduttamisesta ja ilmoittautuvat laihdutusryhmiin ja lyövät vetoa siitä, kuka pudottaa sovittuun päivämäärään mennessä tietyn prosenttimäärän painostaan. En vittu jaksa kuunnella, aikuiset ihmiset saatana.
Äiti ei soita ylihuolehtiakseen minusta, vaan äiti soittaa, koska se on tapana - samalla tavalla hän soittaa päivittäin omalle äidilleen ja äiti hänelle. Välillä minusta silti tuntuu, etten pysty luikertelemaan kysymyksien välistä silloin, kun on tapahtunut jotain, mitä en tahtoisi äidilleni kertoa, sillä puhelut tulevat niin tiuhaan. Kuulumisten kyseleminen tuntuu erityisen ahdistavalta silloin, kun elämä on vain tasaisen tylsää arkirutiinia eikä erityistä kerrottavaa ole. Sellaisina päivinä minä tiuskin äidille puhelimessa ja poden pahaa mieltä jälkeenpäin. Olen kuitenkin niin tottunut äidin puheluihin, että lähes huolestun, jos puhelu jääkin jonain päivänä väliin. Piristyn silloin, kun puhelimen toisessa päässä onkin isä.
Työpaikalla juuri ne aikuiset naiset, joilla ei ole kiloakaan ylipainoa, puhuvat päivästä toiseen laihduttamisesta ja ilmoittautuvat laihdutusryhmiin ja lyövät vetoa siitä, kuka pudottaa sovittuun päivämäärään mennessä tietyn prosenttimäärän painostaan. En vittu jaksa kuunnella, aikuiset ihmiset saatana.